Keräsin vihdoin viimein rohkeutta mennä siihen paikkaan jossa mieheni kuoli.
Merkki tuli heti kun ajattelin asiaa aamutoimien aikana. Puhelin soi olohuoneessa kun meikkailin keittiön pöydän ääressä.
Mieheni tietää etten vastaa sinä aikana. Kun olin valmis, mietin menenkö kauppaan vai käynkö pyörähtää sillä aluella. Tuntosarvet tanassa lähdin tutkimaan. Pyysin miestäni olee henges mukana ja se oli ja näytti paikan.
Tiesin tämän miten juttu etenee kunhan vaan pystyn menee
Anoppi sanoi vähän väärin sen ositteen aiemmin mutta löysin suhteellisen helposti. Kävelin n 100 m ohi mutta pyörähdys ympäri ja sit löytyi oikea tie sekä kohta.
Ihmettelen reittivalintaa.
Tästä mun kodista on n. 400 m siihen
Kun tulin takasin kotiin muistin vasta sen aiemmin tulleen puhelun. Outo 09-alkuinen pitkä numero joka hälyyttää tosi erikoisella saundilla eikä kukaan vastaa. Numerotiedustelussa sanottiin ettei tollasta numeroa ainakaan heillä ole tai siis tietoja siitä.
Taidan mennä tänään vielä iltakävelylle sitä reittiä. Olen tyytyväinen että vihdoin menin
Mutsi sanoi että sehän on kuin kohtalonpolku. Juu-u niin on.
Ei tullut paniikkia, itkukohtausta, hämmennystä tai mitään vahvaa reaktiota. Mieli oli kirkas ja jotenkin helpottunut. Tuntuu että uusi aika alkaa pikkuhiljaa