seuraava »

[Lilli]

Mulle tuli Ekle ihan samat vaihtoehdot autossa mieleen, kävin kaupassa tässä välissä.

Ei siis ollut vapaaseen tahtoon puuttumista eikä semmosta tuo 'jymäytys' (hemmetin hankala nyt selittää kun en halua itse tapausta repostella tänne) mutta tukea ja kannustusta kyllä juuri sillä tavalla ja ajatuksella, että tästä olisi voinut olla lupa ja jopa jonkinlainen sopimus ennalta laadittuna. Manipulaatio ainakin oli liian voimakas ilmaisu.

Tai sitten se todellakin oli mahdollinen lopputulos, tosin kyllä vastoin ihan kaikkea tietoa ja ennusteita. (Ei puhelinsellaisia, lääketieteellisiä tarkoitan  ) Tämäkin voisi olla oikea vastaus, varsinkin kun itse todella uskoin ja tein kaikki mahdolliset konstit sen eteen, että lopputulos olisi tuo mitä oppaatkin aina toitottivat. Ehkä ne auttoi sitten siinä kohtaa pitämällä toivoa ja lapsen uskoa yllä.

 

 

Olisipa mielenkiintoista lukea tämä kertomus sellaisena kuin se on tapahtunut. Tositarinat ovat aina valaisevampia kuin pussillinen teorioita tai kanavointeja.. Ymmärrän toki, jos haluat pitää yksityiskohdat omana tietonasi.

[Eklektikko]

Taisin aiemminkin suositella sinulle jonkun populistipuolueen ehdokkuuden tavoittelua,
mutta tuskinpa se sinua kiinnostaa...

Kaksi syytä miksi ei:
Suomessa ei ole oikeaa demokratiaa, täällä on lumedemokratia, jossa se jolla on eniten rahaa pääsee vaikuttamaan eniten. Eduskuntakin antaa itse eduskuntapuolueille ylimääräistä vaalirahaa aina ennen vaaleja ja ne eduskunnan ulkopuolella olevat eivät saa sitä - tällä varmistetaan etteivät uudet puolueet kovin helposti pääse eduskuntaan. (Kunnanvaltuustoon on vähän helpompi päästä.)

Toinen ja tärkeämpi syy:
Politiikka tapahtuu hierarkkisissa systeemeissä, kuten puolueet. MInun hengellinen vakaumukseni sanoo, että AINA kun on hierarkia, on paikalla myös henkinen/hengellinen korruptio. En halua osallistua hierarkioiden toimintaan millään tavoin.

Mutta henkilökohtainen on poliittista:
Minä en puutu toisten vapaaseen tahtoon enkä anna muiden puuttua omaani, enkä suostu mukaan hierarkioihin. Ihan vain se, että ihmiset omassa arkielämässään muuttavat toimintaansa, muuttaa maailmaa kun tarpeeksi moni tekee niin.

[Solnishko]

Olisipa mielenkiintoista lukea tämä kertomus sellaisena kuin se on tapahtunut. Tositarinat ovat aina valaisevampia kuin pussillinen teorioita tai kanavointeja.. Ymmärrän toki, jos haluat pitää yksityiskohdat omana tietonasi.

  No onhan se noinkin. Ite meinasin toisinpäin, kun minä en lue kanavointeja ja hyvin vähän enää mitään kirjallisuuttakaan näistä aiheista. Joskus löytyy pätkä-pari jotain kirjoitettua, mistä tulee ajatus, että joo, tämä voisi olla sitä mitä olen kokenut. Sitten unohtuu joko se mistä minä sen ajatuksen luin vai oliko se nyt kuitenkaan niin.. Lukiko se niin ja missä se luki vai keksinkö koko jutun itse ja kuvittelin lukeneeni. Tämmösiä "musta tuntuu" -kertomuksia löytyy enemmänkin, mutta ehkä niistäkin voi jotain hyötyä olla. Taitaa olla parasta, että teenkin tästä ihan tarinan. Perustuu tositapahtumiin.

Olipa kerran pieni tyttö. Sillä tytöllä oli ihan pienestä taaperoisesta lähtien hyvin vaikea fyysinen sairaus, joka aiheutti tytölle paljon kipuja ja hankaloitti elämää muutenkin suuresti. Tyttö vietti paljon aikaa sairaalassa, erilaisissa lääkehoidoissa ja toimenpiteissä. Kuunteli korvat höröllään aikuisten puheita itsestään, monenlaisia arvosteluja ja arviointeja, ennusteita ja kartoituksia. Joskus tytöstä tuntui, ettei aikuiset juuri muuta tehneetkään, kuin etsivät hänestä vikoja. Kaivelivat hänen kehostaan esiin kaikkea sellaista, mitä pitäisi korjata ja minkä pitäisi olla toisin. Tytöllä oli kuitenkin yksi juttu, mikä auttoi häntä jaksamaan ja kestämään välillä hyvinkin nöyryyttävissä tilanteissa. Salaisuus, josta hän ei koskaan puhunut kenellekään. Tätä te ette saa minulta vietyä, tätä te ette voi arvioida! Te ette tiedä ettekä nää, minkälainen minä oikeasti olen! Täällä sisällä, minun pääni ja sydämeni sisällä minä olen hyvin suuri ja voimakas, en mitään sellaista mitä te kuvittelette näkevänne ja tietävänne!

Tyttö vetäytyi usein yksinäisyyteen ja hän tiesi, että ainakin illalla hän saa olla ihan rauhassa ja yksinään, keskittyä siihen, mitä hän tunsi ja kuuli omassa sisimmässään. Se oli erikoinen ääni hänen päänsä sisällä. Se kertoi usein tytölle kaikenlaisia asioita, menneestä ja tulevastakin. Ihmisistä ja tilanteista joita tyttö kohtasi. Joskus hän koitti kertoa niitä kuulemiaan asioita aikuisillekin, mutta kenelläkään ei oikein tuntunut olevan aikaa tai halua paneutua lapsen kertomuksiin kuin johonkin todelliseen. Äidilleen hän yritti joskus kertoa mahtavista ja satumaisista metsistä joiden läpi hän oli kulkenut, siitä miten metsä on täynnä Jumalaa. Miten helppoa Jumalan ja oman äänen kuuleminen onkaan metsässä. Tyttö huomasi nopeasti, että äiti ei pitänyt niistä kertomuksista, säpsähteli ja rypisti kulmiaan. Kielsi puhumasta ainakaan muiden kuullen niistä. Mummokaan ei ymmärtänyt, kun tyttö kysyi että onko sinullakin tämä samanlainen ääni, kuuletko sinäkin tämän minun oikean äänen tai oman oikean äänesi? Kaana, miehän raakun kuin varis, hörskähti mummo. Mitä sie tyttö höppäjät? Mutta siullahan on kaunis ääni, siun pittää laulaa, sanoi mummo. Tyttö lauloi mummon mukana: Aj poka solnishko, romale, ne vzojdet..

Oman oikean äänensä lisäksi tyttö kuuli usein muitakin ääniä. Ne olivat vähän erilaisia, ne tuntuivat useimmiten antavan hänelle erilaisia ajatuksia ja mielikuvia. Ohjasivat tytön lukemaan juuri oikeita kirjoja, etsivät hänelle lohduttavia ja kannustavia kertomuksia, joihin tyttö saattoi samaistua. Ne tuntuivat toimivan yhdessä tytön oikean, oman äänen kanssa. Usein tytön hiljentyessä kuuntelemaan ääntä sisimmässään myös ne tulivat paikalle. Silittivät häntä hiuksista ja selästä, näyttivät hänelle kauniita kuvia ja ajatuksia. Auttoivat tyttöä muistamaan kaikenlaista jo ennen oppimaansa. Sairaalasängyssä tyttö vietti viikkoja, kuukausia, vuosia kuvittelemalla, kuinka hän lopulta paranee. Kuinka tämä kaikki lopulta loppuu ja hänestä tulee myös fyysisesti täysin terve. Hän kuvitteli itsensä hiihtämässä, kuuli suksiensa suihkivan hankea pitkin. Tunsi pakkasen puraisun poskissaan ja tuulen tuiskuttavan pipon alta irti päässyttä tukkaa. Tyttö tarkisti tuulen suunnan, koukisti polviaan ja kumartui eteenpäin laskuasentoon ennekuin sinkautti itsensä matkaan alas mäen päältä. Tyttö tunsi vauhdin vihlaisun mahassaan ja kun tyttö avasi suunsa, tuulenvirtaus täytti hänen suunsa niin, että hetken oli vaikeaa saada hengitettyä. Hän näki itsensä kesäisellä nurmikolla juoksemassa muiden lasten kanssa, heittämässä kärrynpyörää ja hyppimässä narua. Nämä kuvat huvittivat häntä niin, että joskus hän nauroi ihan ääneen. Puhuikin ääneen, höpisi itsekseen pitkiä aikoja. Tai siltä se näytti, vaikka oikeasti tytöllä oli usein paljonkin seuraa. Hän sulki silmänsä ja aina uudestaan ja uudestaan latasi kaiken energiansa ja tahtonsa näihin kuviin ja toivomukseensa. Näkymättömät seuralaiset kannustivat häntä siihen, iloitsivat hänen kanssaan siitä varmuudesta, mikä tytöllä oli. Hän paranee. Aikuisena hän on terve. Kaikista vaikeimmissa ja kivuliaimmissakin toimenpiteissä nämä näkymättömät seuralaiset tulivat paikalle. Tällä kaikella on tarkoituksensa, äänet sanoivat uudestaan ja uudestaan. Jaksa vielä, kestä vielä tämä ja sitten se on ohi. Sinä paranet. Muutaman kerran pahimmissa sairaalatilanteissa seuralaiset tulivat ja nostivat tytön irti kehostaan. Nostivat hellästi ylös huoneen kattoon, kielsivät tyttöä katsomasta alaspäin. Sumensivat huoneen ilman niin, ettei tyttö voinut nähdä, mitä hänen keholleen alhaalla huoneessa tapahtui. Tyttö ei nähnyt elvytysyrityksiä, ei verilammikoita kehonsa alla. Seuralaiset näyttivät tytölle kauniimpia kuvia. Kesäpäivistä ja kaikesta siitä, mitä tyttö voisi tehdä sen jälkeen, kun on tästä kaikesta selvinnyt. Kun on terve.

Mielikuvituskavereita, sanoi äiti. Tällä tytöllä on kyllä mahtava mielikuvitus! totesivat muutkin aikuiset. Vieläkään ei voi olla ihan varma siitä, olivatko seuralaiset vain tytön mielikuvituksen tuotetta. Hän ei koskaan nähnyt ketään, tunsi seuralaisensa vain läsnäolona, lämpönä ja kihelmöintinä käsissä, päässä ja sydämessä, viileinä ilmavirtoina ja silityksinä hiuksissaan. Seuralaiset viipyivät tytön luona koko lapsuuden, aina siihen asti kunnes tytöstä tuli täysi-ikäinen ja hänet siirrettiin lasten osastolta aikuisten puolelle. Siihen asti, kun tyttö järkytyksekseen tajusi todella olevansa jo aikuinen ja edelleen sairas. Tyttö itse sulki heidät pois. Suuttui ja pettyi, haistatteli ja raivosi itselleen ja koko porukalle. Kirosi omia typeriä toiveitaan ja uskoaan, kirosi seuralaisensa ja niiden typerät lupaukset, jotka eivät koskaan toteutuneet. Kielsi niitä enää koskaan tulemasta häiritsemään ja kertomaan typeriä tarinoitaan, joihin hän oli mennyt uskomaan ja luottamaan.

Semmoinen tarina. Väkisin näyttää tulevan melko pateettista ja sentimentaalista tekstiä, mutta enää ei itketä kirjoittaessa.  Välirikkoa kesti muuten aika tarkalleen 10 vuotta. Tämmösiä nää minun karmahommelit pääosin onkin, hyväksymisasioita ja kaikenlaista ihmettelyä itseni kanssa. Itse sairauden en ajattele olevan karmaa, se on oppimiskokemus. Joitain karmallisia virityksiä siihen varmaan sisältyy, hoidettavana olemista, hengen pelastusta yms. mutta muuten tarkoitus on vain kokea ja oppia. Tai sitten sekin on vain tarinaa, jota kerron itselleni lohduttaakseni itseäni. 

[Lilli]

Solnishko, on aika helppo ymmärtää, miksi suivaannuit oppaillesi. 

[Solnishko]

Jepjep, kaikenlaista sitä.

Kiitos kun et jättänyt mua ihan yksin tohon roikkumaan. 

[Eklektikko]

Kauniisti kirjoitettukin tuo tarina, Solnishko. Ja ymmärrettävää myös oppaisiin ryytyminen tuon kokemuksen jälkeen.

Olisivatko oppaat voineet tarkoittaa paranemisella henkisen olon/mielentilan paranemista? Tai sitten fyysinen paraneminen odottaa edelleen edessäpäin? Tai sitten siihen oli potentiaali, mutta se muuttui? Minun on vaikea uskoa suoraa vedätystä oppaiden taholta.

[Solnishko]

Tottakai ne on tehneet parhaansa pitääkseen liekkiä yllä. Eihän se hukkaan ole mennyt mielikuvaharjoittelu eikä muukaan puuhastelu, kumottiin montakin ennustetta mennentullenpalatessa noiden vuosien aikana. Korkeampi minähän ne lopulliset päätökset on sitten kuitenkin tehnyt, että käytetäänkö ne poistumisportit vai jatketaanko vielä. Jos en olisi uskonut paranemiseen ja tuohon näytettyyn lopputulokseen silloin niin tuskinpa tässä istuskelisin kirjoittelemassa enää. Olisin pannut kolikot silmäluomille ja lähtenyt lautturin matkaan.

Siis apua, toi oli tosiaan tarina siitä, miltä se silloin tuntui ja näytti. Noin niinkuin kulkija kuustoistavuotiaan elämänkokemuksella. Nyt voidaan pyöritellä taas ihan eri tavalla tätäkin tarinaa. Miettikää nyt jos olisin yksin siellä ollut sitä mieltä, että kyllä tämä kuulkaa tästä vielä iloksi muuttuu. Oppaat ympärillä naamat norsunvitulla että voi nuppu pieni, eiköhän tää nyt ole ihan turhaa touhua. Se siitä mihinkään muutu.

[Lilli]

Onko tuohon sairauteesi muuten tehokasta parannuskeinoa olemassakaan tai pystytäänkö edes oireet pitämään kurissa?

Sekinhän on melkoinen oppitunti hyväksyä sairautensa ja opetella elämään sen kanssa.

[Indium]

Solnishko, minäkin tuossa pitkän aikaa istuskelin miettien, mitä kommentoisin olematta kovin kauhean lattean lättänä.   Hiljaiseksi ja mietteliääksi veti olon tuo sinun kirjoituksesi nimittäin. Tarkoitus ei ollut jättää sinua roikkumaan tyhjyyteen. Onneksi Lilli tuli apuun.  :

Aivan uskomattoman kaunis ajatus tuo metsä joka on täynnä Jumalaa. Ai että. Silmät kostui.

Ja lopussa pysäytti tuo, että omakin välirikkoni henkimaailman kanssa kesti lähes tarkalleen 10 vuotta. Tarinani toki aivan erilainen, ei siinä mitään... mutta pomppasi silmään tuo aika kumminkin.

Itse olen ajatellut, että ne silloin aiemmin lausutut lupaukset voivat edelleenkin toteutua, osa on toteutunutkin nyt viime aikoina, mutta hyvin suuri merkitys on ihan silläkin, että ylipäänsä olen jaksanut katsoa eteenpäin (jos ei masennuksen pahimpia, onneksi lyhytaikaisia hetkiä lasketa). Ja osa niistä taannoin luvatuista asioista on näemmä ollutkin aivan kaikkea muuta kuin kirjaimellisesti tulkittavaa, vaikka se kirjaimellinen tulkinta on perin houkutteleva ollutkin.  

- Indium

[Avicii]

Minullakin hieman samanlaisia kokemuksia tosin vasta aikuisiällä.
Olen paljon miettinyt onko parempaa hyväksyä karu totuus vai jaksaako sitä herättää toivon paremmasta huomisesta. Mutta ymmärrän hyvin että toivo voi pelastaa pahimman kauden ohi ja sitten alkaa realiteetit pikkuhiljaa avautumaan koska kyse on kuitenkin ihmisen elämästä. Mutta ymmärrän ton kusetuksen maun, se onkin sitten toinen juttu mistä löytää itsestään sen verran rakkautta että ymmärtää että se oli itselleen tuolloin pelastus. Tässä olen itsekkin miettinyt miten valaa toisiin toivoa jos elämä tulee olemaan kova koko loppuelämän, etenkin jos itseltään alkaa toivo hiipumaan kun huomaa että mikään ei muutu.

[Solnishko]

Solnishko, minäkin tuossa pitkän aikaa istuskelin miettien, mitä kommentoisin olematta kovin kauhean lattean lättänä.   Hiljaiseksi ja mietteliääksi veti olon tuo sinun kirjoituksesi nimittäin. Tarkoitus ei ollut jättää sinua roikkumaan tyhjyyteen. Onneksi Lilli tuli apuun.  :

Aivan uskomattoman kaunis ajatus tuo metsä joka on täynnä Jumalaa. Ai että. Silmät kostui.

Ja lopussa pysäytti tuo, että omakin välirikkoni henkimaailman kanssa kesti lähes tarkalleen 10 vuotta. Tarinani toki aivan erilainen, ei siinä mitään... mutta pomppasi silmään tuo aika kumminkin.

Itse olen ajatellut, että ne silloin aiemmin lausutut lupaukset voivat edelleenkin toteutua, osa on toteutunutkin nyt viime aikoina, mutta hyvin suuri merkitys on ihan silläkin, että ylipäänsä olen jaksanut katsoa eteenpäin (jos ei masennuksen pahimpia, onneksi lyhytaikaisia hetkiä lasketa). Ja osa niistä taannoin luvatuista asioista on näemmä ollutkin aivan kaikkea muuta kuin kirjaimellisesti tulkittavaa, vaikka se kirjaimellinen tulkinta on perin houkutteleva ollutkin.  

- Indium

Toivo on kallisarvoinen lahja, liekö sillä sitten niin väliä mistä sen milloinkin itselleen nappaa. Usko toivo rakkaus. 

Muistatko/haluatko kertoa tuosta välirikkoajasta, millaista oli? Itselläni oli tosi draaman täyteistä aikaa nuo vuodet, ihan ihmeellistä ja turhaa sinkoilua ja vääntöä. Todella levotonta aikaa ja yksinäistä.

[Indium]

Toivo on kallisarvoinen lahja, liekö sillä sitten niin väliä mistä sen milloinkin itselleen nappaa. Usko toivo rakkaus. 

Muistatko/haluatko kertoa tuosta välirikkoajasta, millaista oli? Itselläni oli tosi draaman täyteistä aikaa nuo vuodet, ihan ihmeellistä ja turhaa sinkoilua ja vääntöä. Todella levotonta aikaa ja yksinäistä.

Niinpä, hyvin sanottu 

No tuota, yksinäistä aikaa se oli minullakin, ja koin paljon pettymyksiä ihmissuhteissa ja muuallakin - lupaava työpaikka josta oli lähdettävä, oloa että ovet eivät vain aukea koska taitoni eivät riitä yhtään mihinkään, ja sen sellaista. Yhtäaikaa hiljaista ja kuitenkin sekavaakin, eikä tietoa suunnasta tai suunnitelmasta.
Kammosin myös tilanteita, joissa joku kysyi mihin uskon, koska en halunnut puhua siitä oikeastaan sanaakaan. Vastasin toisten kysymyksiin jotain sellaista, että "voi olla että Jumala on olemassa, mutta en missään nimessä halua väitellä tästä asiasta yhtään, piste". Ja silti joinain hetkinä vaivasi, että mitä oikein olin kokenut - nimittäin minussa oli juuri ennen välirikkoa tapahtunut pikkuruinen, fyysinen, paljain silmin nähtävä muutos, joka tietysti pompahti silmääni säännöllisesti ja pikku olemassaolollaan esti minua selittämästä aivan kaikkea tapahtunutta oman mielikuvitukseni tuotteiksi. Jos nimittäin tuota asiaa ei olisi ollut, niin kaikki olisi ollut yksinkertaisempaa, olisin voinut pamahtaa ihan täydeksi ja äänekkääksi ateistiksi hyvillä mielin ja jämähtää sille tielle. Mutta eipä käynyt sekään, ei. 

Silti en uskaltanut sitä toistakaan vaihtoehtoa ottaa omakseni, koska olihan siihen välirikkoonkin ollut kuitenkin syynsä.

No, vuosia myöhemmin asiat sitten palasivat ryminällä ja mäiskeellä takaisin mietintämyssyyn, ja sitten tuli se masennuskin - onneksi juuri noin eikä pelkkää masennusta ilman rymistelyä henkimaailman puolelta, muuten olisin varmaan manan majoilla tässä kohtaa.

Aika saa sitten näyttää, mitä niistä kaikista uusista rohkaisuista ja aavistuksista seuraa, ja joistain niistä vanhoistakin jotka odottavat yhä toteutumistaan. Nyt kun ajattelen vielä uudelleen, ne vanhatkin lupaukset tulivat kyllä tilanteissa, joissa olin suorastaan epätoivoinen ja pelkkä rohkaisun kuuleminen oli todella merkityksellistä ihan itsessään.

[Indium]

Jäipäs nyt päähän pyörimään tämä.

Siis voihan joistain viime aikojenkin jutuistani aivan hyvin ajatella, että masentunut pääparkani on lohdukseen hallusinoinut että joku näkymätön lähelläni rakastaa ja halaa, ja niin edespäin. Eikä siinä mitään, kai se elämän säilymisen kannalta hyvä kyky on jos pystyy kuvittelemaan ja jopa tuntemaan että on syleilyssä, ja saa siitä vielä iloakin ja jaksaa edes vähän paremmin.

Ja opinpas muuten tästä, että minä olen näemmä ihminen, jolle kannustus merkitsee erittäin paljon noin ylipäätään. No, kai se kaikille jotain merkitsee, mutta en ennen ole ajatellut, että ihan näin vahvasti tosiaan. Vau. 

[Solnishko]

Nyt minä jätin sinut roikkumaan, anteeksi. Piti ajatella loppuun asti tuo ajatus mikä tästä keskustelusta itselle heräsi. Mutta todella samankaltaiselta kuulostaa, ei voi muuta sanoa. Mulla oli ainakin oikein kunnon uhmaikä siinä kohtaa kaikkea henkisyyttä/hengellisyyttä kohtaan. Jälkikäteen katsottuna aika klassinen irtautumisvaihe kaikkineen, kotoa pois muuttaminen 16 -vuotiaana ja samalla sitten kaikki nämäkin viritykset ja siteet poikki. MINÄ ITTE! Ja kukas minä sitten olenkaan? Se oli päivän polttava kysymys niinä vuosina, aika lailla uudelleen rakensin koko identiteetin ja elämän ennenkuin oli aika avata yhteydet taas. Koski muuten kotiporukoitakin, vasta ensimmäisen lapsen syntymän aikaan 26v päästin äitiänikään uudestaan lähelle.

Mutta niin, musta tuntuu ( ) että ratkaisin tätä. Siis ihan itselleni, ei ole tarkoitus koskaan soveltaakaan tätä kehenkään muuhun kuin itseeni. Täytyy määritellä sairaus ja terveys vähän uudestaan. Eklektikko tuolla veikkasikin että josko tarkoittivat sitä henkistä hyvinvointia. En tiedä tarkoititko nyt ihan tätä, mutta varmaan ainakin sinne päin. Eli parannuin kyllä siinä mielessä, vaikka sairaus ei lopullisesti kadonnut konkreettisesti. Tasapaino, hyväksyntä, neutraali olotila. Minä hallitsen ja luotsaan eteenpäin elämääni juuri tällaisena kuin olen, enkä vasta sitten kun olen muuttunut toisenlaiseksi, eli parantunut. Sairaus jatkui, muutti tosin muotoaan hyvinkin paljon, ja se on ihan okei. Jos ihmeparantuminen tavalla tai toisella joskus tapahtuu, niin sekin on ihan okei. Mutta sitä odotellessa ei jää elämä elämättä eikä mikään muu kokematta. Se on sitten ihan vaan semmonen lisäbonus siinä kohtaa. Kaikki on mahdollista nyt, juuri tällaisena eikä vasta sitten kun olen toisenlainen. Ei miksi minä -ihmettelyä, katkeruutta, pelkoa tai muutakaan vastustusta.

Sorry, tämän paremmin en nyt osaa tätä avata. Mutta jos ajattelee niitä juttuja, mitkä ihmistä todella kahlitsee, estää elämästä täysipainoista elämää ja toteuttamasta itseään, sisimmän olemuksen ääntä.. Kuten katkeruus, kauna, viha, pelko, ylemmyyskompleksi jne. Vaikka olisi fyysisesti täysin terve ja näinollen sillä tavalla kykenevä tekemään elämässään ihan mitä vaan, niin elämä voi olla hyvin rajoittunutta. Toisella tapaa vaan. Ja jopa sillä tavalla, että sitä ei itse edes huomaa, niinkuin huomaa puuttuvan jalan tai sen, että ei kuule. Katkeruus ainakin on eräänlainen jälkitauti ja se näyttää iskevän ihmisiin, joiden ei anneta surra rauhassa loppuun asti. Me elämme ajassa, joka ei tunnusta surua vaan etsii sen sijaan ongelmia. Ongelmat on helpompi ratkaista, suru sen sijaan on elettävä läpi. Ihmiset pelkäävät surua ja tuntuvat pelkäävän myös sitä, että se tarttuu. Ihmiset ovat valmiita menemään äärimmäisyyksiin estääkseen sitä, jolla on aihetta suruun, suremasta. Vähättelyä. Moralisointia. Huutoa ja naurua niin kovalla äänellä, että se peittää alleen kaiken. Pollyannistit rientävät välittömästi paikalle ja kehottavat olemaan kuitenkin kiitollisia siitä, että.. No, jostakin! Itse toitotan jokaiselle oikeutta raivota ja vihata, heittäytyä maahan  ja potkiintua, huutaa, tapella vastaan ja itkeä ihan niin kovalla äänellä kuin haluaa ja ihan niin kauan kuin kyyneliä riittää. Ja sitten päästää irti. Vasta tämän jälkeen on helpompi pysähtyä ja nähdä maailma. Vasta kaiken tuon läpikäytyään on helpompi kyetä ajattelemaan ja tuntemaan, että on 'onni olla sentään olemassa.'

Nyt jos joku vasta jonkun diagnoosin saanut tai muuten vaikkapa vammautunut ihminen lukee tätä, niin nou hätä hei, tämä on vain minun kokemukseni tästä asiasta, ei yhtään sen enempää. Tähän meni melkein 30 vuotta ja vieläkin meinaa virsut välillä lipsua kivikkoisimmilla tienpätkillä!   

Indium, tuo metsäjuttu vielä. Mulle on avautunut yksi edellinen elämä, siellä olen ollut hyvin voimakas mies ja tehnyt eräänlaisen pyhiinvaelluksen yksinäni läpi Siperian metsien. Siellä metsissä oli (ja ehkä on edelleen) erään ortodoksilahkon salaisia luostareita, joissa olen matkallani vieraillut. Ehkäpä nämä mistä olen joskus 2 -vuotiaana höpötellyt; satumaiset metsät ja Jumalan löytäminen sieltä, ovat olleet muistoja tuon elämän kokemuksista?

[Indium]

Tässä kohtaa kiitos Solnishko tästä keskustelusta, moni ajatus on jäsentynyt omassa mielessäni selkeämmiksi niin lukiessa sinun kirjoituksiasi, kuin pukiessa sanoiksi omia asioitani.

Niin, miksei voisi ollakin, että ne metsätarinat tulivat tuolta aiemmasta elämästäsi. Varsinkin kun siellä on ollut noita luostareitakin.
Hmm. Pitääkin muuten ihan miettiä, kun itselläni on ollut koko ikäni ajan hyvin voimakas mielikuvitus, että minkäslaisia maisemia olen lapsena itse kuvitellut. Olen meinaan luullut, että minulla ei ole vanhoista elämistäni omia muistikuvia, mutta palaan nyt miettimään tuotakin uudelleen. 

Minullakin oli siinä välirikkoaikana itseni ja identiteettini etsiminen päällä, koska olin aluksi niin hajalla (noh, vähemmästäkin, kun maailmankuvani meni sentään paloiksi).
Sellaisen olen tässä kyllä huomannut, näinä päivinä kun kanavat ovat auenneet uudelleen ja aivan toisella tavalla, että mikä on minulla se oleellisin ero vanhaan:
Ensimmäisellä kerralla näet kuvittelin, että hengellisyyden/henkisyyden kautta jotenkin katoaisin, ja samalla minusta tulisi täydellisen terve ja virheetön. Varsinkin kun otin asiakseni tulkita tietyt lupaukset siten, vaikka olihan siellä toden totta tulkinnanvaraa.

Minullakin kun on fyysisiä ongelmia - ei sellaisia kuin sinulla, Solnishko, mutta minua on esim. kiusattu koulussa erittäin paljon, koska olen päästä varpaisiin ryhtivirheitä ja huonoja niveliä ja kömpelyyttä (plus onnettomuuden myötä olen hiukan vammautunut lapsena), ja olen noiden asioiden vuoksi kokenut jonkin verran myös kroonista kipua ja liikuntarajoittuneisuutta. Lisäksi olen kammonnut sosiaalisia tilanteita inhoten itseäni mokailuni vuoksi ja toivonut, että sanat vain jonain päivänä tulisivat suustani oikein ilman, että edes huomaan sitä, ilman että ajattelen - ja se kaikki vain todistaisi Jumalasta. Naiivia juu koko homma, mutta olinhan minä nuori.
No, tällä kertaa tajuankin, että en minä voi mihinkään kadota. Tulen aina olemaan ihmisten keskellä ihminen vikoineni ja kremppoineni kaikkineni, ja mikään muu lähestymistapa ei yksinkertaisesti käy. Saatikka sitten vastuun pakoileminen, siihen kuvitelmaan hukkuminen että olen jotenkin kauko-ohjattu. Minähän nämä askeleeni päätän ottaa ja sanani sanoa, ja olen niistä vastuussa, silloinkin kun joku täältä tai tuolta puolen tuuppii johonkin suuntaan. Eikä aina saa jälkeenpäinkään tietää, onko edes toiminut oikein, vaikka olisi mennyt tilanteeseen hyvillä mielin.
Itseään kohtaan on myös ollut välttämätöntä oppia lempeäksi, vaikka se tuntui aikoinaan todella kaukaiselta ajatukselta, kun oli päivittäin kuullut pilkkaa. Mutta oppimaanhan tänne on tultu.

Lisättäköön tähänkin välihuomautus, että näin on minun tieni mennyt, mutta jokaiselle omanlaisensa ja hyvä niin.

Me elämme ajassa, joka ei tunnusta surua vaan etsii sen sijaan ongelmia. Ongelmat on helpompi ratkaista, suru sen sijaan on elettävä läpi. Ihmiset pelkäävät surua ja tuntuvat pelkäävän myös sitä, että se tarttuu.

jne.

...joo. Kyllä. Samaa mieltä.
Tuostakin voisin sanoa enemmänkin, mutta ehkä antaa sen nyt olla julkisesta ketjusta poissa.