seuraava »

[Mirjam]

Toivottavasti talletit tekstin jonnekin omiin arkistoihisi, sillä mistä sitä tietää että kirjoittaisit joskus vaikka miete/runo/tai yleensäkin jonkinlaisen kirjan...on tullut joskus mieleen ajatuksiasi lukiessasi että niistä voisi olla iloa monelle. Onnistut erikoisella tavalla kiteyttämään monimutkaisia ketjuja tiiviimpään muotoon.

No tarkoituksenani ei ollut nolostuttaa ja nostaa huomion keskipisteeksi kehuilla oli vaan rehellinen mielipiteeni (...minun pitää näköjään jollekin näkymättömälle neuvostolle päässäni hyvienkin mielipiteideni oikeutus perustella...niin neitsyttä

Noh, en kyllä tallettanut...ja arvaappa mitä...jos nyt ollaan oikein rehellisiä, niin olin hiukan hämilläni itseni kanssa siitä tekstistäni .... sitten siihen johonkin perään tuli pari muuta viestiä ja lopuksi sinun, jonka aloitit näin; Kiitos 'sinä' ja 'sinä' hienosta kirjoituksestasi ja ajatuksistasi...jne jne...
Muutenkin olin vähän jo kiikun kaakun, että mitä sitä tuli kirjoitettua ja tietysti mieleni tulkitsi tuon sinun viestisi avauksen niin (koska siinä eritoten mainittiin muut kuin minä, jotka siinä kirjoitti aiheesta) , että minun kirjoitukseni oikeasti olin ihan per***stä. 
Hain sille oikein kait jotain, syytä, en sain poistaa sen...

Juuri niitä juttuja ja hetkiä, kun oikein avautuu ja sitten järjellä ajateltuna tuntuukin ihan hömölle ja hävettää koko juttu..

Että näin... Outo käänne tuli..

Ja kirjoittamisesta. Siis on minulle sanottu monasti...ihan näin 'live-elämässänikin', että mikset kirjoita kirjaa...jne..
Mutta en vain osaa...
Juttu ja ajatukset ja oivallukset luistaa vain, jos koen, että kirjoitan jollekulle henk.koht...että on aito tilanne niinsanotusti...
Tosin onhan niitä kursseja dialogisesti kirjoittamisesta, mutta 

Ei tämä nolostuttanut, ennemminkin 'lämmitti sydäntä'...
Tosin taas tämä kirjoitukseni on sellainen ,että mietin kaksi kertaa, painanko nappia *lähetä* 

[Synapsi]

Voi että teki sielulle hyvää lukea näitä edellisiä viestejä!
Täällähän tapahtuu "oikeata kohtaamista" ja uskomattoman rehellistä tilitystä. Sellaisen todellakin tunnistaa, kun edessään näkee.

Onneksi ehdin lukea eilen sen Mi-Olean kirjoittaman/poistaman viestin. Siitä tuli hyvä olo, niinkuin monesta muustakin hänen kirjoituksestaan. On ilo lukea viestejä, joissa ei julisteta mitään vaan pohditaan laajalti. Vieläpä sydän mukana, inhimillisesti.

Minua haluttiin tutkia koulun toimesta, joskus ala-asteella. Olin omapäinen ja auktoriteettivastainen. Ja sitten oli jotain pelkoja, muistaakseni pimeää tms.
Muistan, miten suututti niissä istunnoissa psykologin kanssa, kun tuntui ettei hän näe metsää puilta. Tai ettei suostu näkemään minua. Ihan itsenäni. Piti vain ruotia jotain mielestäni jonninjoutavaa.
En ollut miettinyt enää koko asiaa, ennenkuin nyt tässä keskustelussa tuli mieleen. Ja tajusin, että koko elämäni olen alitajuisesti kokenut, etten tule nähdyksi, enkä saa olla oma itseni. Pitää myötäillä ympäristöään, että kelpaisi. Hmm. 

Kaikillahan meillä varmaan on kolhuja ja törmäilyjä ympäristön kanssa ja siten ollaan opittu luovimaan täällä. Tökkii vaan ajatus siitä, että jokin "asioista perillä oleva taho" määrittelisi sen, millaisia meidän tulisi olla. Kun luulisin, että jokaikinen olento tietää sen ihan itse. Jos jonkun oma oleminen on muille ympäristöongelma, silloin toki asiaan on puututtava.

Heitän tähän loppuun mieliaforismini:
Ihmisen syvin sivistys löytyy silloin, kun häneltä riisutaan kaikki opitut asiat pois ja katsotaan mitä jää jäljelle...

[Kotkansilmä]

Joo jos tutkii syväluotaavasti ihmisyyttää voi todellakin heittää määritelmät useimmiten roskiin...


Mut minkäs itsepäiselle leijona luonteelleen tekee kun vielä sattuu olemaan nousujouskari niin sukset on menny kyllä ristiin vähä joka suunnasta vaikka yrittäny havainnollistaa ettei tää nyt niin kauheaa tämä elämä loppujen lopuks ole jos antaa virran viedä..

   Joo, ja lisäksi :kin on  :ssa, täytyy joskus ihan

                    itsensä ja jopa ympäristönsä takia vetää hihnat

                      kiinni, ettei mene överiksi.    HULLUTELLAAN

         Kaikki poikkeavat eivät ole neroja, mutta nerot ovat poikkeavia,

A I N A K I N    V A L T A V I R R A S T A ,   A N T A A   V I R R A N   V I E D Ä   
                             

[Mirjam]

Heippa Sign?, Synapsi ja kaikki muutkin keskusteluun osallistuneet!

Sign?, opin kyllä nyt jotain, joten kiitos sinulle!
Olen siis koko elämäni tahinut sen kanssa ollako ja sanoa, mitä tulee, vai olla hiljaa ja antaa muiden pitää vain sen minusta luoma mielikuvansa. Noh, sen kaikki kuitenkin tekee jokatapauksessa, mutta....

Kun on kasvanut ja eheytynyt (vai onko  )on rohkeutta tullut lisää, ja luulisi että olisi helpompaa tämän myötä. Mutta samalla se mitä toisi ulos itsestään, on myös kasvanut vähintään yhtä paljon, joten kynnys on kuitenkin pysynyt aina yhtä suurena.  : (ero ulkoiseen maailmaan omasta sisäisyydestä ei siis kuitenkaan ole pienentynyt...melkein päinvastoin)
Opin sen, että 'ole rohkeasti'oma itsesi ja avaudu, vaikka tuntisit itsesi typeräksi...sillä todellakin se on tosiasia, että, joku joka ei kommentoi edes mitenkään, saattaa silti jotain 'saada itselleen' sanomastani. Äähh, vaikeaa selittää sanoin...
Mutta, että ei aina niin kannata välittää, minkä kuvan ehkä joku luo minusta, sillä siihen en toisaalta voi vaikuttaa...
Tätä iänikuista 'mielyttämisen halua', joka edelleen näköjään nostaa jossain päätään salakavalasti. Tai ehkei niin mielyttämisen haluakaan, vaan tarvetta luoda itsestä tietynlainen kuva...ehkä kuva, mitä haluaisi olla ja missä pitäytyä tai jotain sinnepäin....
Ihminen on kuitenkin niin monimuotoinen, että jos ottaa itselleen minkäänlaista 'muottia'(roolia), siitä mitä on tai haluaa olla, sitä luultavasti tulee rajoittaneeksi oman itsensä ilmenemistä. Ja miten montaa aitoa kohtaamista jääkään kokematta. Jää roolin taa piiloon.

Ja "hulluudesta" vielä...
Minuakin on lapsena käytetty jossain psykologilla ja myöhemmin vielä perheneuvolassa. Ja sittemmin, jossain vaiheessa kiersin tutustumassa koulukoteihin, jonne äitini oli minua laittamassa. Jopa yhteen sijaisperheeseenkin. Olihan se ihan mielenkiintoista.  Minusta se oli outoa. Tunsin itseni aivan ulkopuoliseksi kaikesta siitä, ikäänkuin olisin katsonut jotain toisten kummallista prosessia tai näytelmää.

Tuo kun ihan pienenä kävin psykologilla muutaman kerran, päällimmäisenä ehkä sen takia, että varastelin kaikennäköistä, lähinnä äidin ja isän kukkarosta kolikoita yms.(siinä vaiheessa vielä) 
Niin tämä psykologi kysyi joka kerta, että oletko nyt tässä välissä varastanut jotain ja minkä verran.
Muistan aivan selvästi kun ajattelin, että "hei haloo typerys, meinaatko että tällä luottamuspohjalla oikeasti kertoisin jotain"  Keksin sitten aina jotain, ja psykologi oli tyytyväinen kun terapia eteni  .

Olen myös myöhemmin nuorena-aikusena tutustunut tähän alueeseen syvemminkin, oman lapseni kautta. Ja nähnyt mitä kaikkea tuolla ns."hyvää tarkoittavassa" terapian, psykologian ja psykiatrian maailmassa tapahtuu.
Mutta en voi mitenkään "tuomita" sitä kokonaan, sillä sielläkin on todellisia "helmiä" ihmisinä, jotka ovat jääneet niistä vuosista minulle ystäviksi.

Jotenkin minulla on tapana toimia ja olla niin, että 'auktoritääriset' kuviot murtuu...
Siis jos en saa jotain 'muka korkeammassa' asemaassa olevaa ihmistä 'murtumaan ihmisen tasolle' ...en avaudu myös minäkään...eikä yksikään nuori tai lapsi varmaankaan tule tällaiselle ihmiselle avautumaan.
Ja todellakin niitä oli myös matkan varrella, jotka avautuivat, ja olivat edessämme myös ihmisinä.
Niistä kohtaamisista tuli avoimia, rakentavia, eheyttäviä, vastavuoroisia ja ne jäi sydämeen lämpimäksi muistoksi. Ja uskon, että kokemus oli molemmin puolinen .
 

[Mirjam]

Kiitos kirjoituksistasi Sign? minun puolestani! 

Luin niitä välillä kyyneleet silmissä (joku ymmärtää!) ja välilä naurahtelin 'komiikkaa'. 

Olen itse tällä hetkellä melkoisessa myllerryksessä (taas)  ja todellakin nyt voin sanoa, että koen itseni aivan 'sekopäiseksi' taikka 'hulluksi', oikeastaan en 'hulluksi' siinä mielessä, miten sen koen positiivisessä mielessä yleensä, vaan jotenkin niin kaksijakoisessa olotilassa ollen.
Kaksi suuntaa vetää eri suuntiin....
Tai toisaalta, olen löytänyt suunnan eteenpäin ja nyt hyvästelen mennyttä. Ja se sattuu, ja tekee olon aivan sekopäiseksi. 
Ja kun menneen hyvästely on tuskaisaa, repivää ja rikkovaa, sitä hetkittäin miettii...miksi edes jaksan käydä tätä 'hyvästelyä'läpi...Olisi niin paljon helpompaa olla tässä vanhassa.

Jotenkin sitä oppii elämään 'kärsimyksensä' kanssa niin, että siitä muodostuu osa omaa identiteettiä...ja siitä on siksi kai niin vaikeaa luopua...koska osaltaan se on rakkaimmistakin luopumista...niistä on mudostunut itselle rakkaita ja tärkeitä asioita/ihmisiä, jotka olisi nyt hyvä jättää taakse...
Niissä ei ole mitään 'pahaa', monet elää sillä tapaa..se  on turvallista...se on ehkä pitänyt yllä ja tukenut tiettyä osaa oman minuuden kokemisesta ja identiteetistä...

Siitä luopuminen on yhtä tuskallista kuin kuoleminen on, tai sen oletetaan olevan...joka kerta...uudelleen ja uudelleen..

Minulle tuli tuossa hetki sitten mieleen, kun olin 'meditatiivisella savukkeella' (Oshon mukaan)   , että jotenkin tämä 'muuntaminen' ja irti päästäminen on samanoloista liikettä, kuin yksi jooga-liike....en muista sen nimeä nyt, mutta siinä 'avataan rintaa' ja liike jatkuu kädet alaspäin 'roikkuen'(seisaaltaan kaksinkerroin ikäänkuin) ja liike alkaa pienestä liikkeestä ja se laajenee ja syvenee joka kerta...aina vain laajemmin ja laajemmin ja syvemmälle ja syvemmälle...

Jokainen tälläinen 'avaus-kauhaisu'on kuin elämän tälläinen sisäinen prosessi, ja joka kerta se sisältää myös edelliset ja kauhaisee nekin mukaansa, joka kerta se on laajempi ja sisältää enemmän....
Siinä on enemmän mukana maailmankaikkeutta ja itseä...
Siksi, ehkä luopumisen hetkessä (syvälle menossa) aiheutuu aina vain kerros kerrokselta syvempiä/voimakkaampia tunteita...
Sekavaa...
Kaipa tämä sopii hyvin tähän ketjuun, kun puhutaan 'hulluudesta'. 

Tyyliin "ihailin sinua koska uskalsit olla niin avoin", "se mitä teit ja sanoit, vaikutti minuun suuresti" tai että "käyttäydyin silloin oudosti sinua kohtaan koska itseasiassa ihailin sinua ja olin kateellinen rohkeudestasi"...

Näitä lauseita minä(-kin) toivon aina vain enemmän ja enemmän kykenemään ilmaisemaan suoraan, sillä niin monesti koen ja tunnen noin ...Monesti ajattelen näin, mutta miksi en sano sitä ääneen??? Siksikö, että ehkä oma 'riittämättömyyden tunteeni' tulisi itselleni niin konkreettiseksi vain mikäkö lie..[/color]
 :

[Kotkansilmä]

Olen niin selvä että tunnen itseni ihan  

 
           Just`juu, tuntuu tosi köyhältä, tuo oma lapsuus ja silleen.. 

           Vähän sitä ja vähän tätä, muttei niinpaljon, että poliiseja olisi

T A R V I T T U    H U O S T A A N O T T A M A A N          
                 

[mystery]

entä jos tietää jotain tulevaa kuin hullu sillon on?

[Ozzette]

MITÄ ON HULLUUS TAI NEROUS I'm going off the trails on a crazy train...

[Kotkansilmä]

     
         
           

             Jospa se on tieto: onko junassa matkustajana,

                 konduktöörinä, vai kuljettajana ??

                    Asemílla olevista en puhu mitään !! ?

                         

[selkälokki]

pähkähullu

[mystery]

mulla ei ole maailmallista tietoa tulevasta ,mut omalle kohalle sattuvia asioita joista olen saanut välähdyksiä yhest jutust en tajua ja toinen on aika selvä mitä se tarkottaa

[mimikrija]

Keskivertoihmistä hullumpi, mutta toisaalta kaikki meistä tuntevat niin.

Usein kyllä tunnen itseni 'hulluksi', tai ei, ylireagoiva pikemminkin.. Hulluksi kyllä leimataan aina kun haluaa jakaa kokemuksiaan henkimaailman kanssa tai näytellä kummitusvalokuvia. 

[Kotkansilmä]

Keskivertoihmistä hullumpi, mutta toisaalta kaikki meistä tuntevat niin.

 
   
       

                Lienee tosi masentavaa olla tilastoituna,,,,,  olet

K E S K I V E R T O   
                         

[T-H]

Vastaukseni on: en tunne ikinä itseäni hulluksi, mutta olen hyvin lievästi ailahtelevainen

Olen luova hullu. Hyvänlainen hulluttelu, hulluus kuuluu elämään.

[Asterix]

Kuinka hullu olet?

 -pelkään usein sekoavani lopullisesti
 -tunnen olevani "keskivertoihmistä" hullumpi
 -olen suhteellisen tasapainoinen, joskus mieliala heilahtelee rajustikin
 -en tunne ikinä itseäni hulluksi, mutta olen hyvin lievästi ailahtelevainen
 -olen järkevä ja tasainen luonne

No ei tassa voi mitaan taaskaan vastata,  kun puuttuu tuo ainoa oikea rehellinen,
etta helewetti, niin hullu, ettei mitaan jakoa, laakityskin pain persetta-vaihtoehto.