Olisin lainannut Mi-Olean hienoa lainausta joka mielestäni osuu siihen villakoiran ytimeen ns. hulluudesta, mutta jostain syystä foorumi paiskaa minut aina siihen mistä lähdin, siis topicin ykkös-sivulle unohtaen että olin jo klikannut "vastaa"
No joka tapauksessa, Mi-Olean teksti osui tosi nappiin. Aika lailla järkyttyneenä luin kuvauksia siitä miten kukin on minkäkin
leiman diagnoosin saanut psykiatrisessa hoidossa - olenhan aikoinani itsekin ollut, ja ymmärrän hyvin miksi tietyssä elämän vaiheessa on hyvä saada yleisesti hyväksytty (?) selitys (diagnoosi) tietynlaiselle ajattelulle ja toiminnalle, olen myös käynyt sen
helvetin vaiheen läpi, ja silloin se tuntui järkevältä, mutta...
...myöhemmin olen tullut siihen tulokseen, että hulluus, kuten kauneuskin - on katsojan silmässä. Olkoon se sitten oma silmä, psykiatrin, perheen tai yhteiskunnan. Niin kauan kuin olin oma itseni (=uskalsin sanoa miltä minusta tuntuu, mitä ajattelen jne) minä olin "hullu" - vasta kun opin että minun täytyy ajatella ja toimia niinkuin "viisas ja lukenut" psykiatri odottaa "terveen" ajattelevan, sain "terveen" paperit. Toisin sanoen, omana itsenäni olisin varmasti vieläkin suljetulla, vaikka en koskaan ollut vaaraksi kenellekään muulle kuin itselleni kun en ymmärtänyt elämäni tarkoitusta saati sitten keksinyt yhtään ainutta syytä elää.Vasta kun ymmärsin että minun täytyy nöyristellä ja kumartaa suurta ja mahtavaa yli-jumalaa: lääkäriä ja muuta "hoito"henkilökuntaa, vasta kun opin vastaamaan "oikein" heidän kysymyksiinsä, vasta kun opin teeskentelemään "tervettä" , reagoimaan ja toimimaan "terveen" tavoin, alkoi vapauteni häämöttää ja sen sain.
Ehkä se oli minulle oppitunti jostakin - en vain tiedä mistä -valehtelusta ja epärehellisyydestä ehkä? vaikea uskoa. Ehkä se oli oppitunti aiheesta "ei helmiä sioille" tai "sitä kuusta kuuleminen jonka juurella asunto" - en tiedä. Tiedän ainoastaan sen että kun muutama vuosi vapautumiseni jälkeen aloin pikkuhiljaa (luvatta, tottakai) vähentää lääkitystäni, oli kuin olisin syntynyt uudelleen. Aloin jälleen tuntea, kiinnittää huomiota asioihin, ihmisiin jne. Vaikka elämä ei olekaan ollut ruusuilla tanssimista, niin entäs sitten? ainakin se on
minun elämäni eikä se mitä suuri ja mahtava lääkäri (tosin hengellisesti, emotionaalisesti ja älyllisesti varsin rajoittunut), määrää minun elämäkseni.
Kuitenkin, minulle oli jossain vaiheessa tärkeää olla "diagnosoitu". Se tavallaan toi helpotusta siihen elämänvaiheeseen, vaikka nykyisin muistelenkin aikaa lähinnä katkeruudella, ihmisarvon ja -oikeuksien riistona. Kun ymmärsin että minulla on valta ja oikeus päättää omasta elämästäni, mitä haluan sen olevan - alkoi sisäinen kasvuni, otin vastuun itsestäni ja elämästäni. Ensimmäinen askel (minulle) oli lääkityksen vähentäminen, ja aikanaan myös sen lopettaminen. Olin ehkä hullu, mutten tyhmä: vierotusoireet olisivat vieneet minut hyvin äkkiä takaisin istumaan "hullun" tuomioita, joten ei olisi tullut pieneen mieleenikään lopettaa lääkkeitä yhtäkkiä. Avohoitoyksikölle kerroin lääkkeiden lopetuksesta vasta kuukausia myöhemmin, jolloin heillä ei ollut enää mahdollisuutta tuomita minua "sairauden kieltämisestä" ja "hoitovastaisuudesta" (=tärkeimmät diagnostiset kriteerit mielisairaudesta). Olivathan he jo kirjoittaneet siihen mennessä sivukaupalla raporttia kaikesta edistyksestä
Tällä kirjoituksella en halua kehottaa ketään lopettamaan lääkitystään, mikäli kokee sen tarpeelliseksi (=tuntee itsensä ja tietää miten käy jos lopettaa) lähinnä haluan sanoa sen että mielenterveys"asiantuntijat" eivät aina ole oikeassa, eivätkä voi ottaa valtaa eivätkä vastuuta jonkun toisen elämästä, kuten nykyään tapahtuu jos ei toimi yleisesti hyväksyttyjen normien mukaisesti.
Mitä tulee psykedeelisten aineiden käyttöön ja niistä aiheutuneeseen psykoosiin: ko. huumeet voivat auttaa löytämään sisäiset voimavarat (olen lukenut, en kokeillut) - MUTTA seuraukset eivät aina ole sitä mitä ihminen toivoo jos sisäinen kehitys ei vielä ole tarpeeksi pitkällä kaiken kokemiseen. Jos ja kun joku haluaa päästä ns. "pidemmälle", löytää itsensä ja ne voimavarat jotka meissä kaikissa on, siihen ei ole oikotietä.
Voin esimerkiksi hyvin kuvitella mitä norsu posliinikaupassa saisi aikaan, vain koska ei pysty/ymmärrä/osaa välttää kosketusta helposti rikki meneviin esineisiin ympärillään. Norsun pitää ensin opetella tuntemaan itsensä, oma kehonsa, ja omat liikkeensä, oikkunsa, vahvuutensa ja heikkoutensa, sekä myös posliinikaupan hyllynvälit sun muut ympäristötekijät, ennen kuin on järkevää edes yrittää