seuraava »

[Asterix]

Näin palmusunnuntaina kirjoitan teille oman näkemykseni asiasta...

Kuvailkaa mulle, mitä se henkisyys on?

Henkisyys on jotain mikä on läsnä koko ajan, se on kuin jokainen hengenveto keuhkoihin. Henkisyys on meissä kaikissa läsnä joko tiedostettuna tai tiedostamattomana. Henkisyys on tiedostamista, henkinen ihminen on hän, joka tiedostaa tuon hengen, sen läsnäolon ja vaikutuksen. Meissä kaikissa on henki, se jokin joka on fyysisyyden ulkopuolella, mutta samalla myös siinä läsnä ja sisällä. Henkisyyttä ei voi irroittaa tai pilkkoa ihmisestä, eikä edes kattavasti selittää. Ainakin minulla loppuvat sanat...
Henkisyys voi auttaa tiedostamaan sitä kuka on, miksi on täällä ja mikä on ylipäänsä elämän tarkoitus.

Mutta eikö tämä ole jokaisen elossa olevan ihmisen täysin inhimillinen perusolemus?
Mikä siitä tekee erityisesti henkistä, muutakuin ajattelutapa käsitellä sitä?

Jos ihminen on sekulaari humanisti (Googlettakaa, jos käsite on vieras), niin yhtälailla hän kokee
ja tiedostaa henkensä, sen läsnäolon ja vaikutuksen.

Hänen ei tarvitse käsittää sitä "korkeimmista voimista" tai jumalasta tai jeesuksen kautta,
vaan hän käsittää sen luonnolliseksi ja inhimilliseksi olevaisuudekseen itsestään ja itsessään
ja tietää ilman korkeimpia voimia, jumalai ja henkioppaita, mikä hänen elämänsä tarkoitus on.

Se ei kuitenkaan ole henkisyyttä, että väittää tietävänsä kaiken 100% varmuudella. Meistä kukaan ei tiedä totuutta sata prosenttisesti täällä ollessamme. Kaikki ovat erehtyväisiä, kukaan ei ole täydellinen. Eikä edes tarvitse ollakaan. Tietynlainen täydellisyys on toki tähtäimessä henkisyydessä, mutta sitä voimme olla lopulta vasta sitten jossain ihan muualla kuin tällä maaplaneetalla. Lähelle sitä voi kyllä päästä... Miten? Siihen ei tarvita muuta kuin rakkaus, kun oivaltaa mitä se on, miten se todella toimii ja vaikuttaa, niin kaikki muuttuu...  

Mikä on se totuus, jota kukaan ei tiedä henkisten ihmisten mukaan,
mutta minkä olemassa olon henkiset ihmiste selkeästi kuitenkin väittävät olevan olemassa?
Jos et pysty selittämään mikä se totuus on, niin sen olemassa olon kuitenkin pystyt?

Voisiko se olla jotain sellaista kuitenkin, jota ns. täydellisyyteen pyrkivät "henkiset ihmiset"
eivät pysty hyväksymään siinä täydellisyyteen pyrkiessään ja se sivuutetaan
"totuutena", joka kukaan ei tiedä varmasti?

Taas tullaan tähän täydellisyys-kysymykseen. 
Onko universaalissa, siis nyt ihan fyysisessä universaalissa, missä Maapallomme sijaitsee,
mitään, mikä ei toimisi täydellisesti?
Jos mielestäsi ei, niin kerro mikä ei toimi täydellisesti ja täytä tehtäväänsä,
eikä omaa täydellistä elinkaarta?

Voit aloittaa planeetoista tai soluista -tai vaikka eliöstöistä tai ihmisistä.
Kuolemasta tai syntymästä, jopa sukupuuttoon kuolemisesta tai planeettojen tuhoutumisista
-tai uusien syntymisistä.

Mikä on se täydellisyys ja täydellinen formaatti, joka odottaa ihmistä kuoleman
tai siis transformaation tai valaistumisen jälkeen?
Minusta jos sen pystyy todellisesti tiedostamaan, sen pystyy myös hahmottamaan
ja siten myös kuvailemaan.
Miten muuten teillä voisi olla mitään tietoa siitä, ellei joku olisi selittänyt sitä
suullisesti tai kirtjallisesti teille ensin ja te ette olisi oppinut sitä?

Henkisyys on sitä että hyväksyy itsensä ja muut juuri sellaisenaan, puutteineen päivineen.  Henkisyys on pyyteetöntä rakkautta. Me olemme täällä oppimassa ja opettelemassa. Henkisyys on maailmankaikkeuden ja oman itsen opiskelemista ja tuntemista. Henkisyys on myös opettamista. Opimme ja opetamme.
Henkisyys on aitoa nöyryyttä, jolla en tarkoita pokkuroimista, tai matelemista muiden edessä, vaan se on nöyryyttä  joka kumpuaa aidosta rakkaudesta ja kunnioituksesta kaikkea elämää kohtaan.

Hyväksyykö se itsensä ja muut juuri sellaisenaan, puutteineen päivineen?

No, ei ollut astrologiaa tämäkään ketju, mutta antaa mennä kun on alamäki. :

Minusta (henkisesti) kehittynyt ihminen on sellainen, joka suvaitsee kaikenlaisten ihmisten olemassaolon ja sen, että kaikilla on yhtäläinen oikeus olla sellaisia joksi ovat (usein hyvin erilaisten elämänkokemusten myötä) tulleet. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hänen tarvitsisi suvaita heiltä aivan kaikenlaisia tekoja. Kehittynyt ihminen kunnioittaa toisen sielua (= toista ihmisenä), vaikka arvostelisikin hänen tekojaan. Sama periaate siis, kuin lasten kasvatuksessakin: tekoja suvaitaan tai ei suvaita, mutta lapsi hyväksytään omana itsenään. Teoille on olemassa sosiaaliset säännöt eli normit, jotka vaihtelevat yhteisöstä toiseen, mutta ovat kuitenkin aina olemassa.

Eivätkö ihmisen teot, hyvät ja pahat ole juuri sitä inhimillisyyttä,
joka aiheuttaa sen, että meidän tulee, oman itsemme elämän miellyttävyyden kannalta, hyväksyä?
Ilman tuota ei tarvitsisi hyväksyä mitään "huonoa" itsessä ja muissa.

Miten ihmisen sielu~henki on erossa ihmisen teoista?
Jos on pahansuopainen toista kohtaan, niin jos on "henkinen ihminen",
niin silloin ei se sielu~henki ole tekemässä mitään pahaa, vaan se jokin mystinen kehollisuus,
josta pitää pyrkiä pois?
Eikö keho tottele ihmisen sielua~henkeä ja eikö se tee ihan justiinsa
ja tarkalleen sen, minkä sielu~henki haluaa sen tekevän?

Onko täällä enemmänkin kirjoittajia, joiden keho tekee ihan omiaan omaan aikaan ilman,
että henkenne~sielunne on siinä mitenkään mukana omasta halustaan tai käskemässä?

Henkisyys auttaa tajuamaan elämän suuruuden ja arvon, sekä myöskin sen mielekkyyden ja tarkoituksen. Henkisyys on sitä, että elää elämäänsä oman ”korkeimman itsen”, oman sisäisen äänen/intuition johdattamana. Sitä kautta Luojamme ”puhuu”. Henkisyys on totuudellisuutta omaa itseä kohtaan. Henkisyys on sitä, että uskaltaa olla juuri sitä mitä on ja elää sen mukaan.

Voiko ihminen tajuta elämän suuruuden ja arvon, kuten myös sen mielekkyyden
ja tarkoituksen ihan ilman henkisyyttä?
Voiko ihminen elää oman sisäisen äänen/intuition johdattamana ilman henkisyyttäkin?
Mikä silloin puhuu ihmisen sisällä ihmiselle itselleen, ellei ihminen ole henkinen?

Mikä henkisyydestä tekee totuudellista omaa itseään kohtaan?

Itselläni on kokemusta, että ihminen valehtelee eniten itselleen henkisyyden kautta,
koska sillä selitetään itselleen kaikki parhain päin (ja mielellään laitetaan osoittamaan
se syyttävä sormi muita vastaan), mutta se selitys itselleen ei sisällä vähäänkään
mitään käytännön totuutta.

Voiko ihminen elää totuudessa ja rehellisyydessä itseään kohtaan ilman henkisyyttä?
Itselläni on kokemusta, että tuolloin muiden ihmisten on hyvin vaikea sitä niissä ihmisissä,
jotka elää rehellisyydessä itseään kohtaan.

Henkisyyden ei tarvitse erityisesti näkyä tai korostua käytännön elämässä. Se on valinta, joka joillain näkyy enmmän, joillain vähemmän. Henkinen ihminen omaa mielestäni aina, oli sitten kuinka ”guru” tahansa jonkin verran egoa. Se on erottamaton osa meitä kun täällä maapallolla elelemme. Henkinen ihminen ei vain anna sen liiaksi hallita omaa elämää. Toisin sanoen ego ei pyöritä häntä, vaan hän pyörittää egoa. Hän voi toki vihastua, tehdä virheitä jne. mutta pysyy/palautuu aina keskukseensa, miten sen nyt selittäisi... Pysyy tasapainossa ja rakkaudellisena kaikesta huolimatta. Eikä anna fyysisyyden ja materian hallita eikä kahlita henkeä.

Päästään lempiaiheeseeni pahaan egoon. 
Mitä se ego kuolettaminen tai sen en-anna-sen-hallita on?
Mitä te sille ihan käytännössä teette?

Kun vihaatte tai kadehditte jotakuta ihmistä sydämenne pohjasta,
niin annatte sen näkyä ja kuulua, mutta sitten kritiikkiä saadessanne siitä,
vetoatte, että MINÄ olen henkinen ihminen ja jeesusken tms seuraaja
ja jeesuskin vihastui fariseuksille ja sillä oikeutetaan ne omat loukkaukset ja pahat teot
muita kohtaan ja selitetään itselle, että minä en tehnyt mitään väärää,
koska minulla on oikeus vihata ja näpäyttää häntä (lähimmäistä)
ja sitten palaatte "keskukseen" ja yyditatte sielun "voimaan hyvin"
en-minäkään-täydellinen-ole-suudelmalla.

Tässä ei ole kuin yksi vika;
Unohdatte, että ei se vihanne tai kateudenne kohdekaan täydellinen ole,
eikä sitä häneltä voi edes edellyttää (ettehän edellytä sitä itseltännekään)
ja unohdatte, että myös sinun tulee olla rakkaudellinen ja suvaitsevainen (joka tilanteessa),
eikä vain vihanne ja kateutenne kohde.

No sitten tulee se seuraava selitys omalle pahuudelle (egon teoille);
On rakkautta ojentaa lähimmäistä, kun hän väärin tekee. Niin jeesuskin teki.

Tässäkään ei ole kuin yksi vika;
Entäpä, mitäpä jos se toisen "paha teko" olikin vain omassa päässäsi,
se toinen on menestyneempi, kauniimpi, paremman partnerin kanssa,
omaa vapaamman elämäntyylin tai vain erilaisen tavan ajatella ja elää kuin sinä jne?
Mitä pahaa siinä on kenellekin?

Entäpä jos sinua ojennetaan, vaikkapa tuosta reaktiostasi vihasi ja kateutesi kohdetta kohtaan,
niin mitä me kuulemme?
Hän ei ole henkinen ihminen, kuten minä~me, hän teki sitä, sanoi tätä
ja tämä ei kuulu henkiseen elämään, tämä ei kuulu normaaliin elämään,
minusta tämä on ällöttävää, hän ei voi olla täällä puhumassa tuollaista,
hän provisoi, hän suuttuttaa muut,
hän ei kuulu tänne, miksi hän on täällä, hänen pitäisi mennä pois jne.

Ja...

Missä on se ego kuolettaminen~minä-en-anna-sen-hallita-minua-koska-olen-henkinen-ihminen,
suvaitsevaisuus ja pyyteetön rakkaus?

Kertokaa mulle, mitä ne ovat? 

Se tapahtuu jos keskittyy liikaa tai vain ja ainoastaan fyysisyyteen. Näiden välillä pitää vallita tasapaino. Tasapaino on henkisyydessä kaiken a ja o. Ei ole siis vastaavasti myöskään hyvä leijua vain ”pää pilvissä”, vaan kannattaa myös pitää ne jalat maassa. Henkinen ihminen käy ihan yhtälailla tarpeillaan, syö ja juo. Hän myös suuttuu, omaa kaikkia inhimillisiä tunteita yms. Se on tämän fyysisen maailman perusominaisuus/tarkoitus. Me olemme henkiä, jotka olemme tulleet oppimaan fyysisyydestä jne. Ei meistä kukaan täällä ollessa elä pelkällä ”Pyhällä Hengellä”, eikä ole tarkoituskaan. Ei Jeesuskaan elänyt.   Ah ihanaa, pääsinpäs taas Jeesustelemaan.  

Ok, jos henki on tullut maan päälle oppimaan fyysisyydestä, niin miksi henki,
joka on ottanut ihmisen muodon, toteuttaa tuota fyysisyyttä täysillä,
liikunta, raha, seksuaalisuus, syöminen ja reipas juominen jne.
on niin kauhistus henkisille ihmisille?

Ovatko he niin kesken tuossa oppimisessaan, että ne henget,
jotka ovat pidemmällä opiskelussaan fyysisyyttä, aiheuttaa heissä kauhistusta
tai jopa kateutta?

Hei oikeasti nyt, lihavuus ja liika juominen aiheuttaa inho-reaktiota monissa,
liikunta ja seksuaalisuus  ja varakkuus kateutta ja myös inho-reaktiota.

Aiheuttaako se kaikissa ihmisissä, siis hengissä, jotka ovat ottaneet ihmisen muodon?
Väitän, että ei. Omasta kokemuksesta. 

[Asterix]

Humanistisuudesta, lähinnä sekulaari humanismista, mihin lasken tällä hetkellä itseni
kaiken vuosien jeesusteluiden ja new agejen ja valojen jälkeen,
voi tiivistää hyvin Taslima Nasrinin kohu-sanoihin;

"Näkemykseni tästä asiasta on selkeä ja ehdoton.
Pidän vanhanaikaisina Koraania, Vedoja, Raamattua ja kaikkia uskonnollisia tekstejä, jotka määräävät niiden seuraajien elämää.
Olemme ohittaneet sen sosiohistoriallisen ympäristön, jossa nämä kirjoitettiin ja siksi niiden näkemysten ei tule ohjata meitä.
Kysymys tarkistuksesta, perinpohjaisesta tai muunlaisesta ei ole asiaan kuuluva.
Meidän on ylitettävä nämä muinaiset kirjoitukset, mikäli haluamme edistyä.
Vastataksemme henkisiin tarpeisiimme, tulkoon humanismista uusi elämänkatsomuksemme.”

Tosin tästäkin (sekulaari humanismista) tulen vielä menemään eteenpäin.

[Asterix]

Pffff... tämä topic kulkee ihan justiinsa niin kuin kuvittelin sen kulkevankin;

Ei mitään oikeaa perusteellista keskustelua asiasta synny, vaan haetaan
ja korostetaan niitä elämyksellisiä asioita henkisyydestä,
kuinka ihanalta se tuntuu jokapäiväisessä arjen elämässä jne ja kysellään,
etkö sinäkin Sasha ole jumalallisuus ja ihana henki
ja taas alkaa henkisen ihmisen (itselleen tiedostamaton) käännytystyö,
jolla yritetään Sasha (tai kuka tahansa muu) saada uskomaan ja alistumaan
henkisen ihmisen omaan totuuteen, jolla ei ole mitään tekemistä minun uskoni,
maailmankäsityksen, ajatusmaailman ja sieluni~henkeni kanssa.

Tosin en tuomitse ja olen avoin aina hyville ideoille elämässä,
mutta ennen kuin valitsen jotain itselleni ja elämääni,
haluan tutkia tarjotun tuotteen. Tässä tapauksessa henkisyyden,
oli se mitä tahansa, vaikka teististä satanismia.
Mulle ne nimittäin on ihan samaa paskaa eri kääreissä ja vain kolikon toiselta puolelta.

Ja mulle ei riitä enään tämä kahtiajako hyvä-paha~valo-pimeys-asetelmasta.
Minusta se on liian suppea ja ihmisen kehitystä estävää ja rajoittavaa.

Vastaus kysymykseen etkö sinäkin Sasha ole ihana jumallallisuus, on EN.
Ainakaan siinä mielessä, miten henkiset ihmiset sen käsittävät.

Johan nuo kirjoitteluni ja palaute itseään henkisenä pitävät sen todistavat.
Minun henkeni ja kehoni (siis kirjoitteluni ja puheeni ja tekoni) ovat yhtä,
eivät erillisiä tai muutoin toisistaan erillään olevia käsitteitä, vaan toimivat "yhdessä",
ovathan ne yksi ja sama.

Myöskään minun henkeni~sieluni ei ole sukua tai yhtä kenenkään muun ihmisen kanssa.


Mun tarkoitus on tirkistellä sen henkisyyden, oli se mitä tahansa henkisyyttä,
satanismiakin, sen kulissien taakse ja nähdä syyt syiden, motiivien ja käytöksen takana.

En ole edes etsimässä mitään 100% totuutta tai täydellistä vastausta, rakkautta ja valoa,
vaan rehellistä olemusta sen henkisyyden takana, sellaisena kuin se on,
-rumanakin ja puutteellisenakin- koska muuten en voi mitenkään arvostaa sitä.

Tämän pitäsi nyt olla helppo ja matala kynnys kenen tahansa vastata,
mutta hei pliiis, ei mitään hurmoksellista ja elämyshakuista ylistystä,
-niitä mä voin lukea noista kanavoinneista sun muista tyhjistä mantroista,
joilla te boostaatte ja pönkitätte sitä omaa uskoanne-
vaan rehellisiä ajatuksia ja pohdintoja niistä omista motiiveistanne olla henkinen ihminen
ja mitä siitä saatte ja mitä siitä annatte muille -rehellisen oikeasti-  

[^^Queen Nefertiti^^]

Myöskään minun henkeni~sieluni ei ole sukua tai yhtä kenenkään muun ihmisen kanssa.

**Repikää siitä sitten, jos joku väen vängällä haluaa ajatella olevansa näin erillinen saari; henkisyydessä juuri tästä erillisyydestä puhutaan suurimpana harhana, mutta ihmisellä on oikeus ajatella näin. Kun lukee Sashan juttuja, tuntuu että hän on ihan h.vetin kiinnostunut henkisyydestä ja sitten ei kuitenkaan. Katsoisi vaikka illan huvi-tv ohjelmia, jos asia ei siis kerta kaikkiaan häntä kiinnosta  

[Ratkaisu]

Oma maailmankuvani on tietynlainen sekoitus tieteellistä ja kokemuksellista. Koen energiat konkreettisesti, mutta en pidä niitä millään tapaa yliluonnollisina asioina. Uskon täysin, että tiede pystyy aikanaan selittämään asiat kuten chi, ki tai miksi sitä haluaa kutsua, mutta ennen sitä en vaan pysty sanomaan, että uskon. Minä voin tietyllä tapaa pitää näiden asioiden olemassaoloa kyseenalaisena ja silti kokemuksien kautta niihin olen törmännyt. Mutta se, että koen jonkun asian tietyllä tapaa ei tee siitä totuutta, sillä uskon, että ihmisen kokemus maailmasta on täysin erilainen kuin se millainen se oikeasti on. Tai no oikeasti ja oikeasti, kyllähän tämä on meille todellisuutta.

Pidän siitä, että maailmankuvani on jatkuvassa asioiden ja tiedon synteesissä, muuttuu silloin kun sille on tarvetta, mutta en voi silti sanoa, että uskon. Pidän silmäni auki ja tutkin ympäröivää maailmaa itsestäni käsin, mutta missään tapauksessa en halua edes sanoa uskovani mihinkään, sillä usko tarkoittaa minulle sitä, että on 100% varma siitä, että uskon kohde, esimerkiksi jumala on olemassa. Asiat ovat olemassa ilman sitäkin, että minä niihin uskoani valutan.

Minulle esimerkiksi henget ovat yhtä aikaa olemassa ja eivät ole olemassa, vähän niinkuin Schrödingerin katti. ^^

Näköjään oli ehtinyt tulla kirjoituksia, mutta menköön tämä nyt silti.

[Asterix]

minä oon hyvin väsynyt muinaisiin kirjoituksiin.


mutta innokas kirjoittamaan uutta!


(mutta ei miksikään dogmaksi enkä kellekään enkä poliittisesti, kunhan horisen omiani ja olen siihen tyytyväinen)


mutta siis:



muinaiset kirjoitukset ovat kiinnostavia sinänsä, koska historia on hyvin kiinnostavaa, mutta pitääkö sitä roikkua ikuisesti joissain muinaisissa kirjoituksissa.


voisi vaan avata silmät, ja katsoo millainen maailma on NYT, ja tehdä siitä päätelmät, että mitä tänne tarvitaan, ja sitten koittaa rakentaa sitä, sellaista maailmaa, jonka kokee itse hyväksi.



minua väsyttää 'tuonpuoleisuus', kun ollaan kuitenkin TÄSSÄ MAAILMASSA, niin miksi ei tehdä tästä paratiisia, mikä se voisi olla.



toki tuonpuoleisetkin asiat minuakin kiinnostaa, niin kuin kaikki.




ps. just nyt on telkussa dokkaria irlantilaisten katolisten pappien pedofiliasta


uskonnossa on jotain pahasti pielessä, jos uskonnon johtajat käyttäytyvät noin sairaasti.



edit. mutta mitäpä minä siitä, se on kristinuskon sisäinen ongelma. eli ei minun asia mitenkään.

Mun mielestä uskonnollisuus ja usko ovat eri asiat, mutta usko perustuu opittuun tietoon,
joka on sitten kuultua ja luettua ja siitä syntyy tunne.

Aiheuttaahan jo minunkin kirjoitukset tunteita. Silti ne ovat vain ja ainoastaan kirjoituksia,
jotka te olette lukeneet ja siten oppineet ja sisäistäneet.
Tunteen, oli se sitten vihaa tai tykkäämistä,  olette kehittäneet ihan itse.
En minä ole sitä teille antanut. Ainoastaan sen kirjoituksen.
....ja kirjoitus voi olla täyttä paskaa, mutta te ette sitä tunteen vuoksi kyseenalaista,
vaan joko vihaatte tai tykkäätte ja se muodostaa mielikuvan minusta teidän päässänne.
...ja se mielikuva (on usein) täyttä paskaa.

Minä kysyisin ennemmin, onko sitä pakko pitää ja elää sisällään, siis sielussaan niitä vanhoja
ja vanhentuneita asioita, uskomuksia ja kirjoituksia?
Siis sitä, mitä uskoksi sanotaan?

Kuitenkin se on vain tunne, mahdollinen mielen vankila, joka on syntynyt siitä,
mitä ihminen on kuullut ja lukenut ja sitten yhdistänyt sen tunteen kokemuksiinsa,
joita voidaan myös tulkita ko. ihmisen kohdalla "ihmeiksi" tai muiksi,
jolla se usko varmistetaan aidoksi kokemukseksi, mutta loppujen lopuksi,
kysymys on vain ja ainoastaan tunteesta, jonka ihminen yhdistää haluamiinsa
ja muutoin mieltämiinsä itselleen ja psyykkeelleen turvallisiin kokemuksiin,
esim. parantamiseen jne.  

[Ratkaisu]

Niin, lisään tuohon kirjoitukseeni sellaisen selvennyksen, että mielestäni tiede ja henkisyys vain kuvaavat asioita eri vinkkelistä. Aivan samoja asioita tutkitaan, mutta välillä ihmiset eivät vain tajua, että samoista asioista puhutaan vain eri termeillä. Henkisissä piireissä vaan liian helposti mielestäni käytetään tietynlaista kieltä, mikä saa luonnolliset asiat kuulostamaan epäluonnollisilta.

[Asterix]

Älkää nyt hermostuko ihmiset, minä EN OLE HENKINEN IHMINEN MITENKÄÄN,
mutta olen utelias tutkimaan henkisyyttä ja teen siksi kysymyksiä.

Kait henkisyys nyt kysymykset kestää ilman, että siitä tarvitsee hermostua ja suuttua
ja lähteä parjaamaan ja rienaamaan kysyjää?

Suvaitsevaisuutta ja pyytetöntä rakkautta kiitos tälläistä uteliaalle (oman tien) kulkijalle..

[^^Queen Nefertiti^^]

Armas D. Siimes
Henkisen elämän salakarit

Päästäksemme alkuun ei ole välttämätöntä pyrkiä määrittelemään tiukasti, mitä tarkoitetaan henkisellä elämällä. Ehkä riittää, kun huomautan, että henkisellä elämällä tarkoitan ensisijaisesti uskollisuutta henkisille arvoille. Henkisellä tässä tarkoitan laajasti kaikkea sellaista pyrkimystä, jonka päämääränä ei ole ainoastaan oma henkilökohtainen aineellinen tai psykologinen etu, vaan jossa pyritään johonkin yliyksilölliseen päämäärään.

Jokainen elävä olento tavoittelee — milloin se ei ole lepotilassa — joitakin arvoja tai välineitä arvojensa toteuttamista varten. Eläin esimerkiksi pyrkii säilyttämään elämänsä ja hankkimaan sen ylläpitämiseksi ja jatkumisen turvaamiseksi ne "välineet", joilla tämä pyrkimys voidaan toteuttaa. Mutta eläin on sidottu verraten ahtaaseen todellisuuteen: sillä ei ole lainkaan sellaista abstraktioiden maailmaa kuin ihmisellä, joka kykenee suunnittelemaan elämäänsä kymmeniäkin vuosia eteenpäin ja joka voi itse valmistaa tarvittavat välineet ajatustensa ja kättensä avulla.

Ajatteleminen, käsitteiden luominen ja omaksuminen, jo sinänsä edustaa henkistä mahdollisuutta. Sen avulla yksilö voi nähdä asiat laajemmasta näkökulmasta kuin ajattelemaan kehittymätön. Mutta ajatteleminen sinänsä, vaikka se avaakin mahdollisuuden henkiseen elämään ei silti ilman muuta edusta henkisyyttä. Henkiseen elämään kuuluu muutakin kuin kyky ajatella. Siihen kuuluu myös kyky tuntea oikealla tavalla, mikä vasta osoittaa, onko kysymyksessä henkisen elämän ilmiö vai liikutaanko vain psykologisella alueella. On paljon suorastaan nerokkaita ja älykkäitä ihmisiä, joille henkinen alue yliyksilöllisessä merkityksessä ei ole mitään todellisuutta. Mutta toisaalta koko historian ajan on aina ollut ihmisiä, jotka ovat pitäneet omaa elämäänsä ja ulkonaista menestystään vähemmän arvoisena kuin niitä ideaaleja, joille he ovat omistautuneet.

Meillä kaikilla on omat rajoituksemme, eikä niitä yleensä voi millään ulkopuoleltamme tulevalla toimenpiteellä hävittää. Kysymys on aina kasvamisesta pois entisistä asemista. Mutta kasvamista ei voi tapahtua muuten kuin sillä ehdolla, että siihen on voimakas tarve ihmisessä itsessään. Niinpä se, mitä me itse perimmiltämme olemme, ratkaisee, mihin voimme pyrkiä, ts. minkä pyrkimyksen voimme tuntea omaksemme. Ei esimerkiksi totuuteen voi pyrkiä lähestulkoonkaan kuka tahansa. Totuuteen pyrkiminen ja jopa sen myöntäminen, jos se on ristiriidassa omien intressiemme kanssa, on hyvin vaikeata. Ellei näin olisi, suuri osa oikeudenkäynneistä tulisi tarpeettomaksi.

Sama mikä koskee totuudenpyrkimystämme, koskee myös omaa aitouttamme. On mielenkiintoista katsella ihmisiä, jotka ovat hyvin naiiveja, niin naiiveja, etteivät ole päässeet edes itsetuntemuksen alkeisiin. Heistä voisi sanoa, että heidän aitoutensa on siinä, että he eivät osaa edes salata omaa naiiviuttaan, vaikka he sen tietenkin tekisivät, jos ymmärtäisivät, että jossakin on vikaa. Kun tällaiset naiivit ihmiset puhuvat esimerkiksi veljeydestä, he pelkästään omilla lauseillaan paljastavat, että he perimmiltään puhuvat siitä tavoitteesta, johon he luulevat pyrkivänsä, mutta jota eivät vielä edes ymmärrä.

Kaikki henkinen elämä nojautuu eräisiin välttämättömiin edellytyksiin. Ensimmäinen edellytys on itsenäisyys. Ei epäitsenäinen ihminen voi viettää henkistä elämää, sillä se edellyttää, että voi nojata omaan arvostelukykyynsä. Mutta, kuten Oscar Wilde on sanonut, se, joka ei ajattele itsenäisesti, ei ajattele ollenkaan. Tietenkin hän saattaa luulla niin tekevänsä, mutta se ei muuta asiaa.

Toinen edellytys henkiselle elämälle on se, että yksilön ns. korkeampi minä pystyy organisoimaan persoonallisuutensa arvomaailman jollakin tavalla hierarkisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että henkisesti omilla jaloillaan olevan henkilön täytyy kyetä melko pitkälle — vaikka vain intuitiiviseen oivallukseen siitä, milloin hänen koko arvomaailmansa on kunnossa tai horjahtamisen vaarassa. Vaikeutena tässä on mm. se, että ihmisen arvomaailma ei edes periaatteessa voi olla staattinen, paikallaan pysyvä. Vaikka sen tulee olla vankka, se ei saa olla jäykkä. Elämän arjessa ei ole samaa kuulautta kuin ideoiden maailmassa. Ideoiden maailmassa ei ole todellisia ristiriitoja. Ne syntyvät vasta, kun ideat on realisoitava todellisiksi teoiksi toiminnassa. Periaatteessa me olemme vapaat tekemään miltei mitä vain — ellei oma egomme aseta rajoja — mutta käytännössä törmäämme todellisuuteen, ja meille sanotaan kovat sanat: "Ei käy". Elämän todellisuuteen voimme osallistua vain sillä ehdolla, että tingimme alituisesti jostakin sellaisesta, mitä mielellämme tekisimme. Toisilleen vastakkaisia arvoja on hankala samanaikaisesti tavoittaa.

Palvelemmeko henkisiä vai esimerkiksi vitaalisia tai hedonisia arvoja, näkyy siitä, mitkä arvot meillä ovat ratkaisevia. Epähenkinen yksilö tinkii ns. korkeammista arvoista, mutta henkinen luopuu "alemman maailman" piiriin kuuluvien arvojen tavoittelemisesta, jos ratkaisu uhkaa vahingoittaa hänen integraatiotaan, henkistä eheyttä. Korkealle asteelle kasvanut henkilö ei luovu siitä tai tästä toimenpiteestään tai suunnitelmastaan sen vuoksi, että hän esimerkiksi pelkää jumalaa, vaan siksi, ettei hän voi tehdä kompromissia alempien arvojen hyväksi. Tämä koskee myös niitä tapauksia, joita emme aina toisen henkilön kohdalla ymmärrä, etenkään jos lähimmäisemme motiivin, vaikuttimen taso on meille "pelkkää ilmaa" tai jos luulemme lähimmäistämme etujen tavoittelijaksi, vaikka hän ei ole jne.

Kaikkeen edellä mainittuun voi joku huomauttaa, että onhan meillä jokaisella omatunto, joka määrää, mitä on tehtävä ja mitä ei. Mutta tavallisen ihmisen tavallinen omatunto ei ole paljastaja, vaan salaaja. Juuri se monasti vie virheisiin, vaikka toisin luullaan ja johdattaa pois kaidalta tieltä. Leveämmällä on helpompi tallustaa: siellä on tilaa ja paljon kulkijoita, jotka maksavat siitä, että heille pidetään seuraa eikä häiritä liioilla hyveillä. Omatunto ei voi olla kontrollin suorittaja: sen täytyy olla kontrolloitava, sillä juuri se saattaa vietellä viemään oksia marttyyrin roviolle ja muutenkin teettää merkillisiä kepposia.

Omatunto — nimittäin kontrolloimaton omatunto — johdattaa kaikkein vaarallisimpien salakarien väylille. Mutta mitä ovat nämä salakarit? Ei niitä voi luetella, sillä siitä tulisi hyvin yksitoikkoinen lista. Niitä on paljon eikä kaikille ole vielä keksitty edes nimiä. Näistä asioista saamme hyvää johdatusta sellaisilta henkilöiltä, jotka ovat selvitelleet näitä asioita. Rudolf Steiner esimerkiksi mainitsee neljä hyvin tärkeätä loukkua, johon mitä hyväntahtoisin henkisen elämän kunnioittaja saattaa joutua. Eräs niistä on tunnemässäily. Se ilmenee esimerkiksi lahkolaisuutena ja fanaattisuutena. Eivät fanaattiset ihmiset yleensä tarkoita tehdä mitään pahaa, mutta heidän hyvänsä on niin rajoitetun näkemyksen tulosta, etteivät he havaitse, missä sokkelossa he kulkevat. Tähän on luettava mm. monet ns. hartausharjoitukset, joilla suorastaan tuhotaan henkisen elämän ja luovan ajattelun edellytyksetkin. Eräs salakari, johon saattaa joutua nimenomaan henkisiin harrastuksiin intoutunut henkilö, on toisten painostaminen, toisen vapaan tahdon kunnioittamattomuus. Erään suuren salakarin muodostaa Steinerin mukaan "rakkaudeton viisauden ja tiedon tavoittelu". On itsestään selvää, että viisaus edellyttää rakkautta, mutta kun tiedon tavoittelusta puuttuu rakkauden arvostus, tiedon palvoja tuhoaa oman arvomaailmansa samalla kuin hän saattaa tehdä paljon vahinkoa ympäristössään. Sanotaan, että tieto on valtaa. Tämä Baconin suuhun pantu lause on perimmiltään vaarallinen. Se näet sisältää totuuden siinä suhteessa, että tietävällä todella on aina enemmän valtaa kuin tietämättömällä, mutta ellei oivalleta sitä, että tieto ei voi olla päämäärä vaan väline, jonka käyttämisen tavasta yksilö on vastuussa, voivat seuraukset olla tuhoisat.

Nyt olemmekin tulleet erääseen tärkeään kohtaan aiheessamme. Henkisyys ratkaistaan kunkin kohdalla sen kriteerin avulla, joka osoittaa, miten — millä tavalla tietoa käytetään. Ihmisen ehkä suurin salakari henkisellä tiellä on juuri viettelys, joka ohjaa yksilöä käyttämään tietoansa vain omaksi hyväkseen, vaikka sen pitäisi olla aina yhteistä omaisuutta. Sen sijaan, että tietojen hankkimiseen yllyttäminen tavallisesti tapahtuu vetoamalla ihmisen itsekkyyteen, siinä pitäisi vedota palvelukyvyn lisäämiseen.

Eräs henkisen elämän salakari on narsismi. Sillä tarkoitetaan itsensä, oman olemuksensa, tietojensa, kykyjensä ja taitojensa ihailemista. Kun katsomme peiliin, emme ensisijaisesti halua tietää, miltä näytämme, vaan näytämmekö viehättäviltä ja tehoavilta. Tässäkin on, kuten usein totuutta etsittäessä huomattava, että jokin asia on paha vain silloin, kun se muodostuu yksipuoliseksi. Emme varmaankaan voi tulla toimeen, jos luovumme kaikesta narsistisesta tunteestamme. Kysymys on vain siitä, missä määrin annamme sen vaikuttaa toimintaamme suhteessa muihin ihmisiin. Meidän tulee kyllä pitää itsestämme — ainakin on hyväksyttävä itsemme — mutta sen täytyy tapahtua ehdolla, että ymmärrämme vajavaisuutemme. On huomattava, että me rakastamme itsessämme myös sitä minäämme, joka manifestoituu, toteutuu vasta tulevaisuudessa. Mutta kun luulottelemme, että olemme jo "tulevaisuuden ihmisiä", niin se voi olla harhaa, vieläpä niin suurta harhaa, että emme kykene sitä koskaan realisoimaan. Siitä ei ole pitkä matka lahkolaisuuteen, mikä lyhyesti sanottuna on ryhmässä — sen jäsenissä — ilmenevää omahyväisyyttä.

Me olemme kaikki jossakin määrin narsisteja. Narsismin meihin luo ns. minä. Tämä minä ei ole eikä se saa olla meidän vihollisemme. Mutta minäisyys ja minäkeskeisyys on vihollisemme, ja ihan alkupään numeroita. Se, joka ihailee itseänsä, ei voi olla aidossa suhteessa kehenkään, eikä hän tunne oloansa kodikkaaksi, ellei alituisesti jollakin tavalla tunnusteta hänen erinomaisuuttaan.

Hengenelämän tärkein tunnusmerkki on aitous. Se edellyttää, että olemme tosia ajatuksissa, sanoissa ja töissä. Tämä ei sulje pois huumoria eikä seikkailunhenkeä, vaan pikemminkin juuri niiden avulla voimme karttaa kaikkea pitkänaamaisuutta ja nurrumieltä.

Eräitä henkisen elämän salakareja ovat myös kaikenlaiset turhanaikaiset toivomiset: "Voi, että kun se ja se asia olisi ollut toisella tavalla, ja voi kunpa minulla olisi sitä tai tätä" jne. Toivomiset saattavat mennä niin pitkälle, että ihminen haluaisi olla joku toinen kuin on. Kaikki henkinen elämä aloitetaan siitä, missä olemme, ja se toteutetaan siten, ettemme jähmety suolapatsaaksi vaikka katsommekin taaksemme. Mutta sen sureminen, mitä aikaisemmin on tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta, on henkisen elämän kannalta lamauttavaa. Henkisessä elämässä katsotaan eteenpäin, mutta ponkaistaan siitä, missä ollaan. Jalansija täytyy olla, ennen kuin pääsemme kuilun yli, mutta ei kannata jäädä tuijottamaan kuiluun. Seneca sanoi, että toivominen on kaikkein hupaisinta ajanvietettä. Hän ei varmaankaan tarkoittanut, ettei ihmisellä saisi olla unelmia ja päämääriä tulevaisuuden varalle, vaan sitä, että ihminen tekee viisaasti, jos hän käyttää toivomiseen haaskautuvan energian dynaamiseen toimintaan.

Monet hyvät asiat voivat olla vaarallisia, elleivät ne täytä eräitä perusvaatimuksia, joihin toiminta nojautuu. Niin hyvä asia kuin esimerkiksi opiskelu on, saattaa se henkiseltä kannalta johtaa heikkoihin tuloksiin, ellei siihen samalla yhdistetä pyrkimystä henkisyyteen. Ellemme ole tietoisia niistä trikeistä ja vippakonsteista, joilla persoonallisuus — alempi minämme — meitä alituisesti johdattelee, ei edes opiskelu johdata meitä integraatioon, eheyteen. Tuloksena voi päinvastoin olla suuri hajautuminen, jopa tuho henkiseltä kannalta. Meidän eheyttämme eivät jäydä ainoastaan väärät nautintoaineet, jotka nekin ovat tuhoisia liioiteltuina, vaan hengen puuttuminen toiminnastamme. Vain henki tekee eläväksi, ja kaikki muut asiat, olivatpa ne tietoa, taitoa tai pääomaa, ovat ainoastaan välineitä jonkin niitä kaikkia suuremman päämäärän saavuttamiseksi. Ja tästä johtuu kaikille henkiseen elämään pyrkiville tärkeä kysymys: miten pitkälle voimme kohdistaa huomiomme henkilökohtaisiin tarpeisiimme, toiveisiimme ja vaistollisiin vaatimuksiimme. Tämä on kysymys, mikä meidän on aina loppujen lopuksi ratkaistava itse niillä perusteilla, jotka on käytettävissämme. Näiden vaatimusten suhteuttaminen luovalla tavalla henkiseen elämäämme vasta tekee meistä sanan vaativassa merkityksessä inhimillisen olennon.

Intialaisessa filosofiassa puhutaan Maarasta, joka viettelee meitä. Perimmiltään tämä Maara ei ole mitään muuta kuin oma pieni persoonallisuutemme. Olemme aina ikään kuin ristillä sen arvoituksen edessä, kukoistaako tämä meidän pikku Maaramme, meidän pieni egomme, totuuden kustannuksella, vai saako se voimansa korkeammista piireistä, joiden kannalta pikku minämme on sekin vain väline. Juuri tuo pikku minämme on ohjattava itseänsä suuremman asian palvelukseen, mikäli mielimme välttää henkisen elämän kaikkein vaarallisimmat salakarit.

[Asterix]

Oma maailmankuvani on tietynlainen sekoitus tieteellistä ja kokemuksellista. Koen energiat konkreettisesti, mutta en pidä niitä millään tapaa yliluonnollisina asioina. Uskon täysin, että tiede pystyy aikanaan selittämään asiat kuten chi, ki tai miksi sitä haluaa kutsua, mutta ennen sitä en vaan pysty sanomaan, että uskon. Minä voin tietyllä tapaa pitää näiden asioiden olemassaoloa kyseenalaisena ja silti kokemuksien kautta niihin olen törmännyt. Mutta se, että koen jonkun asian tietyllä tapaa ei tee siitä totuutta, sillä uskon, että ihmisen kokemus maailmasta on täysin erilainen kuin se millainen se oikeasti on. Tai no oikeasti ja oikeasti, kyllähän tämä on meille todellisuutta.

Pidän siitä, että maailmankuvani on jatkuvassa asioiden ja tiedon synteesissä, muuttuu silloin kun sille on tarvetta, mutta en voi silti sanoa, että uskon. Pidän silmäni auki ja tutkin ympäröivää maailmaa itsestäni käsin, mutta missään tapauksessa en halua edes sanoa uskovani mihinkään, sillä usko tarkoittaa minulle sitä, että on 100% varma siitä, että uskon kohde, esimerkiksi jumala on olemassa. Asiat ovat olemassa ilman sitäkin, että minä niihin uskoani valutan.

Minulle esimerkiksi henget ovat yhtä aikaa olemassa ja eivät ole olemassa, vähän niinkuin Schrödingerin katti. ^^

Näköjään oli ehtinyt tulla kirjoituksia, mutta menköön tämä nyt silti.

Tiedehän hyväksyy ja selittää näitä kykyjä, onhan siitä jo monia kokeita tehty
ja japsit ja kiinalaiset kehittelevät mekaanisia osia, jotka ovat keinotekoista orgaania
ja jotka voidaan liittää ihmisen aivoihin tai kehoon ja elää tehostetumpaa elämää
tai normaalia elämää, mikäli ihmisellä on sellainen sairaus, että hän sitä tarvitsee.

MUOKS* Näitä on siis jo olemassa ja käytössä, esim. aivoihin laitettavat
vehkeet, joilla saadaan näkökyky tai kuulo takaisin tai normalisoitua (tai buustattua)
esim. jokin psyykkinen kyky nähdä niitä henkiolentoja jne.
Keinoiho, joka tuntee ihan samalla tavalla kuin luonnollinen iho, on olemassa.

Tätä kehitystyötä tehdään koko ajan. Ihmisen psyykkisiä kykyjä testataan
ja niitä on pystytty luomaan jo ihmisroboteillekin.

Unohtakaa ne 40-50-luvun mediakuvat, kuinka joku tiedemies yritti testata
ihmisen ennustus -ja selvänäkökykyä jollain pahvinpalasilla.

Mulla on sellainen tunne, että henkiset ihmiset laahaa jälkijunassa,
koska eivät voi hyväksyä, että ne yliluonnollisina pitämänsä kyvyt ovat ihmisestä
itsestään lähtöisin, eikä mistään "korkeimmilta voimilta".

Päivittäkää vähän tietojanne, niin päivittyy samalla se usko siellä sielun sisälläkin.

Uskonkin pitää uusiutua koko ajan. Se ei muuten kehity.

[Rakkauden enkeli]

Näin palmusunnuntaina kirjoitan teille oman näkemykseni asiasta...

Kuvailkaa mulle, mitä se henkisyys on?

Henkisyys on jotain mikä on läsnä koko ajan, se on kuin jokainen hengenveto keuhkoihin. Henkisyys on meissä kaikissa läsnä joko tiedostettuna tai tiedostamattomana. Henkisyys on tiedostamista, henkinen ihminen on hän, joka tiedostaa tuon hengen, sen läsnäolon ja vaikutuksen. Meissä kaikissa on henki, se jokin joka on fyysisyyden ulkopuolella, mutta samalla myös siinä läsnä ja sisällä. Henkisyyttä ei voi irroittaa tai pilkkoa ihmisestä, eikä edes kattavasti selittää. Ainakin minulla loppuvat sanat...

Henkisyys voi auttaa tiedostamaan sitä kuka on, miksi on täällä ja mikä on ylipäänsä elämän tarkoitus. Se ei kuitenkaan ole henkisyyttä, että väittää tietävänsä kaiken 100% varmuudella. Meistä kukaan ei tiedä totuutta sata prosenttisesti täällä ollessamme. Kaikki ovat erehtyväisiä, kukaan ei ole täydellinen. Eikä edes tarvitse ollakaan. Tietynlainen täydellisyys on toki tähtäimessä henkisyydessä, mutta sitä voimme olla lopulta vasta sitten jossain ihan muualla kuin tällä maaplaneetalla. Lähelle sitä voi kyllä päästä... Miten? Siihen ei tarvita muuta kuin rakkaus, kun oivaltaa mitä se on, miten se todella toimii ja vaikuttaa, niin kaikki muuttuu... 

Henkisyys on sitä että hyväksyy itsensä ja muut juuri sellaisenaan, puutteineen päivineen.  Henkisyys on pyyteetöntä rakkautta. Me olemme täällä oppimassa ja opettelemassa. Henkisyys on maailmankaikkeuden ja oman itsen opiskelemista ja tuntemista. Henkisyys on myös opettamista. Opimme ja opetamme. Henkisyys on aitoa nöyryyttä, jolla en tarkoita pokkuroimista, tai matelemista muiden edessä, vaan se on nöyryyttä  joka kumpuaa aidosta rakkaudesta ja kunnioituksesta kaikkea elämää kohtaan. Henkisyys auttaa tajuamaan elämän suuruuden ja arvon, sekä myöskin sen mielekkyyden ja tarkoituksen. Henkisyys on sitä, että elää elämäänsä oman ”korkeimman itsen”, oman sisäisen äänen/intuition johdattamana. Sitä kautta Luojamme ”puhuu”. Henkisyys on totuudellisuutta omaa itseä kohtaan. Henkisyys on sitä, että uskaltaa olla juuri sitä mitä on ja elää sen mukaan.

Käytännön elämässä?

Henkisyyden ei tarvitse erityisesti näkyä tai korostua käytännön elämässä. Se on valinta, joka joillain näkyy enmmän, joillain vähemmän. Henkinen ihminen omaa mielestäni aina, oli sitten kuinka ”guru” tahansa jonkin verran egoa. Se on erottamaton osa meitä kun täällä maapallolla elelemme. Henkinen ihminen ei vain anna sen liiaksi hallita omaa elämää. Toisin sanoen ego ei pyöritä häntä, vaan hän pyörittää egoa. Hän voi toki vihastua, tehdä virheitä jne. mutta pysyy/palautuu aina keskukseensa, miten sen nyt selittäisi... Pysyy tasapainossa ja rakkaudellisena kaikesta huolimatta. Eikä anna fyysisyyden ja materian hallita eikä kahlita henkeä. Se tapahtuu jos keskittyy liikaa tai vain ja ainoastaan fyysisyyteen. Näiden välillä pitää vallita tasapaino. Tasapaino on henkisyydessä kaiken a ja o. Ei ole siis vastaavasti myöskään hyvä leijua vain ”pää pilvissä”, vaan kannattaa myös pitää ne jalat maassa. Henkinen ihminen käy ihan yhtälailla tarpeillaan, syö ja juo. Hän myös suuttuu, omaa kaikkia inhimillisiä tunteita yms. Se on tämän fyysisen maailman perusominaisuus/tarkoitus. Me olemme henkiä, jotka olemme tulleet oppimaan fyysisyydestä jne. jne. Ei meistä kukaan täällä ollessa elä pelkällä ”Pyhällä Hengellä”, eikä ole tarkoituskaan. Ei Jeesuskaan elänyt.  Ah ihanaa, pääsinpäs taas Jeesustelemaan. 

Henkisyys on minulle henkilökohtaisesti käytännön elämässä yhtä jokapäiväistä, tavallista ja luonnollista, aivan kuten se huussissa käyminenkin.  En koskaan itse millään muotoa ole halunnut täällä kirjoittaessani henkisiä ja ”Jeesustellessani” luoda sellaista kuvaa, että haluaisin ”korottaa” itseäni jotenkin paremmaksi kuin muut tms. Olen pahoillani, jos tällaista kuvaa minusta on välittynyt. Minä nyt vain satun olemaan tällainen ”hörhö” ja kiinnostunut kaikenmaailman ihmeellisyyksistä. Ne teistä jotka ovat minut livenä nähneet tietänevät että en minä mikään niin ihmeellinen ole, ihan tavallinen tallaaja. Eli en siis ole täynnä pelkkää hörhöilyä, vaan minussa on myös se maallinenkin puoli. Kaikissa meissä on monta puolta. Jokatapauksessa aito henkisyys ei ole itsensä korottamista muiden yläpuolelle, vaan se on sen tajuamista että olemme kaikki samanarvoisia ja yhtä. 

Kuka on henkinen ja kuka ei ja mikä sen henkisyyden määrän määrittää?

Kuten aiemmin jo mainitsin, mielestäni me kaikki olemme henkisiä joko tiedostaen, tai tiedostamattomasti. Samanarvoisia silti kaikki. 


Piti vielä lisätä yksi kommentti:

Hmm, itse olen kokenut, että henkisyys tai no miksi sitä ikinä haluaakin kutsua ei tarkoita sitä, että etsisi jotain itsensä ulkopuolelta.

Näin varmaan sinulla, mutta suurin osa kuitenkin omaa henkisyyttään korostavat ihmiset
sanovat saavansa energioita, kanavointeja, profetioita, näkyjä, visioita, kundaliini jne
joltain henkiolennolta, jumalalta, jeesukselta, enkeleiltä, henkioppailta jne
ja sanovat olevansa vain välikappaleita~välittäjiä sen voiman ja maan välillä
ja mun järjen mukaan ne silloin tulee ko. ihmisen ulkopuolelta.

He eivät siis ota vastuuta siitä, koska "se annetaan, mikä annetaan"
ja hän ei voi asiaan vaikuttaa mitenkään.

Jos henkinen ihminen joutusi sanomaan, että tämä voima tulee minusta itsestäni,
niin silloin hän joutusi ottamaan myös sen vastuun omista teoistaan ja itsestään,
eikä voisi perustella esim. pahansuopaisuuttaan (ulkopuolisilla) jumalallisilla voimalla,
rakkaudella ja suvaitsevaisuudella.

Meitä on moneksi... Jotkut ehkä välttelevät vastuuta, eivätkä halua ottaa sitä itselleen. Syyttelevät muita jne. Se on mielestäni kuitenkin "väärin". Vastuuntuntoinen kanavoija ottaa aina itse vastuun kanavoinnistaan.  On muistettava, että kanavoinnin välikappaleena toimii kuitenkin aina henkilö itse ja silloin vastuu on kuitenkin aina jokatapauksessa itsellä, vaikka oikeasti kanavoisikin jotain ns. "ulkopuolista" lähdettä. Sitäpaitsi kanavointiin aina vaikuttaa kuitenkin jollain tavalla henkilön oma persoona tai tapa kirjoittaa. Kanavointi tulee kuitenkin ihmisen kautta ja tyyli muokkautuu sen mukaan, vaikka sanoma ei muutukaan aidossa kanavoinnissa. Eli siinä mielessä kanavoi aina myös jollain tasolla myös itseään. Sitäpaitsi toiset kanavoinnit säilyvät "puhtaampina" ja alkuperäisempinä kuin toiset. On myös huomattava se inhimillisen erehtymisen mahdollisuus. Kanavointeja ei toki koskaan siis kannata ottaa ehdottomina 100% totuuksina. Erittäin hyviä ja aitojakin kanavointeja kuitenkin on olemassa. Antakaa sydäntenne tunnistaa ne aidot ja totuudelliset asiat. 

Voi JEESUS miten upea teksti!  Olen aivan samaa mieltä.  En kyllä löydä mitään lisättävää tuohon.

Nimimerk. Helvetillisestä ärtymyksestä selvinneenä ja takaisin omaan keskukseensa pyrkivänä 

Kiitos. 

[Ratkaisu]

Oma maailmankuvani on tietynlainen sekoitus tieteellistä ja kokemuksellista. Koen energiat konkreettisesti, mutta en pidä niitä millään tapaa yliluonnollisina asioina. Uskon täysin, että tiede pystyy aikanaan selittämään asiat kuten chi, ki tai miksi sitä haluaa kutsua, mutta ennen sitä en vaan pysty sanomaan, että uskon. Minä voin tietyllä tapaa pitää näiden asioiden olemassaoloa kyseenalaisena ja silti kokemuksien kautta niihin olen törmännyt. Mutta se, että koen jonkun asian tietyllä tapaa ei tee siitä totuutta, sillä uskon, että ihmisen kokemus maailmasta on täysin erilainen kuin se millainen se oikeasti on. Tai no oikeasti ja oikeasti, kyllähän tämä on meille todellisuutta.

Pidän siitä, että maailmankuvani on jatkuvassa asioiden ja tiedon synteesissä, muuttuu silloin kun sille on tarvetta, mutta en voi silti sanoa, että uskon. Pidän silmäni auki ja tutkin ympäröivää maailmaa itsestäni käsin, mutta missään tapauksessa en halua edes sanoa uskovani mihinkään, sillä usko tarkoittaa minulle sitä, että on 100% varma siitä, että uskon kohde, esimerkiksi jumala on olemassa. Asiat ovat olemassa ilman sitäkin, että minä niihin uskoani valutan.

Minulle esimerkiksi henget ovat yhtä aikaa olemassa ja eivät ole olemassa, vähän niinkuin Schrödingerin katti. ^^

Näköjään oli ehtinyt tulla kirjoituksia, mutta menköön tämä nyt silti.

Tiedehän hyväksyy ja selittää näitä kykyjä, onhan siitä jo monia kokeita tehty
ja japsit ja kiinalaiset kehittelevät mekaanisia osia, jotka ovat keinotekoista orgaania
ja jotka voidaan liittää ihmisen aivoihin tai kehoon ja elää tehostetumpaa elämää
tai normaalia elämää, mikäli ihmisellä on sellainen sairaus, että hän sitä tarvitsee.

MUOKS* Näitä on siis jo olemassa ja käytössä, esim. aivoihin laitettavat
vehkeet, joilla saadaan näkökyky tai kuulo takaisin tai normalisoitua (tai buustattua)
esim. jokin psyykkinen kyky nähdä niitä henkiolentoja jne.
Keinoiho, joka tuntee ihan samalla tavalla kuin luonnollinen iho, on olemassa.

Tätä kehitystyötä tehdään koko ajan. Ihmisen psyykkisiä kykyjä testataan
ja niitä on pystytty luomaan jo ihmisroboteillekin.

Unohtakaa ne 40-50-luvun mediakuvat, kuinka joku tiedemies yritti testata
ihmisen ennustus -ja selvänäkökykyä jollain pahvinpalasilla.

Mulla on sellainen tunne, että henkiset ihmiset laahaa jälkijunassa,
koska eivät voi hyväksyä, että ne yliluonnollisina pitämänsä kyvyt ovat ihmisestä
itsestään lähtöisin, eikä mistään "korkeimmilta voimilta".

Päivittäkää vähän tietojanne, niin päivittyy samalla se usko siellä sielun sisälläkin.

Uskonkin pitää uusiutua koko ajan. Se ei muuten kehity.

Niin no tuota oikeastaan tällä hainkin. Asiasta on olemassa itse asiassa kirjojakin, joissa lähinnä asioita tosin käydään kvanttimekaniikan kautta. Korkeammat voimat ovat minulle niitä kvanttipartikkeleita ^^

[Rakkauden enkeli]

Sashalle vielä selvennykseksi, katsotaan jos jossain vaiheessa jaksan vielä syvällisemmin yrittää selittää... Ihmisyys= henkisyys, ihminen=henkinen. Se kuuluu meidän perusolemukseen. Ei mitään sen kummallisempaa. Kaikki on energiaa. Kuten jo mainitsin, ja tähän kiteytyy aika paljon: Ihminen joko tiedostaa olevansa henkinen olento tai sitten ei, kuten on myöskin tämän henkisyyden laita. En osaa tätä asiaa tällä hetkellä sen kummemmin rautalangasta vääntää...

[Asterix]

Sashalle vielä selvennykseksi, katsotaan jos jossain vaiheessa jaksan vielä syvällisemmin yrittää selittää... Ihmisyys= henkisyys, ihminen=henkinen. Se kuuluu meidän perusolemukseen. Ei mitään sen kummallisempaa. Kaikki on energiaa. Kuten jo mainitsin, ja tähän kiteytyy aika paljon: Ihminen joko tiedostaa olevansa henkinen olento tai sitten ei, kuten on myöskin tämän henkisyyden laita. En osaa tätä asiaa tällä hetkellä sen kummemmin rautalangasta vääntää...

Ei rautalangasta tarvitsekaan mitään vääntää, ihan normaali kirjoittaminen riittää.

Mutta mä vähän luulen, että rahkeet ja kyvyt eivät vain riitä siihen,
kun "en minä osaa oikein selittää sitä..."

Jos sen uskon ja henkisyyden tiedostaa ja sen elää, niin ei liene vaikeaa pukea sitä sanoiksi?
Mulla vain on sellainen tunne -tosin se on vain tunne- että henkisyydestä on vaikea
puhua sen oikeilla nimillä, koska silloin se ei olisi niin täydellinen
ja koko homma romuttuisi.

Siksi on niin helppoa kuitata se "amen" ja "olen samaa mieltä-viesteillä,
egon pönkityksillä ja henkisillä buustauksilla ja ylistyksillä, että kuinka ihanaa...!
ja tietenkin niillä kanavoinneilla ja mantroilla.

Ajatteleeko kukaan henkinen ihminen omilla aivoillaan sitä henkisyyttä,
vai pitääkö kaikki vain saada valmiina tarjottimella kyseenalaistamatta sitä,
mitä tarjotaan ja väheksyä ja rienata sitä, joka kysenalaistaa, tekee kysymyksiä
tai ei vain huoli sitä valmista sössöä nieltäväksi?

Huomaa, minä teen vain ja ainoastaan kysymyksiä
ja heti on, että en minä jaksa vastata nyt, ehkä myöhemmin, en minä osaa selittää...

-silti kummasti sitä energiaa lyötyy kysyjän, kyseenalaistajan ja kieltäytyjän
rienaamiseen, haukkumiseen ja vähekysmiseen ja eikö se viha, negatiivisuus
ja käytös vie enemmän energiaa kuin asiallinen ja hyväntahtoinen keskustelu
asian oikeilla nimillä?

[Ratkaisu]

No olemme kaikki yhtä siinä mielessä, että atomit, kvarkit, protonit jne. ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa kvanttipartikkeleiden välityksellä. Jolloin kyllä tavallaan minun näkemykseni mukaan olemme kaikki yhtä, sillä rakennumme osasista, jotka vaikuttavat toisiinsa. ^^

Törmäsin muuten tälläiseen juttuun, josta tulivat mieleen monet kanavoinnit.

"Säieteorian mukaan maailma, jossa olisi kolme normaalia ulottuvuutta ja muutamia hyvin "pieniä" ulottuvuuksia hiukkaset olisivat säikeitä ja kalvoja. Kalvot ylimääräisissä ulottuvuuksissa ovat kuitenkin hyvin vaikeita hahmottaa. Ja mitä ovat "pienet ulottuvuudet"?"

ja

"Lankateorian lisäksi muutamat muut teoriat vaativat enemmän kuin normaalit kolme ulottuvuutta. Nämä voisivat olla hyvin pieniä, jonka takia emme havaitse näe niitä."

Olen aika usein törmännyt täällä termeihin 3D ja sitten se kuinka ollaan siirrytty 4D tai jotain sen suuntaista. Hmm, joten taas kerran tiede asioista löytyy ilmeisesti vastineita. ^^