seuraava »

[epona]

Itse en usko, että on olemasssakaan sellaista kuin parantantumaton sairaus. Tiedä sitten häntä - mutta kun asiaa oikein pohtii niin niin ei voi olla. Mielestäni.

/A

[Ebenia]

En nyt tiedä yhtään puhuuko KaarinaN nyt samasta alkoholismista minkä minä tunnen, mutta voin kertoa omasta henkilökohtaisesta kokemuksesta, että siinä, jos joku ihminen juo itseään hengiltä joka päivä yli 30 vuoden ajan, ei mikään pelkkä empatia ja ymmärrys riitä siihen, että oma kärsimys suhteessa toisen juomiseen jotenkin loppuisi. Kyllä sitä empatiaa voi olla, että ihmisellä on ollut joskus vaikeaa ja sitten ruvennut sen takia tekemään elämästään helvettiä, mutta joskus tällaisissa tilanteissa on pakko kävellä pois ja "kääntää selkä" jotta itse selviäisi. Alkoholismista kärsivät ihmiset eivät mieti mitään muuta kuin omaa juomistaan - he ovat kuin narkkareita, jotka etsivät vain seuraavaa piikkiä. Ei ole väliä mitä juominen aiheuttaa ja kaikki tuhotaan alkoholin tieltä - myös ihmissuhteet ja kaikki ihmiset, jotka yrittävät juomista rajoittaa.

Alkoholisti omalla käytöksellään eristää itsensä muista ihmisistä. Yritäpä siinä saada kontakti ihmiseen, joka on 24/7 joko laskuhumalassa, nousuhumalassa tai krapulassa ja aloittelemassa päivää uudella kaljalla. Ei tällaisen ihmisen kanssa voi luoda ihmissuhdetta. Kyse on silloin holhoussuhteesta. Miten ihmeessä luot normaalin ihmissuhteen ihmisen kanssa, jonka ainoa suhde on kaljapulloon? Jos alkoholistin läheiset tälle "kääntävät selkänsä" niin se harvoin johtuu siitä että empatiaa puuttuu. Se usein johtuu siitä, että ei olla uskallettu lähteä aikaisemmin ja usein siinä vaiheessa kun lähdetään, niin ollaan itse jo sairastuttu ja pahasti. Tällöin alkoholismia sairastava ihminen on jo itse aikoja sitten hylännyt nämä ihmiset elämästään. Kyse ei silloin ole varsinaisesta sairaan ihmisen hylkäämisestä, koska tällöin molemmat ovat sairaita eikä kumpikaan voi auttaa toistaan.

Alkoholismi on hyvin viheliäinen sairaus ja siitä ei parannuta sillä, että lopettaa juomisen. Alkoholisti on ikuisesti alkoholin orja, vaikka ei joisikaan. Siitä kertoo se, että ei voi ottaa pisaraakaan tai lähtee lapasesta.

Itse olen katsonut vierestä kuinka perheemme on tuhoutunut silmieni alla alkoholistin tekojen vuoksi. Hän on menettänyt perheen, asunnon, suhteensa lapsiinsa, avioliittonsa, saanut potkut ja erkaantunut suvustaan ja edelleen juodaan. Jokainen hänen elämässään on yrittänyt ymmärtää ja auttaa, mutta kun alkoholismista ei parannuta empatialla. Ja sitä empatiaakin on vaikea harrastaa jatkuvasti, kun toinen teoillaan jatkuvasti satuttaa ja tekee sellaisia tekoja, mitä ei kukaan normaali ihminen kuuna päivänä tekisi rakkailleen. Tällaisia kun 30 vuoden aikanakin sattuu useampi vuodessa, niin siinä on ihmissuhde pilattu jo pelkästään sillä, puhumattakaan siitä, että juominen vain jatkuu. Alkoholisti käyttää hyväkseen jokaisen tarjotun lantin ja pikkusormen, koska omassa suossaan on niin katkeroitunut ja vihainen, että vie lapseltakin tuhkat pesästä (koettu on).

Ihminen voi parantua vain ja ainoastaan, jos tunnustaa sairautensa, hyväksyy oman voimattomuutensa ja nöyrtyy oman käytöksensä edessä oivaltamaan omat ongelmansa. Vain aidosta ja rehellisestä avun hakemisesta on apua. Apua ei voi kenellekään pakottaa.

Absolutismi on ihan eri asia kuin alkoholistin raittiina pysyminen. Absolutismi on elämään liittyvä arvovalinta, kun taas alkoholisti on raittiina siksi, että on alkoholin orja.

[maarita]

Ebenia, AAMEN!   

[meimi]

Mä olen ennenkin täällä kirjoittanut, että peikonp*skaan ei kannata astoa, enkä meinaa astoa nyt minäkään.

Ihanaa. Ebenia, että käytit noin pitkän ja järkevän puheenvuoron.  Kiitos! 

Minä olen sitä mieltä, että juopon ajatuksenjuoksua ei voi ymmärtää kukaan, ellei itse ole ollut samassa jamassa.  Minä olen yrittänyt ymmärtää, mutta se on jotain niin käsittämätöntä, etten vaan ymmärrä.  Enää en edes yritä.

[Asterix]

Ebenia tietää, mistä puhuu -tämän tunnen ihan omissa nahoissani
ja noilla tunteilla ei ole mitään tekemistä läheisriippuvaisuuden kanssa,
ennemminkin sen kanssa, että tuntee itsensä niin
avuttomaksi toisen hädän edessä. Olkoonkin sitten se alkoholismi.
Mitään et pysty tekemään, vaikka ajatuksissa pyörii tuhansia keinoja auttaa ko. henkilöä.

Toisen auttaminen on käsittääkseni aika luonnollinen ja automaattinen toimintatapa,
eikä siinä ole mitään kieroa tai väärää, mutta joskus on tajuttava,
että ei pysty auttamaan ja piste. Sekin on luonnollinen tunne, josta ei pidä tuntea syyllisyyttä.
Parhaansa on joka tapauksessa tehnyt.

Sitä voi verrata onnettomuustilanteeseen, missä toinen on sellaisessa paikassa hädässä ja kuolemassa,
ettet pysty mitenkään auttamaan vaarantamatta muita tai kuolematta itse, muuta kuin katsomaan.
Olen ollut oman veljeni suhteen tuossa (onnettomuus) tilanteessa.
Silti päässä pyörii kaikki mahdolliset keinot -jälkikäteenkin.
Hän menehtyi siinä -kuten äitimme sittemmin varsinaiseen topicin aiheeseen, alkoholismiin.

Mä olen ennenkin täällä kirjoittanut, että peikonp*skaan ei kannata astoa, enkä meinaa astoa nyt minäkään.

Niinhän sie olet mullekin neuvonut monta kertaa, mutta kappas,
kun mulla on uudet hianot kumpparit ja tekee mieli käydä hiukan lilluttamassa.. :

Ja sekin on sairaus, sillä jos tunnekehoamme rassaa mitenkään toisen ihmisen teot niin missä silloin on vika? Siinäkö toisessa, joka ei elä ja tai tee, kuten me tahtoisimme vaiko omassa suhtautumisessa?

Hmmm, niinpä.

[Ebenia]

Ja sekin on sairaus, sillä jos tunnekehoamme rassaa mitenkään toisen ihmisen teot niin missä silloin on vika? Siinäkö toisessa, joka ei elä ja tai tee, kuten me tahtoisimme vaiko omassa suhtautumisessa?

Tietenkin on. Mutta pointti on siinä, että alkoholisti on omalla käyttäytymisellään sairastuttanut läheisensä. Totta kai ihmiset ovat siihen myös mukaan lähteneet, tietenkin ovat, koska ovat yrittäneet auttaa ja vaikea sitä on irrottaa omia tunteita esimerkiksi siitä, että oma äiti juo ja tuhoaa elämänsä (niin kuin omassa tapauksessani). Pienestä asti, kun on jo alkanut kaitsemaan äitiä ja huolehtinut, ettei tämä tipu kännissä rappusista ja että menee nukkumaan olohuoneen sohvalle sammuttuaan, niin en voi ainakaan itse pitää itseäni syyllisenä siihen, että olen sairastunut läheisriippuvuuteen äitini kautta. Ja näinhän usein myös käy, että esim. lapset alkavat hoitaa vanhempiaan ja sairastuvat. Kuka tällöin on syyllinen? Lapsi, joka rakastaa vanhempiaan ja yrittää selvitä ja sairastuu siinä samassa vai aikuinen, joka on jättänyt lapsen (tai muut ihmiset) huolehtimaan itsestään?

Totta kai olemme vastuussa omasta elämästämme, mutta alkoholistiperhetapauksiakin on monenlaisia. En tiedä onko sinulla sitten ihan lähipiirissä alkoholistia, sillä se on ihan eri asia hyväksyä, että joku eno tai vanha tutttava ryyppää ja nähdä kerran vuodessa sukujuhlissa, kuin ELÄÄ ihmisen kanssa kylkikyljessä joka juo jokaikinen päivä ja hetki ja kokea kaikki se sonta mikä siitä juomisesta tulee vuosien ajan ja vain olla siinä? Se ei ole mahdollista ilman että se toinen läheinen sairastuu. Kun alkoholismissa ongelmana ei ole vain se, että se toinen juo, vaan siihen tulee niin paljon kaikenlaista muutakin, joka tuhoaa ihmissuhteet. Valehtelua, varastamista, haukkumista, epäkunnioittamista, törkeitä tekoja, hirveitä onnettomuuksia, jatkuvasti pelossa elämistä että milloin taas tapahtuu jotain kauheaa jne. En tiedä ketään, joka olisi tuollaisesta selväjärkisenä selvinnyt, ilman että se missään tuntuu.

Tärkein oppiläksy minulle on ollut se omien rajojen vetäminen, mutta se ei ole ihan niin helppoa, jos kyseessä on oikeasti elämäsi tärkein ihminen, tässä tapauksessa oma äitini. Varmaan sitä pitää opetella sitten koko loppuelämä.

Mutta jos alkoholistin kanssa kokee kaiken sen, mitä alkoholistit todella voivat touhuta, niin siinä myös omassa sisimmässä kuolee jotain matkassa. Jokin usko ihmisiin tai luottamus katoaa totaalisesti. Siinä on sitten monta kohtaa paikattavana.

Että eivät ne asiat ole niin yksinkertaisia. Joskus on tehtävä vaikeita päätöksiä. Alkoholistikin voi raitistua vain silloin, kun kaikki häntä ylläpitelevät voimat sortuvat tai lähtevät pois - koska vasta tällöin hän joutuu kohtaamaan oman heikkoutensa. Mitä kauemmin ihmiset hyysäävät ja ymmärtävät ja tukevat alkoholistia, sitä kauemmin hän juo. Alkoholismista ei pelastauduta vahvuudella, vaan heikkouden kautta. Siinä se paradoksi onkin, joka jokaisen läheisriippuvuudesta kärsivän pitäisi ymmärtää ja myös muiden, jotka alkoholistien kanssa joutuvat elämään.

[meimi]

 Koska se, että emme voi aina vaikuttaa jokaisen elämiseen, ei tarkoita ettemme välitä vaan kunnioittamalla toisen valintoja saamme tulevaisuudelta itsellemmekin paljon enemmän, kun emme jää kiinnostuneina tuijottamaan niitä toisen "virheitä".

Että eivät ne asiat ole niin yksinkertaisia. Joskus on tehtävä vaikeita päätöksiä. Alkoholistikin voi raitistua vain silloin, kun kaikki häntä ylläpitelevät voimat sortuvat tai lähtevät pois - koska vasta tällöin hän joutuu kohtaamaan oman heikkoutensa. Mitä kauemmin ihmiset hyysäävät ja ymmärtävät ja tukevat alkoholistia, sitä kauemmin hän juo. Alkoholismista ei pelastauduta vahvuudella, vaan heikkouden kautta. Siinä se paradoksi onkin, joka jokaisen läheisriippuvuudesta kärsivän pitäisi ymmärtää ja myös muiden, jotka alkoholistien kanssa joutuvat elämään.

Mun mielestä nämä kaksi lainausta ovat juurikin sama asia!

[mc82]

Ikuisuusaihe jatkukoon... : Luin nyt ajatuksella läpi mielipiteitänne ja en voi muuta kuin kiittää, kun annoitte uutta ajattelemisen aihetta  Erityisesti Ebenian viisaat kirjoitukset ja Meimin omakohtaiset kokemukset elosta päihderiippuvaisen kanssa koskettivat. Ja Kreivi Krapulan nasakat kirjoitukset, joissa tuli myös pohtimisen arvoista asiaa.

Läheisriippuvainen... En ole ajatellut asiaa, mutta hyvin voi pitää paikkaansa, että mä olen läheisriippuvainen. Siskoni toilailut elämässä satuttavat, mutta enemmän satuttaa nähdä, kuinka läheiset, vanhempani kärsivät. Asiaa ei lainkaan helpota isäni heikkenevä terveys, jota tuskin kohentaa alituinen stressi ja huoli. Lisäksi siskoni aggressiiviset purkaukset ja taipumus väkivaltaisuuteen saavat pelkäämään äitini terveyden puolesta, kun siskoni punkkaa äitini luona  Haluaisin auttaa vanhempiani, mutta en vain voi tehdä mitään! Tämä kädettömyys v*tuttaa!!

Ja kyllä, tänä päivänä murehdin enempi omien vanhempieni kuin omaa jaksamistani, mikä ajan kanssa syö omia voimia...

Vanhempainrakkaus on vahva asia, mutta jossain vaiheessa pitäisi tässäkin rajojen tulla vastaan  Etenkin, jos auttamisyrityksistäsi saat kiitokseksi haukkumista, tavaroitasi varastellaan ja pahimmassa tapauksessa karataan silmille - ja elämäntavoissa ei tapahdu muutosta. No joo, sanoppa se porukoille...

Tuntuu vain siltä, että sekä mun että porukoiden elämä pyörii vain siskossani ja hänen toilailuissaan. Itse joudun väkisin mukaan siskoni elämään, koska vanhempani soittelevat ja tilittävät, että mitä se siskolikka on taas tehnyt... Kuinka sisko ei tee elettäkään parantuakseen, kuinka yhteiselämä on ihan hirveää ja kuinka paljon vanhempani taas katuvat, että edes hyvää hyvyyttään ottivat siskoni luokseen asumaan auttaakseen tämän taas jaloilleen.

Jos yritän kertoa omista kuulumisistani, kommentit on tyyliin "aha, kiva juttu" ja sen jälkeen aletaan ruotimaan siskoni ongelmia n. miljoonatta kertaa (ja joo, tiedän, että toistan samaa asiaa miljoonatta kertaa, joten ongelmia on mullakin!). Olen siis vetäytynyt sen verran siskostani, että rahaa en hänelle anna ja yhteyksiä en pidä - mutta vanhempien kautta linkki siskoon säilyy vahvana.

Mies on jo ehdotellut mulle terapiaan menemistä, koska näkee, kuinka paha olo mulla on tästä kaikesta. Tuntuu siltä, että olen täys sekopää, hullu, jos pitää kallonkutistajalle mennä - minä, joka olen jollain tapaa koittanut pitää elämäni kasassa, olenkin pipipää, hienoa...

Tämänhetkinen tilanne sanalla sanoen: ansassa! Tunnen, että tukehdun. En jaksa enää elää siskoni ongelmia vanhempieni välityksellä, kun on niitä omiakin ongelmia hoidettavana. En jaksa enää olla vanhempieni terapeutti ja kainalokeppi!

Olen niin pitkään haaveillut siitä, että muutan pois, jonnekin toiselle puolelle maata tai ulkomaille ja aloitan kaiken puhtaalta pöydältä. Otan salaisen numeron ja muutan yhteystiedot, ettei kukaan perheestäni enää tavoittaisi mua. Tuntuu siltä, että on ihan sama, lähteekö mies - mä vaan haluan pois täältä... V*tuttaa, kun on näin herkkä ihminen, että jokaikinen juoppostoori saa mut itkemään sisältäpäin, ulos se ei näy. Haluaisin olla vahva, mutta sitä en ole...

Mies tosin aloittaa syksyllä opiskelut uudestaan, joten tuo ei ainakaan ole lähdössä 'suureen seikkailuun' mun kanssa, ellei toisella paikkakunnalla tule joku ihan unelmatyö vastaan. Ja onko nämä kaikki perheensisäiset päihdeongelmat ja pakenemisen tarve sen arvoista, että menettää (loppupeleissä) hyvän ihmissuhteen? Mies on jaksanut olla niin paljon mun tukena tässä kaikessa, etten voi muuta kuin kiittää häntä, että on jaksanut mua kaikkein pahimmillani.

Ja taas itkettää, prkl soikoon...

Terkuin, kohta luhistuva sekoboltsi...

P.s. Kuka sanoi, että Nousu-Kauriilla on tod.näk. hankala aloitus elämään? Tässä on koettu jo muutamat hankalat alut, eli alkaisi kohta varmaan riittämään...

[Ebenia]

Vaikeita asioita mc82. Toivottavasti pystyt tekemään jotain päätöksiä tämän asian suhteen, että elämäsi helpottuisi. Terapiakin voisi olla hyvä vaihtoehto itseäsi ajatellen.

Läheisriippuvuudessa juuri elämä alkaa pyöriä sen yhden ihmisen ympärillä ja ainakin vanhempasi ovat tähän sairastuneet.

Muista, että sinun ei tarvitse eikä pidä kuunnella heidän valituksiaan siskostasi. Se ei ole sinun tehtäväsi.

Kaikkea hyvää sinulle.

[K-NRJ]

P.s. Kuka sanoi, että Nousu-Kauriilla on tod.näk. hankala aloitus elämään? Tässä on koettu jo muutamat hankalat alut, eli alkaisi kohta varmaan riittämään...

Nousu-Kauriilla se vastuunottaminen tulee usein osaksi elämää jo liian varhain, silloin kun vielä pitäisi saada olla nuori ja vailla vastuuta.    Ja useinhan se saattaa jäädäkin elämään pysyväksi osaksi, jolloin onkin juuri hyvä tiedostaa tuo läheisriippuvuuden mahdollisuus.

Ettei se oma elämä jää elämättä sen takia, että on läheisriippuvainen? Kuten Ebenia juuri totesi, terapia tuli minullakin mieleen.

Tämä on tosi mielenkiintoinen ketju ja toivon että saat ajattelemisen aihetta.

[jame]

Minulla on molemmat vanhemmat alkoholisoituneet, muutimme pienneen kylään ollessani n.12 paikka oli entuudestaan tuttu sillä vietin siellä monet kesäni ja vapaat kolmesta tontista yksi tuli kodiksemme, paikkakunnalla vanhempani joivat isäni joutui teho osastolle haimatulehduksen takia yli puoleksi vuodeksi. äitini lähti kotoa juomaan  ja minä ja siskoni jäivät yksin. Tämän muistan hyvin lopulta isäni pääsi sairaalasta ja vanhemmat hoitivat asiansa suhkoht kuntoon. Muutin 16 vuotiaana muualle jonne vanhemmat muuttivat perässä silti molemmat jatkoivat juomista ja kävivät työssä. 18 vuotiaana vanhemmat erosivat, äitini jatkoi juomista uuden miehensä kanssa ja isäni teki pitkään töitä mutta alkoholi hänelläkin edelleen elämässään. Nykyään olen isäni kanssa paljon tekemisissä mutta viimeaikana olen riidellyt hänen kanssaan alkoholista ja lopulta isäni teki ratkaisun ja lähti talostani muualle. Hän ei edelleenkään myönnä että päivittäinen juominen 3-6 olutta tekisi hänestä alkoholistin puhumattakaan viikonlopuista milloin ottaa enemmän.  Minun talooni ei tule alkoholia kuin satunnaisesti itse otan korkeintaan 5 kertaa vuodessa enkä silloinkaan umpihumalaan.
Tästä pidän jatkossakin kiinni, isäni on tervetullut kotiini mutta alkoholi jää talon ulkopuolelle.

Työssäni näen samankaltaisia tapauksia enkä ota siitä niinkään henkilökohtaisesti jokainen on valinnut tekemisensä itse muita tai tilanteita ei sovi mielestäni syyttää juomisen syyksi.

[Aretha]

Muistetaanpas nyt kuitenkin myös se että on niitäkin alkoholisteja jotka "hallitsee" juomisen. Itseni voisin laskea tällaiseksi. Käyn töissä, en juo viikolla.. Viikonloput nykyään sitten meneekin siinä että istun yksin kotona, juon olutta ja lähden baariin. Kaikki ystäväni tietävät tämän, tosin ne ei tätä pidä ongelmana. Niillä on perheet ja kun ovat lähdössä viihteelle niin käy kutsu että mun täytyy lähteä mukaan.. Olenhan niin älyttömän hauskaa seuraa kännissä, niinkun olenkin. Selvinpäin oon aika hiljainen mutta heti muutaman oluen jälkeen juttu kulkee ja nauru raikaa.. En ehkä kuulu siihen joukkoon alkoholisteja jotka on niitä ärsyttäviä hyväkskäyttäjiä. Omia rahojani minä käytän, poden morkkista jne.. Siskolleni olen kertonut että oikeesti tarttisin apua mutta ilmeisesti se katsoo siinä kun muutkin että mitä mä selitän.. Eihän mulla mitään ongelmaa ole. Itsekseni en halua mennä mistään kysymään neuvoa tai apua. Enkä halua liiotella.. Tiedän että minulla on "hallittu ongelma" johon ehkä haluaisin apua ennenkun tää menee ihan överiks. Äiti ja veli on alkoholisteja kuten isäpuolikin.. Niille mä kyllä motkotan juomisesta ja äitiä oon pyytänyt mukaankin että haetaan yhdessä apua mut asuu vaan liian kaukana en mä kyllä muutenkaan tiedä mitä siitä tulis jos sen kanssa menis
Eli oliskos täällä nyt mitään hyviä vinkkejä mulle mistä aloitetaan ennenkun on liian myöhäistä
Mahtaakohan mun kartta kertoa mitään taipumuksista tai muuta??

[Titania.]

Muutamalla läheiselläni on perheenjäsen tai ystävä, jolla on selvästi alkoholiongelma, mutta hoitaa silti esim. työnsä hyvin. Kai se siitä lähtee liikkeelle, toisilla se ei pahene siitä ja toisilla pahenee niin että esim. työtään ei enää kykene hoitamaan.

Jos sinulla on tunne, että haluat muutoksen elmääsi, niin se on jo aivan riittävä syy tehdä asialle jotain. Jos koet, että et kykene siihen yksin ja tarvitset apua, niin tottakai voit hakea apua. Uskon, että voit kysyä ihan terveyskeskuksesta vaikka hoitajalta tai omalääkäriltä neuvoa. Hoitajalle pääsee usein juttelemaan ja hänen kanssaan voi kartoittaa ongelmaa ja sitten pohtia että mitä asialle tehtäisiin.

Tässä nyt on ainakin tällainen linkki alkoholismiin liittyen, vähän kuin testi että onko alkoholiongelma: http://www.aasuomi.fi/onkoaasinua.htm

[m.magia]

Mitä ketjun aloittajalle kuuluu?

Molemmille vanhemmilleni on alkoholi maistunut. Ensin isälleni, joka huiteli ties missä, kunnes äitini sai tarpeekseen ja otti ja lähti meidän lasten kanssa. Siitä isän huonoudesta on riittänyt juttua äidin puolelta tähän päivään asti ja oma suhteeni isääni on jäänyt hyvin kehittymättömäksi ja vajaaksi. Isä on välillä ollut joitain vuosia raittiina, mutta välillä aina retkahtanut.

Jokunen vuosi sitten havahduin siihen, että äitini oli alkanut käyttää alkoholia päivittäin tai lähes päivittäin. Määrät olivat jo melkoisia, vaikka mitään konttaamisia tai sammumisia ei ollutkaan ikinä, mutta pakollinen kalja-annos oli saatava, vaikka seuraavana päivänä oli töitä. Katkerat puheet ja puolihuolimaton piilov*ttuilu oli (ja on?) ihan arkipäivää. Keväällä jätin yhteydenpidon kokonaan, kun tuntui, että olen vain terapeutti ja oma olemiseni ja tunteet tukahtuvat täysin äitini seurassa. Yllättäen on ollut niin paljon helpompi olla ja elää omaa elämää, mutta siltikin tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että en vastaa puhelimeen tai ole muutenkaan yhteydessä. Olen miettinyt, että en tiedä uskallanko enää palata yhteydenpitoon, koska se voisi niin helposti lipsahtaa takaisin siihen vanhaan muottiin. Ehkä tosiaan voi olla, että meidän elämä perheenä oli sitten tässä ja hyvä niin.

Omasta alkoholin käytöstäni sen verran, että jossain vaiheessa hyvin nuorena käytin reippaasti alkoholia, mutta nykyisin olen lähes absolutisti. Tiedostan, että tällä geeni- ja tunneperimällä olen suuressa vaarassa sairastua itsekin alkoholismiin.

[Kuuhilda]

Mun koko elämä on tragediaa alkoholin varjossa. Oikea kansallistauti se.
Itse henkilökohtaisesti ei ole ollut mahdottomia ongelmia..nuorempana lähti kyllä usein hanskasta, ja olen humalassa todella agressiiviinen. Liekö periytyvä ominaisuus.
Enää en juuri muutamaa olutta enempää juokkaan silloin harvoin kuin alkoa otan, niin ei mene överiksi.

Voimia kaikille jotka jollain tavalla alkoholin kanssa taistelevat!