Tulikin muuten mieleeni, että vaikka itselläni tuolla 6. huoneessa onkin varsin väljää, niin sen sijaan tyttärelläni se on suorastaan tupaten täynnä. Huoneessa sijaitsevat vaaka-

, skorppari-

, neitsyt-

, vaaka-

, vaaka-

, vaaka-

, neitsyt-

ja vaaka-

Hmmh...viittaisiko tuo nyt siihen, että vaarana tosiaan on, että hän alkaisi mahdollisesti jossain elämänsä vaiheessa heijastelemaan läheistensä ongelmia ja ikään kuin kasvaisi rakkaittensa murheiden ruumiillistumaksi

. Sehän se itse asiassa minun suurin pelkoni onkin

. Ihan tietoisesti yritän pyrkiä siihen, ettei hänestä tulisi yhtä "kieroon kasvanutta", kuin minusta sillä todella haluan, enemmän kuin mitään, säästää hänet kaikelta siltä, mitä itse olen joutunut läpi käymään. Toivon koko sydämestäni, että jollakin keinoin onnistuisimme omista puutteistamme ja vioistamme huolimatta kasvattamaan hänestä sen verran tasapainoisen ja terveen itsetunnon omaavan ihmisen, ettei hänkin puolestaan olisi tuomittu toistamaan omien vanhempiensa, siis minun ja mieheni, virheellisiä ja vahingollisia toimintamalleja. Tämän olen asettanut tärkeimmäksi tavoitteeksi elämässäni, mutta kyllähän se joskus vaikeaa on. Miten opettaa lapselleen jotain sellaista, jota opettelee vasta itsekin?
Joskus tunnen jo valmiiksi hirveää syyllisyyttä niistä virheistä, joita mahdollisesti olen jo tehnyt tai tulen tekemään hänen äitinään

. Niin inhimillisiä kuin ne ehkä ovatkin ja olkoonkin että kaikki me niitä teemme (jotkut enemmän, jotkut vähemmän), on todella vaikeaa hyväksyä ja antaa ne anteeksi itselleen kun tietää, minkä hinnan viaton lapsi voi niistä jossakin elämänsä vaiheessa joutua maksamaan. Enkä tarkoita tässä nyt edes mitään sellaista todella tuomittavaa ja sairasta kuin esim pahoinpitely tai laiminlyönti/heitteille jättö, vaan pienempiä, arkisempia omasta kehittymättömyydestäni tietyissä asioissa johtuvia juttuja, alitajuisia käyttäytymismalleja tietyissä tilanteissa, joiden tiedän vaikeuttavan omaakin elämääni jne. Kun ikinä ei voi oikein varmuudella sanoa, mikä siihen toiseen pieneen ihmiseen voi kovimmin sattua.
Mutta mutta...toisaalta koitan ajatella niinkin, että lapsistakin löytyy uskomaton voima ja vahvuus. Mitä järkyttävimmistäkin oloista voi silti ponnistaa suoraselkäisiä, lannistumattomia ihmisen taimia, jotka tulevat pärjäämään elämässään. Ja enhän itsekään nyt kai niin tavattoman kelvottomaksi kasvanut ja varttunut. Sen voin ainakin täydellä varmuudella ja vakuudella sanoa, että pystyn tarjoamaan lapselleni sentään monesti paremmat eväät aikuisuuteen, kuin itse aikoinani sain. Minulla on toki puutteeni ja vaikeuteni, mutta sentään tiedostan suurimman osan niistä ja pyrin niiden suhteen kasvamaan ja kehittymään, siinä missä oma äitini taas vielä nytkin, päälle nelikymppisenä ja oman elämänsä täysin solmuun saattaneena kieltäytyy näkemästä syitä itsessään.
Joo no, taitaa mennä vähän liian oma elämänkerralliseksi

...mutta vaikeahan näitä asioita on täysin objektiivisesti, ulkopuolisen tarkkailijan asemasta tutkiskella ja mietiskellä, sen verran läheisesti ko. aihe omaa elämää koskettaa