seuraava »

[yosa]

heips kaikki! Itsellä oli ongelma alkoholin kanssa n. vuosi sitten. en voinut olla päivääkään ilman alkoholia, se ei olisi tullut kuuloonkaan.. Lopetin yhteyden ystäviini, enkä itse edes tajunnut sitä kun päivät meni juodessa "parempien ystävien" kanssa. Mutta jotenkin ihmeessä otin itseäni niskasta kiinni. Ja jotenkin sain sovittun ystävieni kanssa Nyt asun yhden niistä ystävien kanssa joka ei hyväksynyt juomista..
Mutta nyt kämppikseni on täysin eri ihminen.. Hän juo lähes jokapäivä, sen 1 kalja tarkottaa: muisti pois. Se juo ihan uskomattomia määriä ja on aivan kamalassa kunnossa jokakerta. Tällähetkelläkin se on neljän päivän reissussa joka tarkottaa aamusta iltaan juomista.
Mutta ei se juominen ja baarissa ravaaminen oo nii hirveen kamalaa, mutta sillä on tapana levittää haarat jokaikiselle vastaantulevalle miehelle... Se on huolestuttavaa. ok! itsekkin tykkään baarissa käydä usein, mutten juo monestikkaan ku yks kaks seurapiirikaljaa.. Yleensä lähen baariin siksi kun kämppis aikoo lähteä, ja tiedän mitä se siis tarkottaa.. Meen vahtimaan aikuista ihmistä baariin!!
Viimeksi se kävi baarin vessassa panemassa ympärikännissä jonku miehen kanssa eikä edes muistanu kuka se oli, tai minkänäkönen se oli. Heti vessasta tultuaan se vaihto miehen lennosta....
Tiedän ettei mun tarvis vahtia aikuista ihmistä, mutten voi sitä yksinkään päästää... Se siis levittää haarat kelle vaan, ja kiehnää miesten vieressä ja flirttailee kovasti. Ja jos se sitten on liian tyrkyllä eikä saa ketään mukaansa niin se lähtee kotiin, ja se on sitten siinä kunnossa että konttaamalla kotiin.. sammuu jonnekki ja jäätyy kuoliaaksi.. siksi menen sen mukaan yleensä aina! sille vois tapahtua mitä vaan!!! Ja sitten ku sille yrittää sanoa asiasta niin se kieltää kaiken "en edes ollu kännissä, muistan melkeen kaiken"  Ja siis sen rahat loppuu aina nopeasi, eli siis puhelinsoitto äitille niin sen tilillä on taas "Ruoka ja Vaate,ym rahaa" Mutta se tarkottaa juomarahaa sille MITÄ MÄÄ SEN KANSSA TEEN!!?!?!?!?

Ja Voimia kaikille päihdeongelmaisille, ja niidel läheisille

[meimi]

 MITÄ MÄÄ SEN KANSSA TEEN!!?!?!?!?

Vaihda kämppistä.

[yosa]

voiku se vaan oiski nii helppoa ja yksinkertasta, että vois vaan vaihtaa kämppistä...

[Ebenia]

voiku se vaan oiski nii helppoa ja yksinkertasta, että vois vaan vaihtaa kämppistä...

Kun vakavasti päihdeongelmaisista ihmisistä puhutaan, niin kyllä se helpoin tie on. Eli jos on vaikeaa vaihtaa kämppää, niin mietipä sitten miten vaikeaa on muuttaa koko ihmistä, hänen käytöstapojaan ja hoitaa hänen ongelmiaan...Aina voi kokeilla ja todennäköisesti päätyä ITSE mielenterveyshoitoon... :

[mc82]

Jatkan tähän vanhaan topiikkiin... Uutta tarinaa nääs.

Eli siskoni tuli helmikuussa Ranskasta, kun oli riitautunut ystävänsä kanssa ja hänet heitettiin asunnosta ulos. Muutti kirkon järjestämään asuntolaan, missä asui reilun kuukauden ennen Suomeen tuloa. Muutti sen jälkeen isäni luokse asumaan.

Kesäkuussa siskoni ilmoitti ykskaks, että muuttaa alivuokralaiseksi - minne ja kenen luokse, sitä ei kukaan tiennyt - siksi aikaa, kunnes saisi oman asunnon. Ilmeisesti isäni oli jo hiillostanut, ettei jaksa siskoani enää, koska tämä liikkui miten sattui, ei tee mitään töiden löytämisen tai elämänhallinnan edistämiseksi. Juominen oli kuulemma vähentynyt, mutta isäni epäili, että siskoni oli siirtynyt enempi huumeisiin (marihuanaan jne.). Mielialan vaihtelut olivat lisääntyneet, välillä oli hyviä päiviä, välillä päivät olivat täyttä helvettia ja aggressiokohtausten värittämiä.

Siskoni siis muutti alivuokralaiseksi. Ehti asua uudessa kämpässä pari-kolme viikkoa, kunnes potkittiin ulos. Syytä ei tiedetä, voi vaan arvailla... Soitti vihaisena äidilleni ja äitini lupasi ottaa siskoni luokseen asumaan, kunnes saisi elämänsä järjestykseen.

Juttelen äitini kanssa nykyisin kerran-useamman kerran viikossa ja kyselen, miten heillä menee. Ja kuulemma kamalasti menee: siskon mielialat heittelevät laidasta laitaamn (ehkä mielialalääkkeiden ja viinan/huumeiden yhdistämisen takia), verbaaliaggressio on aivan järkyttävää, samoin vihanpurkaukset. Eikä elämänhallinnasta ole tietoakaan, siskoni edelleen pummailee rahaa, mistä vain saa, työntekeminen ei kiinnosta jne. Taloustiedoista ei ole havaintoa, varmaan ulosottoon on mennyt jo laskuja - mikäli isäni ei enää maksa niitä. Osaan kavereista on kuulemma välitkin katkenneet.

Juominen on kuulemma kuitenkin selvästi vähentynyt.

Kävin tänään äitini luona, tarkoitus oli viedä kissat äidilleni hoitoon, koska lähdemme viikonloppuna risteilylle. Sisko oli siellä, sai ihan hillittömän raivonkohtauksen ja huoritteli (olen siis h*orap*rse :) mut ja haukkui kissat sekasikiöiksi (sivulauseessa taisi tulla mieheni mollaamistakin, vaikka nämä kaksi eivät edes ole aiemmin tavanneet toisiaan) - huuto alkoi sen jälkeen, kun oli ensi lyönyt mua ovella selkään (!!!)  Pikku mustelma saattaa tulla, tuskin muuta - ainakin luut/lihakset ovat ehjinä. Niin, ja siis, en ollut sanonut hänelle mitään, ehkä katsoin "väärällä tavalla" jos jotain - tai sitten se, kun en moikannut häntä (no melkein heti sen jälkeen ovi kävi...).

Tänään tullessani äitini luokse siskoni oli tosin ratkennut ja ainakin kaksi viinipulloa oli tyhjennetty. Ei varmaan tee hyvää lääkityksen kanssa psyykelle...

No, ei kissoja uskaltanut tuonne jättää. Äitini tulee viikonlopuksi asumaan meille ja hoitaa kissat, tulimme tähän johtopäätökseen yhdessä.

Siskoni on (taas) saanut uuden asuntotarjouksen ja muuttaa ehkä syyskuun aikana pois. Äitini tosin sanoi, että kannattaa soitella edelleen varmistussoittoja, että hän on vielä hengissä. Sanoi, että siskoni mielialanvaihtelut ovat niin rajuja ja verbaaliaggressio niin hurjaa, että äitini veikkaa, että fyysinen väkivalta on tuskin kaukana, jos päässä napsahtaa riittävästi... Luvattiin tosin miehen kanssa, että äitini voi tulla meille evakkoon, jos tilanne menee liian rajuksi. Tosin äitini jää ensi viikolla kesälomalle, joten hän mahtuisi hätätapauksessa myös mieheni vanhempien isompaan asuntoon oleilemaan.

Pelottaa... Siis ihan oikeasti, äitini hengen puolesta. Ja itkettää, ahdistaa. Vihaan sitä naista, vihaan siskoani! Vihaan sitä, miten paljon pahaa hän aiheuttaa - ja edelleen pitää muita syyllisinä omaan kohtaloonsa/epäonneensa, hänhän on vain viaton uhri, jota muut kohtelevat huonosti/eivät ymmärrä...  Ja toivon niin, että vanhempani lopulta tajuaisivat, että siskoni kannattaisi vaan antaa mennä - jos tajuaa tilanteensa ja tekee siirron parempaa elämää kohti, niin toivon siinä kaikkea hyvää hänelle. Ja jos vajoaa pohjalle, niin menkööt - onpahan maailmassa yksi paha ihminen vähemmän.

[Asterix]

No ja, eiköhän tuohon tapaukseen ole köytetty jo kaikki mahdolliset keinot
materiaalisesta henkisiin?

Kyllä se tuolla menolla aika äkkiä kuolee -ilmeisesti niin on myös sen luonnollinen
(ja kait myös henkinen ja karmallinen) tarkoitus, joten mitä sitä murehtimaan.
Vanhempasi ovat molemmat aikuisia, kuten sinäkin ja siskosi, joten eiköhän
kaikki tiedä, mitä ovat tekemässä ja valitsemassa -itselleen.

Viesteistäsi (ehkä myös täysin väärin) pääteltynä, molemmat, sekä sinä että siskosi,
ette osaa pitää huolta omista asioistanne.
Sinä yhdellä tavalla elämällä vanhempiesi ja siskosi ongelmia, vaikka niillä -ihan oikeasti-
ole mitään tekemistä sun ja sun elämän kanssa,
ja siskosi.. no, voihan tuon kaikki lukea, ettei tarvitse toistella.

Siis jokin itsenäistymisongelma pitää huoli ihan omista asioista ja elämästä?
MUIDEN tai JONKUN TOISEN vika, jos suksi ei luista..?

Sinun kannalta katsoen siskosi vika, siskosi kannalta muiden vika..

Tuli vaan mieleen jotenkin.. ..että saman ongelman kaksi puolta?
 

[epona]

Ihmeellistä, mutta totta. Kerrankin olen Kerivi Krapulan kanssa samaa mieltä..

Tarvitset etäisyyttä perheestäsi. He ovat olemassa opettaaksisi sinulle jotain.

He eivät kuitenkaan välttämättä ole Oikea perheesi. Sinun valinta.

Ja toisekseen - vanhemman rooli on niin erilainen. Ajattele itse - et tuskin sinäkään voisi kääntää selkää omalle lapsellesi. Se on ihmeellistä, mitä kaikkea vanhempainrakkaus voi kestää..


Pidä huolta itsestäsi. Ja voimia. Kaikki järjestyy.

 

/A

[mc82]

Viesteistäsi (ehkä myös täysin väärin) pääteltynä, molemmat, sekä sinä että siskosi,
ette osaa pitää huolta omista asioistanne.
Sinä yhdellä tavalla elämällä vanhempiesi ja siskosi ongelmia, vaikka niillä -ihan oikeasti-
ole mitään tekemistä sun ja sun elämän kanssa,
ja siskosi.. no, voihan tuon kaikki lukea, ettei tarvitse toistella.

Siis jokin itsenäistymisongelma pitää huoli ihan omista asioista ja elämästä?
MUIDEN tai JONKUN TOISEN vika, jos suksi ei luista..?

Tämä muuten on täysin totta! Mä olen sellainen ihminen, joka murehtii, jos jollakulla lähipiirissä on huono olo. Stressaan ihan loputtomiin ja elän tilanteessa mukana. Haluaisin olla tässä suhteessa toisenlainen, mutta minkäs sille teet, tunnekylmyys ei ole vain mua (no, paitsi ihan ääritilanteissa)   Käytännön hommat ja arki sujuu itsenäisesti, mutta henkinen puoli on vähemmän itsenäinen...

Murehdin vanhempieni jaksamista. En haluaisi menettää vanhempiani siihen, että sairastuvat ja kuolevat stressin takia, jonka siskon toilailut aiheuttavat... Eihän nuo ikuisesti elä, mutta lähtevät mielummin jollain toisella, vähemmän turhalla, tapaa...

Lisäksi tässä on se, kun vanhempani ovat tehneet ratkaisunsa ja ottaneet siskoni luokseen asumaan saadakseen tämän takaisin jaloilleen - turhaan -, niin tilittävät sitten mulle, kuinka homma ei pelitä ja yhteiselo on aivan karmeaa. Mä olen meidän perheessä ollut se puolueeton Sofian sohva, joka jaksaa kuunnella kaikkien murheita ja antaa omia neuvojaan. No, se sitten on omiaan lisäämään mun murehtimista muiden ongelmista ja yhtäkkiä kannan koko lähipiirin ongelmia niskassani... Joo-o...

Olen liian kiltti, tiedän...

Ja tuo viimeinen kappale varmaan koski enempi siskoani...

[Ebenia]

Tämä muuten on täysin totta! Mä olen sellainen ihminen, joka murehtii, jos jollakulla lähipiirissä on huono olo. Stressaan ihan loputtomiin ja elän tilanteessa mukana. Haluaisin olla tässä suhteessa toisenlainen, mutta minkäs sille teet, tunnekylmyys ei ole vain mua (no, paitsi ihan ääritilanteissa)  

Kannattaa tässä kohdassa muistaa, että ei ole tunnekylmyyttä olla välittämättä muiden ihmisten asioista, vaan se on eräänlaista rohkeutta, jossa luotetaan muiden osaamiseen enemmän kuin omaan ja tämän vuoksi pidetään huoli vain niistä asioista, joista voi huolehtia; eli omista asioistaan. Se ei ole helppoa välttämättä, jos on sairastunut läheisriippuvuuteen (kuten kuulostaa). Kannattaa muistaa, että tuo pakonomainen tarve huolehtia ja murehtia ei ole empatiaa, se ei ole "vahvaa tunne-elämää" eikä mitään muuta kuin riippuvuutta. Omaa riippuvuutta ja merkityksettömyyden tuntua ja vaikeutta antaa ohjaksia sekä elämän että myös muiden käsiin. Olen itse joutunut tämän saman tien kulkemaan ja se ei ole helppoa eikä varsinkaan se vaihe, kun joutuu itselleen myöntämään, että on itse ajanut itsensä tähän tilaan ja saa siitä oikeasti jotain kun murehtii muiden asioista ja huolehtii ja on olkapäänä - jonkinlaista tunnetta siitä, että itsellä on merkitystä. Mutta sen merkityksen tunteen voi saada omasta sisimmästään myös tekemällä sellaisia asioita, jotka oikeasti tuovat lämpöä, iloa ja onnea sekä rakkautta elämäämme. Sen ei tarvitse tulla kärsimyksen kautta.

Kaikkea hyvää sinulle ja toivon, että pääset yli tuosta riippuvuuden kierteestä. Se on sen arvoista! Vasta sitten alat todella elää sitä elämää, joka sinulle on elettäväksi ja koettavaksi annettu. 

[meimi]

Se on h*lvetin helppo sanoa toiselle, että älä murehdi ja ota välimatkaa.  Jos on vuosikausia kierretty tiukkaa vyyhtiä ja jatkettu syyllistämistä puolin ja toisin, kaiken ikävän purkaminen kestää.  Ja vaatii luonteenlujuutta.

Puhun kokemuksesta, ja mun kohdalla se on tapahtunut tämän vuoden aikana.

Mun ex joi kuin sieni yli vuoden, taas.  Ns. kavereina kylän pahimmat juopot, rikolliset ja narkkarit.  Soitteli välillä mulle ja sukulaisilleen, kuinka hänen on huono olo.  No kas kummaa!

Sitten sen suku raahas sen katkolle.  Katkon jälkeen se tuli yli kuukaudeksi mun luo, mun luota se meni yhteen alkoholistiparantolaan (hitto emmä tiedä mitä nimitystä niistä nykyään käytetään) kuukaudeksi.

Tämän reissaamisen jälkeen tietenkin pohdin, kyselin ja mietin, mitä se nyt tekee, mitä seuraa sillä on ja elääkö se ihmisiksi.  Sitten onneksi sain ahaa-elämyksen: ei se kuulu mulle!  Ihan oikeasti, se ei kuulu mulle.  En millään enää jaksaisi käydä läpi samanlaista aikaa mitä menneenä keväänä.  Eikä mun tartte.    Oon passannu liian kauan aikuista miestä, leikkiny sen äitiä, huolehtinu ruuat ja pyykit.  Vielä eron jälkeenkin.  Sanoinkin sille, etten aio puuttua enää sen elämään, en kysele missä porukoissa se kulkee ja onko se juonu.  Sanoin myös, että itte sitten saa kantaa myös seuraukset, jos juo.  Aluksi se suuttui mulle, että taasko mä alan syyllistämään sitä juomisesta, vaikkei oo edes juonu.  Sanoin toisenkin kerran, etten enää puutu sen elämään, ja nyt se on vissiin alkanu uskomaan sen.  Meidän välit on parantuneet huomattavasti tämän mun ajatusten kirkastumisen myötä.  Yhteen me ei palata, mutta on hyvä, että aikuistuvilla lapsilla on kuitenkin isä, jolta voi kysyä neuvoa kiperissä paikoissa.

Tietenkin toivon, että jaksaa pysyä selvänä.  Mutta jos ei pysy, en voi sille yhtään mitään.  En niin mitään.

[meimi]

Mutta parantumisiakin on ollut, jotenka ei kannata ketään hylätä sen takia, että tuntee itsensä voimattomaksi sellaisen sairauden edessä.

Olenpa eri mieltä.  Alkoholismista ei ikinä "parane", toisin sanoen alkoholistista ei ikinä tule kohtuukäyttäjää.  Toipua siitä kyllä voi siinä mielessä, että voi pysyä raittiina.  Suhde alkoholiin on kumminkin ongelmallinen koko loppuiän.

Toisekseen, jos oma elämä on maanpäällistä helvettiä toisen juomisen takia, ei oman itsen loppuunpottamisessa ole mitään järkeä.  Jos toinen ei halua lopettaa juomistaan, ei ole kuin yksi tie.  Eri suuntaan.  Terapiassa voi sitten keräillä palasia sen jälkeen, kun on päässyt juoposta irti.

[rovatar]

Mutta parantumisiakin on ollut, jotenka ei kannata ketään hylätä sen takia, että tuntee itsensä voimattomaksi sellaisen sairauden edessä.

Olenpa eri mieltä.  Alkoholismista ei ikinä "parane", toisin sanoen alkoholistista ei ikinä tule kohtuukäyttäjää.  Toipua siitä kyllä voi siinä mielessä, että voi pysyä raittiina.  Suhde alkoholiin on kumminkin ongelmallinen koko loppuiän.

Toisekseen, jos oma elämä on maanpäällistä helvettiä toisen juomisen takia, ei oman itsen loppuunpottamisessa ole mitään järkeä.  Jos toinen ei halua lopettaa juomistaan, ei ole kuin yksi tie.  Eri suuntaan.  Terapiassa voi sitten keräillä palasia sen jälkeen, kun on päässyt juoposta irti.

Hylätäänkö silloin he, ketä voidaan auttaa ( omasta mielestään)?

Autetaan vain heitä, joihin kykenee omilla voimavaroilla ( sen hetkisellä ymmärryksellä/ järjellä/  auttamaan?

Mutta ei oteta huomioon, että itse ei edes ole se vahvin?
Luulee vain…?

Autettava onkin saattanut olla käynyt läpi jo sen, mitä auttava vasta opettelee?

Kuka auttaa ketäkin?

Ketään ei kannata hylätä sen takia, että hän toimii elämänsä heikolla linjalla,
vaikka tiedätkin, ettet  auttaa voi.

Kun et ehkä ymmärrä olevasikin autettava.

Vanha viisaus: Luulo ei ole tiedon väärtti.

 

Ei minunkaan mielipiteideni kohdalla.
 :

[meimi]

Hylätäänkö silloin he, ketä voidaan auttaa ( omasta mielestään)?

Autetaan vain heitä, joihin kykenee omilla voimavaroilla ( sen hetkisellä ymmärryksellä/ järjellä/  auttamaan?

Mutta ei oteta huomioon, että itse ei edes ole se vahvin?
Luulee vain…?

Autettava onkin saattanut olla käynyt läpi jo sen, mitä auttava vasta opettelee?

Kuka auttaa ketäkin?

Ketään ei kannata hylätä sen takia, että hän toimii elämänsä heikolla linjalla,
vaikka tiedätkin, ettet  auttaa voi.

Kun et ehkä ymmärrä olevasikin autettava.

Vanha viisaus: Luulo ei ole tiedon väärtti.

 

Ei minunkaan mielipiteideni kohdalla.
 :

Mielipide on aina mielipide ja aina oikea sille, kenen mielipide se on.  Muut voivat olla samaa mieltä tai eri mieltä tai jotain siltä väliltä, jos vaikka sattuu olemaan vaakaa kartalla.   

Mutta juoppoa ei voi auttaa, ellei hän itse halua apua.  Tai tottakai he haluavat "apua".  Ruokaa, tupakkia, vessapaperia, puhtaita vaatteita.  Että ne omat mahdolliset varat jäisi viinaan.  Ovat niiiiin surkeita ja kurjia, kun on näin ja näin ja puhelinkin on varastettu eikä jääkaapissa ole välttämättä valojakaan.

Onko sellaisen juopon auttaminen todellista auttamista?  Mikä on auttamista?  Tämän maallisen tomumajan vai sielun auttaminen?  Tapahtuuko aina se, mikä on tarkoitettu?

Minä puhun vain omasta kokemuksestani ja omasta jaksamisestani.  Tämä mun ex-puoliso, alkoholisti, juoppo, osas juuri nämä konstit.  Manipuloi ja syyllisti (vaikka syytti minua samasta-varmaan me molemmat osattiin se taito). 

Selvänä ollessaan tämä mies on oikea unelma.  Viisas, ymmärtävä, auttava, lojaali.  Olen toki tietoinen, että hän on opettanut näitä taitoja ja muitakin ihmissuhdetaitoja mulle paljon.  Olin melkoinen tinttapieru meidän seurustelun alkuaikoina.    Nykyään meidän suhde on aika lähellä normaalia kaverisuhdetta, kunhan hän on selvänä.    Mutta alkoholismin varjo on tehnyt muhun sellasen arven, että jos vain haistan yhdenkin kaljan juodun, kaveruus loppuu siltä osin siihen.

Totuus on kumminkin se, että juoppoa ei voi auttaa, ja tarkoitan tässä juoppoudesta toipumista, ellei hän itse halua jotain muutosta juoppona olemiselle.  Siinä mielessä mä kyllä olen julma, että jos ihminen ei halua raitistua, niin niittäköön sitten sitä, mitä on kylvänyt. Ei kannettu vesi kaivossa pysy.

Ja antakee anteeks, mulla on    :ssä.

[rovatar]

Ja antakee anteeks, mulla on    :ssä.

 
   myös  !''

ja kun vielä        ,

elämän suuria asioita, syvällisesti,
 joutuu pohtimaan,

vaan en kyllä tasapaksua, tylsää, elämää jaksaiskaan...

Siis aivan ihania pohdintoja…
näitä joudun itsekin käymään läpi
elämäni tärkeitten ystävien, sukulaisten, työkavereitten ja nykyään ihan ammatillisestikin läpi.

ja Mc Vaaka ja kypä    huone!

Mikä on auttamista?

Siis, että tukee toista, niin, että toinen sitä tukea tarvitseekin?

Eikä niin, miten luulee auttavansa.

Milloin seisoa omilla jaloillaan?

Kun sen on omassa elämässä viimeinkin ymmärtänyt,
onko sitten vaikea auttaa toista?

Vai onko niin,
että se missä itse on vahva,
sillä voisikin tukea toista,
mutta toisen elämän vallassa
 on se ottaako tukea vastaan?
ja jos ei ota, miten toimia....?

Ihanan, syvällistä,
 minua kiinnostavaa pohdintaa,
jota olen elämäni aikana jotunut monet kerrat pohtimaan, vaikkakaan en ihan lähipiirissä.

Ja nyt siis ihan yleisluontoisesti enkä sinun tai kenenkään henk. kohtaiseen elämän suuntautuen.

[meimi]

Viisaita juttelet, rovatar. 

Sulla    , mulla    .  

Kyllähän sitä on oppimista jokaisella tässä elämässä.  Heti kun tuntuu siltä, että olen tämän asian hanskannut, pitää miettiä että onkohan se nyt sittenkään näin.  Mulla    ja olen tätäkin suhdetta miettinyt tässä valossa.  Mutta ei siitä sen enempää, ettei mene ihan asian vierestä.

Tällä hetkellä en kuitenkaan voi ajatella muita kuin itseäni.  Varmaan ensimmäistä kertaa pitkiin pitkiin aikoihin.