Rauhallinen mutta kuitenkin toimelias olo. Eilinen kamala ahdistus on kaikonnut kauas ja juttelin mieheni kanssa taas viime yönä. Toinen kerta kun kommunikoidaan niin selvästi. Viime perjantaina oli ensimmäinen kerta ja jotenkin tiesin jo ennalta että hän lähestyy.
Oli lähelläni, vieressäni niin kauan että nukahdin
Siivoilin keittön kaappia joka on täynnä ihan mitä sattuu kynttilöistä, työkaluihin, meikkeihin ym Sit käteeni osui muovipussi jossa oli jotain sisällä. Menin jotenkin hämilleni kun sieltä löytyi lyhty joka mieheni piti viedä veljensä haudalle. Eli sen pitäis olla Hietaniemen hautausmaalla eikä mun kaapissa...
Kävin eilen kaupassa just ennen kun se meni kiinni ja tapasin tuttavani joka asuu ihan lähellä mutta ei olla nähty aikoihin. Hän menetti miesystävänsä kolme vuotta sitten. Jotenkin kuolemasta on tullut jo niin arkinen asia ettei se hätkäytä enää yhtään.
Tosin olen turhan paljon yksin ja hieman erkaantunut ns normaalista elämästä ja kanssakäymisestä lähimpien kanssa. Välillä vaan tunnen niin vahvaa vetoa siihen rauhaan jostä nämä vierailijat tulevat.
Se ei ole itsetuhoisuutta eikä kuolema-ajatuksia vaan miellyyttävä tunne siitä että tulee ymmärretyksi. Siksi välillä tulee niin voimakas tunne siitä "mä en kuulu tänne" jolloin toisten ihmisten kanssa kommunikointi on vaan turhauttavaa
Samanhenkisten kanssa kirjoittelu/keskustelu ja luonnossa liikkuminen antaa kaikista eniten
Ehkä se vaan kuuluu tähän vaiheeseen. Rakentaa pikkuhiljaa uutta.. kera uusien ajatusten. Tosin miten pystyn päästää irti kun vasta uudestaan tutustutaan....?