Ikuisuusaihe jatkukoon... :
Luin nyt ajatuksella läpi mielipiteitänne ja en voi muuta kuin kiittää, kun annoitte uutta ajattelemisen aihetta
Erityisesti Ebenian viisaat kirjoitukset ja Meimin omakohtaiset kokemukset elosta päihderiippuvaisen kanssa koskettivat. Ja Kreivi Krapulan nasakat kirjoitukset, joissa tuli myös pohtimisen arvoista asiaa.
Läheisriippuvainen... En ole ajatellut asiaa, mutta hyvin voi pitää paikkaansa, että mä olen läheisriippuvainen. Siskoni toilailut elämässä satuttavat, mutta enemmän satuttaa nähdä, kuinka läheiset, vanhempani kärsivät. Asiaa ei lainkaan helpota isäni heikkenevä terveys, jota tuskin kohentaa alituinen stressi ja huoli. Lisäksi siskoni aggressiiviset purkaukset ja taipumus väkivaltaisuuteen saavat pelkäämään äitini terveyden puolesta, kun siskoni punkkaa äitini luona
Haluaisin auttaa vanhempiani, mutta en vain voi tehdä mitään! Tämä kädettömyys v*tuttaa!!
Ja kyllä, tänä päivänä murehdin enempi omien vanhempieni kuin omaa jaksamistani, mikä ajan kanssa syö omia voimia...
Vanhempainrakkaus on vahva asia, mutta jossain vaiheessa pitäisi tässäkin rajojen tulla vastaan
Etenkin, jos auttamisyrityksistäsi saat kiitokseksi haukkumista, tavaroitasi varastellaan ja pahimmassa tapauksessa karataan silmille - ja elämäntavoissa ei tapahdu muutosta. No joo, sanoppa se porukoille...
Tuntuu vain siltä, että sekä mun että porukoiden elämä pyörii vain siskossani ja hänen toilailuissaan. Itse joudun väkisin mukaan siskoni elämään, koska vanhempani soittelevat ja tilittävät, että mitä se siskolikka on taas tehnyt... Kuinka sisko ei tee elettäkään parantuakseen, kuinka yhteiselämä on ihan hirveää ja kuinka paljon vanhempani taas katuvat, että edes hyvää hyvyyttään ottivat siskoni luokseen asumaan auttaakseen tämän taas jaloilleen.
Jos yritän kertoa omista kuulumisistani, kommentit on tyyliin "aha, kiva juttu" ja sen jälkeen aletaan ruotimaan siskoni ongelmia n. miljoonatta kertaa (ja joo, tiedän, että toistan samaa asiaa miljoonatta kertaa, joten ongelmia on mullakin!). Olen siis vetäytynyt sen verran siskostani, että rahaa en hänelle anna ja yhteyksiä en pidä - mutta vanhempien kautta linkki siskoon säilyy vahvana.
Mies on jo ehdotellut mulle terapiaan menemistä, koska näkee, kuinka paha olo mulla on tästä kaikesta. Tuntuu siltä, että olen täys sekopää, hullu, jos pitää kallonkutistajalle mennä - minä, joka olen jollain tapaa koittanut pitää elämäni kasassa, olenkin pipipää, hienoa...
Tämänhetkinen tilanne sanalla sanoen: ansassa! Tunnen, että tukehdun. En jaksa enää elää siskoni ongelmia vanhempieni välityksellä, kun on niitä omiakin ongelmia hoidettavana. En jaksa enää olla vanhempieni terapeutti ja kainalokeppi!
Olen niin pitkään haaveillut siitä, että muutan pois, jonnekin toiselle puolelle maata tai ulkomaille ja aloitan kaiken puhtaalta pöydältä. Otan salaisen numeron ja muutan yhteystiedot, ettei kukaan perheestäni enää tavoittaisi mua. Tuntuu siltä, että on ihan sama, lähteekö mies - mä vaan haluan pois täältä... V*tuttaa, kun on näin herkkä ihminen, että jokaikinen juoppostoori saa mut itkemään sisältäpäin, ulos se ei näy. Haluaisin olla vahva, mutta sitä en ole...
Mies tosin aloittaa syksyllä opiskelut uudestaan, joten tuo ei ainakaan ole lähdössä 'suureen seikkailuun' mun kanssa, ellei toisella paikkakunnalla tule joku ihan unelmatyö vastaan. Ja onko nämä kaikki perheensisäiset päihdeongelmat ja pakenemisen tarve sen arvoista, että menettää (loppupeleissä) hyvän ihmissuhteen? Mies on jaksanut olla niin paljon mun tukena tässä kaikessa, etten voi muuta kuin kiittää häntä, että on jaksanut mua kaikkein pahimmillani.
Ja taas itkettää, prkl soikoon...
Terkuin, kohta luhistuva sekoboltsi...
P.s. Kuka sanoi, että Nousu-Kauriilla on tod.näk. hankala aloitus elämään? Tässä on koettu jo muutamat hankalat alut, eli alkaisi kohta varmaan riittämään...