Melkein hengittämättä luin teidän kokemuksia.
Kyllä luonnonvoimien edessä ihminen menee hiljaiseksi. Niin, että on jopa vaikea puhua.
Eikä se pelon tai kauhun tunne unohdu. Ehkä ihminen sellaisina hetkinä säästää jotenkin omiakin energioita, sulkeutuu ja sitten kun on se hetki, kun pitäisi tehdä jotakin, kaikki energia on valmiina toimintoihin. Jotenkin myrsky osoittaa mitä ihminen on, voimissaan ja heikkouksissaan.
Muistan lapsuudesta pahoja ukkosmyrskyjä ja äidin melkein paniikinomaisen pelon, kun hän kiirehti meitä saappaat jalassa aittaan, missä ei ollut sähköjä. Siellä jopa nukuimme, kun oli ukkosilmojen aika.
Mutta pahimman myrskyn kohtasin kerran lentäessä. Kone ei päässyt ukkospilven yläpuolelle, vaan joutui sen keskelle. Se kamala tärinä ja hyppely ja vaappuminen sinne tänne, ja kun ohjaamosta ilmoitettiin, että salama on vaurioittanut jotenkin radiota eikä saanut yhteyttä päämääräasemaan, joten lensimme vain jonnekin, se oli Boston, minne sai yhteyden. Siinä koneessa pari ihmistä jopa pyörtyi pelosta. Mutta paniikkia ei syntynyt. Eräs lentäjä kävi ihmisiä ennakolta jo varoittamassa ja kertomassa, miten kone liikkuu ukkosmyrskyssä.
Silti ei voinut olla ihailematta niitä monivärisiä salamoita, jotka sinkoilivat ikkunoissa.
Ja sitä tunnetta ei unohda koskaan, kun luuli lopun tulleen, ja ohjaimosta ilmoitettiin, että olemme päässeet myrskyn silmästä ja Bostonin lentokenttä on alapuolellamme. Voi mikä helpotus!!!! Olla elossa.
Silloin ajattelin, että saanko lentokammon. En kuitenkaan saanut.
Mutta ulkomaiden kauhut tuntuvat niin kaukaisilta, en ymmärrä miten ihmiset kestävät...
