Kaikki kai olemme oikeassa täällä maailmankaikkeudessa, luomme oman todellisuutemme ja oman maailmankaikkeutemme ympärillemme uskomustemme ja luomisvoimamme avulla. Jonkun maailmankaikkeudessa pelastaa poloisen ihmisen vain Jeesus, toisen maailmassa pyllistys kohti Mekkaa antaa rauhan. Toisen maailmaan kuuluu enkelit ja pyhimykset, toisen karttaa kansoittavat demonit ja perkuleet.
Ultimate -kokemukset veivät minut meditaation harjoittamisen piiriin, ja sitä kautta olen saanut läpikäydä synkimmät varjoni, kohdata demonini ja upottaa saappaani paskaan. Olen siitä hyvin kiitollinen, sillä mitään muuta keinoa ei ainakaan omassa elämässäni olisi ollut. Olen ulostanut itsestäni lapsuuden traumoja ja mitälie punamustia likakasoja. Niin, kun sitä totuutta lähtee metsästämään ja syöksyy kovaa vauhtia karkuun pinkovan Itsensä perään, niin ei kai se pelkkää iloa ja valoa ja hilipatiheijjaa ole tämä elo mainen. Mutta kyllä on elo pelotonta ja ilo usein läsnä, kun on sukeltanut oman pimeän puolen läpi, kahlannut kaiken vanhan paskan läpi ja samalla niistä vapautunut.
Tunteakseen itsensä, Jumalan tai miksi sitä nyt haluaakin kutsua, on myös tunnettava varjonsa ja kohdattava polariteetin toinenkin puoli, jotta kokonaisuuden ymmärtäisi ja osaisi antaa arvon valolle. Tai niin olen oman elämäni kohdalla kokenut. Toisen ihmisen kokemus voi hyvin olla toinen, ja sitä yritän kunnioittaa. Itsekin olen ollut fundamentalistisuuteen taipuvainen saarnaaja, ainoan oikean totuuden torvi. Mutta se tie ei vienyt mihinkään, ja nyt yritetään kunnioittaa kaikkia ihmisiä sellaisina kuin he ovat. Ei se aina ole niin helppoa, mutta kovin antoisaa kun ymmärtää että olemme kaikki täydellisiä Luojan kuvia juuri sellaisina kuin olemme.
Ihmisen polun varrelle sisältyy monta totuutta ja monenlaista todellisuutta, jotka vaihtuvat varmasti elämän mittaan. Tai näin ainakin itse olen kokenut. Eikö se juuri ole sitä evoluutiota, että uskaltaa kyseenalaistaa ja kokemuksiinsa ja tunteisiinsa nojaten muuttaa omia uskomuksiaan?
Asiasta toiseen. Tuosta, että budhalaisuudessa sotiminen ja kunniakas itsensä puolustaminen olisi jotenkin hyväksyttävää, on varmasti monia mielipiteitä ja koulukuntia. Itse Gautama Buddha tuskin on omissa filosofoinneissaan tuonut esille väkivallan minkäänlaista ihannointia tai glorifiointia. Buddhalaisuuskin vaan on tässä vuosituhansien kuluessa muuttunut enemmän ja enemmän filosofiasta järjestäytyneen uskonnonharjoituksen puolelle, ja sitä kautta monet ihmiset ovat lisänneet buddhalaisuuteen omiaan. Tokihan olen tietoinen buddhalaisista soturimunkeista, samuraista ja zeniläisistä itsepuolustuksen mestareista, mutta Buddha itse ei ehkä ole kuitenkaan ole ollut väkivallan kannalla. Voihan väkivallan hyväksyä, mutta ei sitä itse tarvitse harjoittaa. Toisaalta kun ei ole mitään omakohtaisia kokemuksia Siddhartha Gautaman puheista(tai en ainakaan niistä muista mitään
), niin jätän tämän kohdan avoimeksi...
Muuten, Jeesus on kyllä minunkin hyvä ystäväni, vaikka hän ei olekaan oma henkilökohtainen pelastajani. Minulle hän on kuin maailman ensimmäinen aito hippi tyyliin: "antaa kaikkien kukkien kukkia ja levittää tuoksuaan ja värejään, jokainen omalla henkilökohtaisella ja täydellisellä tavallaan". Suvaitsevaisuuden ja pyyteettömän rakkauden perikuva.
