En ole eläissäin saanut tylyä kohtelua ulkomailla matkaillessani, tosin en kyllä itse vaadikkaan mitään yltiömäistä pokkurointia.
Uskon siihen että sitä saa mitä tilaa, enkä tarkoita tällä loukata ketään joka on tylyä kohtelua saanut että vika olisi teissä, mutta itse olen sitä mieltä että en varmaankaan ole saanut tylyä kohtelua ehkäpä asenteeni takia
Wienistä sen verran että itse sain siellä todella ystävällistä palvelua. Kai se on niin ihmisestä kiinni ja tilanteesta.
Niin, en muista omista matkailuistani, että tylyä ja epäystävällistä kohtelua olisin saanut,
vaikka paljon olen maailmalla mennyt.
Nyt istun Grabenilla aamiaisella, mussutan croisanttia aprikosihillolla ja juon jo toista
kuppia cappucinoa ja palvelu ja kohteluni on edelleen ystävällistä, siitäkin huolimatta,
että pyysin virtaa läppärilleni, jonka olin unohtanut laittaa latautumaan illalla
ja vaikka jouduin häiritsemään hiukan vieruspöytäläisiä töpselin vuoksi,
niin ystävällisiä ja joustavia he olivat ja hymyilivät ja toivottelivat lähtiessään
hyvät päivän jatkot.
Tajutonta, joko mä olen pirun onnekas tai mulla on hyvät energiat ja aurat ympärilläni
tai molempia, mutta tänään todella osaan olla kiitollinen ihmisten ystävällisyydestä mua kohtaan.
Kaikki on hyvä sopia ennen avioliittoa, niin ei tarvitse elämäänsä pilata ja kärsiä
sitten myöhemmin kummankaan osapuolen.
Minusta on loistavaa mieheltäni, myös ex-mieheltäni, että molemmat huolehtivat,
että mun ei mahdollisen eron jälkeen tarvitse olla sosiaalitoimistolla kerjäämässä
ja hakemassa sympatiaa. He molemmat haluavat parastani, loistavaa, eikö totta?
Se on todellista rakkautta.
Kaukana aidosta rakkaudesta tuollaiset sopimukset on, koska niissä sovitaan ainoastaan käytännön järjestelyistä siinä tapauksessa, jos se sovittu omaisuus on joko hyväksi havaittu tai kelvoton. Eli kaupan purkua se enteilee, jos omaisuus on sopimaton tai ei kelpaa ostajalleen.
Mutta mitä jos kyse ei olekkaan rakkaudesta? Jos kyse on kahden ihmisen sopimuksesta?
Tämä maailma on pullollaan hyvin erilaisia avioliittoja. Toiset liitoista ovat puhtaita businessdiilejä, toiset taas on rakkausliittoja, toiset taas perheen järjestämiä, toiset taas solmittu ehkäpä jostain muusta syystä.
Itse en avioliitosta haaveile koska en pidä sitä juuri minään, siis itselleni. Ymmärrän sen tarpeen muiden ihmisten osalta. Mutta ymmärrän myös tuollaisenkin avioliiton, jos kumpikin osapuoli on tavallaan selvillä mistä on kyse.
Aivan. Olen sanonut jo aikaisemmin, että kysymys on kahden ihmisen välisestä sopimuksesta,
johon molemmilla on hyvät syyt ryhtyä ja nuo syyt tasapainottavat toisiaan.
Mun mies on mua huomattavasti vanhempi, eronnut jo aikaisemmin ja tietää aivan varmasti,
mihin hän on ryhtymässä. Hänen ideansa koko avioitumien on.
Hän sanoo, hiukan leikillään, ettei voi kuvitellakaan, että olisi yhdessä ikäisensä naisen kanssa
ja jos se omaisuus pitää naiseen tai naisiin tuhlata, kuten jokainen mies sen
loppujen lopuksi tulee tuhlaamaan, niin parempi hänelle, että on tuhlannut sen johonkin
nuoreen ja kauniiseen opiskelijatyttöön, joka oikeasti tarvitseekin sen rahan
ja jolla on vielä pitkä tulevaisuus edessään.
Hän kuitenkin siinä suhteessa reilu, ettei vaadi ihan täyttä uskollisuutta
-juuripa sen ikäeron vuoksi.
Mä olen
järkiavioliiton vankkumaton kannattaja, jos siis nyt naimisiin ylipäätään pitää mennä,
koska ainakin omat tunteeni tulevat ja menevät
ja mulle kävisi stressaavaksi jatkuva tunteiden buustaus, etenkin, jos niitä sillä hetkellä ole.
En mä halua valehdella uskottomuudestani/uskollisuudestani
ja saada samanmoisia valeita takaisin höystettynä jollain rakkaus liirumlaarumilla,
johon ostetaan jälkien peittelyksi jokin kiva lahja, matka tms.
Parempi, kun on heti avoin ja rehellinen ja sanoo suoraan, mikä on homman nimi
ja mitä se todennäköisemmin tulee olemaan.
Mie olen onnellinen!