Ekakertaa lemmikkinä kana,jonka myrsky toi jostain.
Mullakin on ollut kana lemmikkinä!
Tosin lapsena.
Sen nimi oli Sylvi.
Ekakerta lehmällä kätilönä
Mie olen ollut muutaman kerran kersana, kesät kun maalla onnellisesti vietin.
Ollessani 11 vuotias, jouduin vahtimaan synnyttävää lehmää ja olin velvollinen
ilmoittamaan, kun poikiminen käynnistyy. Lemmu oli tosi kipeä pitkään
ja kesällä kiirettä heinätöiden aikaan ja kappas,
se synnytys alkoi ja eteni niin valtavan nopeasti, etten ehtinyt, -silloiseen kännyttömään aikaan-
pyöräillä ilmoittamaan heinäpellolle, että poikiminen on alkanut, vaan...
-pakko oli jäädä auttamaan lemmua synnytyksessä, kun omasta mielestäni se oli akuutimpaa
ja kappas, tuli kaksoset ja ne molemmat jäi henkiin
-eläinlääkärin mielestä siksi, että olin avannut kaksosvallujen sieraimet ja poistanut limat
hengitystiestä -älä kysy kuinka!!, kun muistan tehneeni vain sen, minkä koin oikeaksi-
ja kantanut ja raahannut pikku voimillani molemmat lemmuvauvat mammansa nuolu etäisyydelle
ja puhdistanut niitä ja osannut antaa tuoreelle äidille sokerivettä.
Muistan, kuinka oli yltä päältä limassa ja verisissä jälkeisissä!
Niistä pikku kaksoisvalluista tuli mun lemmikit ja niiden mama suhtautui muhun aina hyvin ystävällisesti
-itkin katkerasti, kun se mama-lemmu laitettiin yhtenä kesänä sitten teurasautoon.
Sain sitten koiranpennun isotädiltäni lahjaksi lohduttamaan.
Viimeisin vanhoista koiristamme oli lopetettu syövän vuoksi tuolloin jo aikaisemmin.
Se koira eli 12 vuotiaaksi asti.
Iso kokoinen koira -Collien ja Saksanpaimenkoiran rakkauslapsi ja mahdottoman kaunis
ja hyvä luonteinen koira!
Ikävöin vieläkin häntä niin paljon, että sydämeeni vihlaisee ja kyynelehdin,
kun kerron hänestä.
Hän nukkui kanssani samassa sängyssä -hyppäsi aina viereeni ja sukelsi peittoni alle,
vaikka äitini ei tykännyt siitä tavasta..
Hupsu ystäväni..
Näistä eläinystävistäni se, jonka läsnäoloa ilmeisesti kaipaan niin kovin, että mieleni kuvittaa
hänet lähelleni..
vaikka tunnen muidenkin koirieni ja kahden kissani läsnäolon, mutta hän oli mun vaikeiden aikojen
tuki ja turva, joten tunneside on edelleen luja.
Olen kuitenkin päättänyt kunnioittaa hänen yhden pentunsa elämää ottamalla Wilma-nimisen
koiran -kun Wilma tulee vastaan/syntyy uudelleen ja tulee kohdalleni.
Wilmalla oli lyhyt ja onneton elämä. Se sai kallomurtuman hevosen potkaistessa sitä pentuna päähän
ja se ei kyennyt selviytymään ja sen lyhyt elämä oli kovin raskas.
En ole koskaan antanut itselleni anteeksi Wilman kärsimystä, koska itsekkäistä syistä vaadin
sitä pidettäväksi hengissä
ja vanhempani eivät halunneet särkeä mun sydäntä antamalla armon käydä poloiselle.
Olin jo sen verran vanha, teini-ikäinen, että pitäisi tajuta oman egon ja toisen kärsimyksen raja.
Viimeisimmän kissan löysin äidin kanssa, kun se oli vauva ja kovasti säikähtänyt ja itki yksin,
kun minkki oli hyökännyt pesään ja tappanut emon ja muut pennut lukuunottamatta
tätä valkoista pikkuista ja sen veljeä, jonka löysi sittemmin naapurimme ja adoptoi omakseen.
Se oli niin pikkuinen ottaessamme sen, että se vielä 9 vuotiaana syliin tullessa imi paidan kulmaa
kuin tisua.
Sitten se vasta vierottautui siitä.
Kun se sitten kuoli luonnollisesti hyvin vanhana, olin jo aikuisuudessa pitkällä ja asuin Fredalla,
niin sinä Syyskuisena aamuna ovellani jostain syystä oli naapurini musta kissa, joka pyrki syliini
ja puski mua kovasti naukuen. Se oli karannut sinä aamuna, livahtanut vaivihkaa ovesta ulos
rappukäytävään ja oli ovellani, kun olin lähdössä.
Äiti soitti vain paria tuntia myöhemmin, että kissani on nukkunut pois.
Kait kissani halusi tuollatavoin, toisen kissan kautta antaa jäähyväiset,
kun en kyennyt olemaan paikalla.
Äh.. Sasha heittäytyy tunteelliseksi ja henkiseksi.. ja off topicina.
