seuraava »

[Lilli]

Terve,

minusta kyynisyys on vihaa siinä kuin raivokin.

Suomessa kun avoin tunteitten näyttäminen ei ole erityisen suotavaa, niin purkautumaton viha ja katkeruus ottavat helposti tuon kyynisyyden, eli kylmän vihan muodon. Siinähän ihan yleisesti uskotaan ihmisten olevan pohjimmiltaan paskiaisia ja tätä ihmisluonnon oletettua mädännäisyyttä halutaan sitten tuoda esiin enemmän tai vähemmän sosiaalisesti hyväksytyin keinoin. Kyynikolla on omat toimintatapansa: jos muut ovat paskiaisia, hänellä on oikeus kohdella heitä sen mukaisesti tai sitten hän asettuu jonkinlaiseksi kaikkitietäväksi ihmisluonteen kriitikoksi muiden yläpuolelle. Kyynisyys on kuitenkin enemmän oman, kielletyn vihan projisointia ulkomaailmaan kuin todellista ihmisluonteen tuntemusta. Tunteiden projisointi on äärimmäisen yleinen ja tiedostamaton minän puolustuskeino ja siihen törmää jatkuvasti. Jos itse voi huonosti, muut näyttävät vihamielisiltä tai uhkaavilta, jos voit hyvin, muut näyttävät ihan hyviltä tyypeiltä. Vieraiden ihmisten kanssa jutellessa huomaa, miten minuunkin halutaan ripustaa sellaisia ominaisuuksia, joita minussa ei todellakaan ole. Joku saattaa muutaman sanan vaihdettuamme ole täysin vakuuttunut siitä, että vihaan häntä. Tämä on tyypillistä projisointia.

Itselläni oli nuorempana aivan liikaa padottua vihaa sisällä ja parikymppisenä olin todella kyyninen nuori nainen. Siksi tiedän, mistä puhun. Kyynisyyden avulla ei ole kuitenkaan koskaan vapautunut vihasta, vaan kaiken tunnekuonan on pitänyt kuumeta kunnolla, ennen kuin siitä on päässyt irti.

[Eklektikko]

Heips!

Pientä kevennystä, ilkeyksien sanakirja toteaa kyynikosta näin:

"Kyynikko on henkilö, joka tuntiessaan kukkien tuoksun alkaa katsella, missä arkku on."   

Itse koen kyynisyyden selkeänä merkkinä jonkinlaisesta traumasta tai ongelmasta. Ainakin minulla kyynisyyden määrä oli suorassa suhteessa käsittelemättömien ongelmien määrään, nykyisin olen siis  onneksi jotakuinkin kyynisyydestä vapaa. Kyynikko voi olla ilkeä muille, mutta itseään hän ennen kaikkea vahingoittaa  luomalla omilla ajatuksillaan maailman itselleen hyvin ikäväksi.

t. Eklektikko

[bluecat]

Osa vihasta ja kaunasta on mielen luomaa harhaa. Minulle on käynyt niinkin, että olin vuosikaudet pähkännyt lapsuuttani kun se mukamas oli niin traumaattinen ym. Kulutin paljon aikaa sen läpikäymiseen monelta eri kantilta. Järki osasi antaa anteeksi, sydän ei. Sitten kävikin niin, että meditaation aikana sain yhtäkkiä laajemman tietoisuuden ja ymmärryksen lapsuudestani, vanhemmistani ja itsestäni ja oivaltasin, ettei mitään sellaista edes ole mistä pitäisi kantaa kaunoja ja mitä pitäisi antaa anteeksi. Ymmärsin, että olin jäänyt kiinni mieleni luomiin harhoihin, jotka ylläpitivät negatiivisia tunnetiloja. Tällä hetkellä en ymmärrä miksi pidin lapsuuttani niin kauheana. Nyt näen vain sen kaiken hyvän, rakkauden ym. ja tunnen syvää kiitollisuutta ja onnea hyvästä lapsuudestani.
Samoin on käynyt monen muunkin asian suhteen. Oma kiero mieli on yleensä kaiken pahan alku ja juuri. Kannattaa tutustua mielen toimintaa käsitteleviin kirjoihin, saa perspektiiviä mielen toiminnasta sekä siitä, miten sitä voi hallita (ja samalla hallita tunteitaan).

Kiitos kaunis Saniainen  Nyt kolahti mullekkin, mix ei ole helpotusta löytynyt.

T: Bluecat

[solnesko]

minusta kyynisyys on vihaa siinä kuin raivokin.

Minä taas olen havainnut, että suurin osa kyynisyydestä on näyttelemistä - peitettyä tuntemista, tunteiden pelkoa ja sitä kautta kyynisen esittämistä. Ollaan niin "cool", kun ei uskalleta näyttää haavoittuvuuttaan.  [/size]

[K-NRJ]

Minä voisin tähän väliin kertoa, kuinka pääsin onnistuneesti eroon sisälläni raivoavasta vihasta.

Vuosi sitten elin todella stressaavaa aikaa: töissä oli kamalaa, vihasin pomoani ja onnistuin saamaan mojovan riidan aikaiseksi myös isäni kanssa; samalla välit appiukkoon olivat poikki. Elin koko ajan ylikierroksilla, olin vihainen, nukuin huonosti...

Eräänä aamuna heräsin karmeaan uneen: Unessa olin jossain laitakaupungissa, metsän laidalla, seuranani oli mies, ja yht'äkkiä rupesin hakkaamaan miestä isolla kivellä niin että hän kuoli. Kun tajusin tappaneeni miehen, varmistin ettei kukaan ollut näkemässä ja peittelin sitten ruumiin lehdillä ja lähdin pois. 

Kun heräsin tähän, minulla sydän hakkasi ja tunne oli jotenkin niin todentuntuinen, minun piti ihan varmistaa että tuo oli vain unta. Mietin vielä päivälläkin että enhän todellakaan ole niin pimahtanut että tuo olisi todella tapahtunut, sehän oli vain unta...

Mutta kun analysoin tuota niin päättelin että unen mies oli pomoni, ja uni vain kertoi kuinka paljon olin hänelle vihainen. Hän oli tehnyt jotain, josta olisin periaatteessa voinut nostaa isonkin äläkän mutta en uskaltanut.

Koska noin paha viha hallitsi elämääni, aloitin itseopiskelun: Luin Antti Pietiäisen "Tunne Antitunne Perimä" josta sain paljon apua tunteideni käsittelyyn sekä myös Tommy Hellsteniä tuli luettua... Opin paljon, käsittelin tunteitani, lapsuuttani. Keväällä kuitenkin viha voimistui ja tunsin olevani aivan räjähtämispisteessä vihani kanssa, ja kyselin MIKSI...

Ainut jolle uskalsin kertoa tunteistani oli mieheni, hän ymmärsi ja vakuutti että minulla on täysi oikeus tuntea noin sillä minua on kohdeltu väärin.

Sitten sain Eklektikolta yv:n jossa oli todella viisas kohta: Monesti vihan alta löytyy surua. Kylläpä osuit oikeaan Eklektikko! Sitten tajusin muutaman lapsuuteeni liittyvän jutun, suruahan se, eikä vanhempieni tahallaan aiheuttamaa. Tuon tajuamalla vihani poistui, ei heti mutta pikku hiljaa.

Samoin osasin ajatella asioita pomoni näkökulmasta: hän on vain ihminen siinä missä me muutkin, ja hän tunsi pelkoa paikkansa puolesta ja toimi siksi niinkun toimi.

Sitten vielä soitin eräälle auttajalle, jonka avulla sain kosketuksen edelliseen elämääni. Se mitä hän kertoi, sai minut lopullisesti unohtamaan vihani vanhempiani kohtaan.

Ehkäpä se lopullinen apu minulle olikin juuri tuo, että pystyin katsomaan asioita reilusti toisen ihmisen näkökulmasta. Joka tapauksessa olen nyt onnellinen etten enää kanna sisälläni tuota vihaa.

[solnesko]

Sitten sain Eklektikolta yv:n jossa oli todella viisas kohta: Monesti vihan alta löytyy surua.

Juu. Tästäkin vanhalla astrolla jossakin vaiheessa pitkät jutut puhuttiin... Eli viha on aina toissijainen tunne. Sen alla on useimmiten juuri pettymystä ja/tai surua, jotka sitten synnyttävät vihan tunteen jäädessään pitkäksi aikaa muhimaan vailla odotettua vastakaikua... Sitä taustalla olevaa tunnetta on vaan aika usein vaikea saada kaivettua esiin, koska viha on sen verran sokaiseva tunne...

[K-NRJ]

Kyllä, Solnesko, sinäpä sen sanoit, viha on turha, toissijainen tunne, joka todella sokaisee ja peittää alleensa sen todellisen tunteen, mikä tuossa minun tapauksessani oli pettymys pomon käytökseen.

Nerokas Juice Leskinen kiteytti mielipiteensä vihasta jo aikaa sitten Yölle sanoittamassaan laulussa "Ihmisen poika":

"Voi kumpa matkas onneksi koituis
vihaa katkeruutta et tuntis joutavaa
voi kun oisit viisaampi kuin isäs milloinkaan
kumpa oppisit ajattelemaan..."

[avecmoi]

Heips,

Annan muutaman omakohtaisen vinkin vihan käsittelyyn.

Kun mieheni jäi kiinni pettämisestä, se oli se uni jonka näin, josta kerroin tuolla muualla. Se vyyhti kun lähti purkautumaan, vaikka ensin tuli ihan mieletön vapauden tunne. Mutta kun en heti lähtenyt siitä suhteesta, vaan jäin jotenkin katsomaan, että mitäs nyt. Aikasmoiset vihan tunteet nousivat pintaan. Voisin sanoa että infernaaliset. Olisin voinut liiskata sen miehen lattian rakoon.

Huomasin tämän prosessin aikana, että ne vihan tunteet saavat elimistöni täydelliseen epätasapainoon ja ne piti lopettaa.

Keinoni oli seuraavanlainen, kun tämä pettämisasia tuli mieleeni, aiemmin olisin antanut vihan tulvia sisimpääni. Nyt pysäytin itseni siihen paikkaan menin hiljaiseen tilaan sisälläni ja sisimmässäni valitsin tunteeni. Se on upea tila kun on siellä sisimmässään ja huomaa, että voi valita oman tunteensa.

Ajatusmalli, jolla autoin itseäni tähän valintatilaan oli sellainen, että jos joku tekee minua kohtaan noin väärin, minun ei tule kärsiä siitä, koska hänhän on se joka on toiminut vasten meidän yhteistä sopimusta. Minä olen toiminut niin kuin oli sovittu, joten minun ei kuulu kärsiä hänen tekosistaan. Näin minä irroitan itseni nykyään ihmisten teoista, jotka ovat todennäköisimmin ajattelemattomuutta, ei tietoisena olemista, ei hereillä olemista.

Toivottavasti tästä on apua teille!

[solnesko]

Kyllä, Solnesko, sinäpä sen sanoit, viha on turha, toissijainen tunne, joka todella sokaisee ja peittää alleensa sen todellisen tunteen, mikä tuossa minun tapauksessani oli pettymys pomon käytökseen.

En minä sitä silti ihan turhaksikaan sanoisi, sillä ainakin joissakin tapauksissa viha auttaa kiipeämään vaikeimpien hetkien yli. Se on siis eräänlainen puolustuskeino, joka tosin pitemmän päälle muhiessaan alkaa tuhota kantajaansa sisältäpäin tai täysin hallitsemattomana voi aiheuttaa muuta akuuttia epäterveellistä...
Ajatellaanpa nyt vaikka emäntäväkeä, jonka hyvin usein kuulee sanovan, että vihoissani (tai "kiukkupäissäni") tulin siivonneeksi koko talon... 
Vihassa on kuitenkin aina riskinsä.[/size]

[taiska]

Hyvä aihe! Vaikea asia! Omakohtainen kokemukseni on se, että kun vihaa ei voi purkaa oikealla tavalla vaan se puretaan aina jollain korvikkeella, niin lopulta olet tilassa jossa et oikeasti enää tunne mitään! Kauheaa, joten jos olet vihainen niin hemmetti näytä se !

[Ivan]

Taas mä lukematta vastaan 

Mutta ilmeisesti kun tukahduttaa himonsa (ties mihin suuntautuneet) niin tulee vihaiseksi.
Ja kun tukahduttaa vihansa tulee ahneeksi.
Ja kun kieltää ahneutensa tulee ylpeäksi.
Ja kun yrittää olla nöyrä niin tukeutuu vanhoihin teksteihin esim raamattu yms ja siihen Jaasukseen.

Eli ei ikinä vapaudu mistään vaan vain muuttaa asiat aina vain hienovaraisemmaksi.
Ja sitä rataa on aina vain vaikeampi päästää irti.
Le Grande Egoist, äiti terese jne..

Mut toisaalta mä en oikeestaan tiedä mitään mistään ja luin tonki..

[avecmoi]

On kaksi eri asiaa kieltää vihan tunteet ja paketoida ne sisimpäänsä entistä tiukempaan, kuin olla samaistumatta vihan tunteeseen ja olla antamatta sille täyttä valtaa itsessään.

Anna tunteen nousta, mutta katso sitä, katso misssä sen juuret ovat, mutta älä lähde toimimaan sen ohjaamana, äläkä samaistumaan siihen. = ei kyynisyyttä vaan RAKKAUTTA!

[Taiga]

Onpas kyllä mielenkiintoinen aihe.

En jaksanut ihan kaikkia viestejä kahlata läpi, kun tänään vasta tänne kirjauduin ja ootte jo hyvän tovin ehtineet aiheesta keskustella.

Olen kokenut samaa kuin sinä, Kaurisenergiaa. Sisältäni on löytynyt vihaa, ja sen alta surua. Kyllä valitettavan monelle, varsinkin herkälle ja kiltille ihmiselle kerääntyy lapsuudessa haavoja, jotka peittyy kaikenmaailman tunteiden ja kuorten alle. Minä olen onnellinen että olen saavuttanut niitä syitä miksi minussa on niin paljon surua, ja siten ehkä toivon mukaan vapaudun joku päivä suuresta taakasta.

Ennen olin päätynyt siihen ajatukseen, että vihaa voisi vain katsoa sivusta, enkä sietänyt vihaansa näyttäviä ihmisiä. Kunnes kasaantui tarpeeksi paljon asioita lyhyessä ajassa niin jouduin kohtaamaan oman eläimellisen raadollisuuteni... Kyllä minusta viha on terve tunne, se auttaa puolustamaan omia rajojaan (siis puolustuskeino kuten Solesko kirjoitit). On silti eri asia antaako vihan saada raivon partaalle vai ilmaiseeko vihansa asiallisesti tarttumatta toisen kurkkuun. Näen asian niin, että hillittömän raivon takana on aina jotain padottua tunnetta, jonka syitä kannattaisi joskus pysähtyä miettimään. Minä en enää usko että on oikotie onneen, vaan hyvä on pysähtyä ottamaan vastaan omia tunteitaan ja hyväksyä se, että kaikissa ihmisissä, siis myös itsessämme on valkoisen lisäksi mustaa...

Silloin kun vanhat tunteet on vyöryneet pintaan, olen huutanut, hakannut tai purrut tyynyä, piirtänyt, kuunnellut musiikkia, tai muuten vaan raivonnut  . Sekä KIRJOITTANUT ihan älyttömästi, sivuja täyteen kirosanoja sekä suoraan niitä asioita ja niille henkilöille kenelle olen vihainen. Mulle on ollu älyttömän tärkeää tutustua omaan vihaani, vaikka se on ollu rankkaakin. Jos viha on jääny liiaksi päälle niin kävely luonnossa on parhaiten katkaissut kierteen. Tai se kun saa läheisyyttä, hetken itkeä jonkun kainalossa. Joskus olen tajunnut, ettei kaikki sisälle patoamani energia olekaan vihaa tai surua, vaan sitä elämänenergiaa jonka voisi antaa vapaasti virrata, eikä ahtautua johonkin kiltin tai mihinkä tahansa ulkoiseen muottiin... Siis viha toista kohtaan voikin olla myös sitä, että on kateellinen kun toinen uskaltaa näyttää omat tunteensa, siis pelkoa...?

Suuntana on kuitenkin päästää joskus irti menneestä. Ne menneisyyden tunteet tarvitsevat huomiota jotta niistä vapautuu.

Tässä hetkessä on minulle eri asia. Jos joskus suutun aiheesta niin se on minusta tervettä, eikä siitä tartte tuntea syyllisyyttä. Ihmisiä me ollaan kaikki eikä  .... Useimmiten pyrin selvittämään kuitenkin asiat, enkä jätä asiaa sikseen. Välillä kuitenkin koitan muistaa, että jokaisella aikuisella ihmisellä on vastuu omista tunteistaan ja siis vastuu myös siitä miten vastareagoi minun suuttumukseeni.

Huh, voisi kirjoittaa kirjan tuosta aiheesta, kuitenkaan yhtä ainoaa oikeaa vastausta löytämättä. Ehkä jokaiselle löytyy oma vastaus! Antoisia elämän oppitunteja kaikille  ,

Planetaarinen Valkoinen Taikuri - Tikru - Nouseva Leijonamieli

[sponte]

Hyvä keino vihan purkamiseksi  minun mielestäni on kirjoittaminen. Kirjoitan kynällä paperille kaikki tuntet ja mietteet, ja sitten poltan sen paperin. Jos ei auta ensimmäisellä kerralla, teen sen vielä kerran, joskus vielä kolmannenkin kerran. Ja sitten ei enää muistakaan, mistä olin vihainen.
(Sorry virheistä, en ole suomalainen)

[K-NRJ]

Taiga,

Minä ainakin olen todella iloinen että olen näin jälkeenpäin oppinut löytämään syitä noihin lapsuuden harmeihin ja haavoihin. Eteenpäin on menty, mutta varmaan vielä selviää paljon. Katsotaan ehdinkö vielä kokeilla regressioterapiaa.

Mutta siinä asiassa olen pettynyt itseeni etten vuosi sitten pystynyt ottamaan asiaa reilusti esille pomoni kanssa. Minun olisi pitänyt sanoa hänelle että "Olen vihainen, koska..." Mutten tähän pystynyt koska vihani oli niin kovaa että olisin siinä vaiheessa alkanut raivota ja huutaa...

Kuinka omaa mieltä pystyy hallitsemaan niin että olisin pystynyt keskustelemaan tuosta asiallisesti? Auttaako esim. jooga?