Sieluni on avannut asiaa näin: osa sielusta jää kotiin ja osa inkarnoituu. Tämä inkarnoitunut osa "unohtaa itsensä". Mieli, jolla ei ole kokemusta "kotoa" eikä edellisistä elämistä, on "reagoiva väline", jonka avulla elämä koetaan ainutkertaisena (ainoana). Jos mieli on hyvin vahva, se voi viedä kokonaisuutta kuin kuoriämpäriä, mistä seuraa helposti esteitä ja
mielipahaa. Sielu voi yrittää sinnikkäämmin ohjata venettä jos mielen tahto on tietoisen sielunosan sielunsuunnitelmaa vastaan. Koska sielu on se joka ihminen oikeasti on, olisi hyödyllistä jos sielu saisi ohjat käsiinsä. Niin ei kuitenkaan usein ole.
Inkarnoitunut sielunosa saa elämänkokemusta, konkreettista elämänkokemusta, koska rymyää ihmiskehossa läpi elämän. Siten kotona oleva sielu kokee konkretian itsestään irrottaman osan kautta, eli tavallaan on jakautuneena, mutta kuitenkin yhteydessä itseensä. Inkarnoitunut sielunosa unohtaa itsensä, mutta osalla unohduksen verho on ohut. Ne, joilla unohduksen verho on ohut, on yleensä hinku kehittyä ihmisenä, jne. Eli he ovat helpommin yhteistyökykyisiä ja kiinnostuneita henkisyydestä.
Kotona olevan sielunosan (joka on persoonallinen ja läsnäoleva) ja maanpäällisen symbioosin välinen "kuilu" alkaa pienenemään, jos ihminen haluaa ikään kuin antaa ohjat sielulleen, eli mieli haluaa tehdä yhteistyötä. Olen ottanut käyttöön sanan "sieluuntuminen", mikä kuvaa maanpäällisen symbioosin ja kotona olevan sielunosan lähentymistä keskenään. Ihminen "sieluuntuu", eli maanpäällinen osa avautuu vastaanottamaan sielunsa. Olen kulkenut sitä tietä jokusen vuoden. Muodonmuutos on mennyt tietyn kaavan mukaan, mutta olisi liian pitkä tarina tähän kohtaan.
Olen kuitenkin käynyt satoja (?) keskusteluja tietoisemman puoleni kanssa ja saanut jonkinlaisen perstuntuman sieluna olemisesta ja sen haasteista.
Tuo monen elämän eläminen yhtäaikaa on ilmeisesti mahdollista, mutta haastavaa. Muuta en siitä tiedä kuin että minä en elä nyt kuin yhtä elämää ja siinä on ihan tarpeeksi.
Tavallaan sieluni on hyvin avoin, mutta toisaalta jättää paljon kertomatta. Olen oppinut, että on aivan turha uteliaisuuden vuoksi kysellä asioita. Sellaista kerrotaan josta on oikeasti apua tai mikä on tarpeen. Ja se on hyvä. Uteliaisuus on helposti mielen juttuja:
mielenkiinto, eikä mieltä kannata kauheasti sparrata. Mieli on se joka haluaa sitä ja tätä, joten mielen ruokkiminen ei tavallaan kannata sillä se vie kauemmas sielusta, eli omasta itsestään... Miten sen selittäisi? Kun lähtee juoksemaan mielen perässä, se voi viedä mihin tahansa. Vähän sama kuin kyselisi kaikilta neuvoa, mutta ei kääntyisi sen parhaan tietolähteen puoleen, eli sisäänpäin ja kysyisi itseltään.
Mutta jos leikitellään ajatuksella, että ihminen eläisi kolmea eri elämää yhtäaikaa, niin: A) Sielu pitäisi jakaa esim 4 osaan, eli 1 osa / elämä ja 1 jäisi taivaskanaville. Koska kotiin jäisi vain 25% sielusta, se ei toimisi läheskään täydellä teholla. Jos se ei pystyisi toimimaan tehokkaasti, sen ohjauskyky olisi kohtalaisen huono. Eli B) tarvittaisiin kunnon opaskomppania avuksi. Ja C) koska sielun ohjauskyky ei olisi kauhean hyvä, olisi ihmiskehojen mielillä mahdollisesti enemmän mahdollisuuksia pullikoida vastaan ja lähteä hukkateille. (1 aikuinen /lapsi vai 1 aikuinen/3 lasta..?) Kolme maaelämää yhtäaikaa? Sanoisin, että sielun täytyy olla hemmetin itsevarma ja aika pro.
Tai sitten haluta paljon kokemuksia tiivistetysti, eikä tuloksilla olisi niin väliä. Että menolippu seuraavaan kaupunkiin ja muu jää sitten nähtäväksi.
Yksi maaelämä ja joku tähtielämä (lievätunteinen) sen lisäksi? En sanoisi mahdottomaksi.
Tietenkin voi heittää prosentit eri tavalla, esim. 5%/elämä ja loput jää kotiin. Mutta silloin ihmisillä olisi vielä vähemmän sielua mukana. Eli kokemuksista tavallaan suodattuisi vain pieni määrä sielulle ja elämät olisivat hyvin "
mieli valtaisia"
eli mielen vallassa.
Mut nyt tää mieli ja keho tarvii laittaa nukkumaan. Ei enää ajatus kulje.