seuraava »

[Alzbeta]

Muistan jonkun viisaan joskus sanoneen, että taipumus paheisiin on ihmisellä aina vakio. Näin ollen siis on parempi, jos on paljon pieniä paheita saatikka yksi suuri.

Mitäs mieltä olette, johtaako yhden pienen paheen valtaan antautuminen houkutukselle suurempiin paheisiin vai suojelevatko pienet paheet meitä niiltä isommilta paheilta?

Käytännön esimerkki omasta elämästä. Jos juon sekä kahvia että teetä niin auttaako se, etten juo kumpaakaan liikaa? Tai jos sekä juon että poltan silloin tällöin niin suojeleeko se juominen siltä etten tupakoi niin paljon tai päinvastoin kun poltan en juo niin paljon? Sitten taas jos syön makeaa niin se auttaa, etten juo niin paljon ja taas jos juon niin se auttaa, etten syö niin paljon makeaa...

 : 

Ei mutta oikeasti mitä mieltä olette? 

[LionQueen]

No tuohon pohdiskeluun en osaa sanoa mitään, mutta minä olen sitä mieltä, että paheiden summa on vakio... Eli jos luovut jostain paheesta, tulee tilalle joku muu.

 

[Hiisitär]

Elephantilla oli hyviä kysymyksiä!

Jokainenhan voi itse määritellä paheen siten, että kuuntelee sydämensä ääntä. Ymmärrän sanan "pahe" niin, että siitä on joko meille itsellemme tai toisille haittaa henkisesti tai/ja fyysisesti.

Jos puhutaan tällaisista pienistä paheista tyyliin "Olen dietiillä, en saisi syödä mitään makeaa" niin minun mielestä tuollaiset pienet paheet voi ainaa anteeksi.  Esimerkkinä vaikka alkoholi. Eihän se ole henkisesti yhtään suositeltavaa (sen poistuminen elimistöstä kokonaan kestää viikon), mutta lasillinen mieluista alkoholijuomaa silloin tällöin tai loraus viskiä kuumaan kaakaoseen silloin tällöin ei tee pahaa kenellekään 

Eri asia paheista on sitten esimerkiksi pettäminen, pahoinpitely tai muu rikos, sekä itsekäs tuhoisa käyttäytyminen.

[Riitta]

Nyt kysyn toistepain
Voiko paheet tai pahuuden voittaa, vai onko summa aina vakio ??
Kysyy Diamond

[valonkantaja]

Joku onnistuu lopettamaan tupakoinnin urheiluharrastuksen avulla. Riippuvuus säilyy, mutta eihän liikuntaa voi pitää paheena, ellei se ole sairaalloista itsensä kiduttamista.

Kyse on riippuvuudesta. Toiset meistä ovat enemmän riippuvaisia asioista, kuin toiset. ei kai se paheiden määrä ole vakio. Ja miten paheiden määrän voisi laskea.. Onko sille jotain mittayksikköä? Missä menee paheen raja? Missä on se veteen piirretty viiva?

Esim. ei kai ole pahe jos tupakoi erittäin satunnaisesti, mutta jos tupakoi joka päivä, se on jo pahe... Vai..?
[/color]
 

[Ikitosi]

Tokko meillä paheita on ihan vaan paheilun vuoksi?
Siis, jotta paheiden määrä olisi vakio?
Paheiden taustalla lienee kuitenkin aina jokin tarve, jota tällä paheella yritetään tyydyyttää.
Ennemmin voisi siis ajatella, että tarpeiden määrä on vakio.
Tarvitsemme mielihyvän- turvallisuuden, rohkaisun-, lohdutuksen-, ...-tunteita,
joita koetamme sitten hakea erinäisistä korvikkeista.
Monesti kyse on jostakin tunteensiirron kaltaisesta (tupakka on tutin jatke, etc..), psykologisesti meissä hyvinkin syvällä olevasta tarpeesta, joka ajanmittaan voi muuttaa kohdettaan, peruskaipuun silti pysyessä samana.
Paheeksi nämä korvikkeet muuttuvat ehkä silloin, kun ne ovat meille haitaksi.

Itseasiassa, koska kaikki edellämainitut tunnetarpeet juontuvat suunnilleen perusturvallisuudentunteen puutteellisuudesta, siis turvallisuudentunteen, joka pitäisi meissä itsessämme (terveellä yksilöllä) olla kunnossa, voisiko sittenkin ajatella, että kaikki itsemme ulkopuolelta haettu tyydytys (siis riippuvuudet) olisivat paheita?
Silloinko hyveellisyys on tarveriippumattomuutta, itsellisyyttä?

[Alzbeta]

Hmm, mutta jos ei tunne pahetta ei voi tuntea hyvettäkään vai?  :

[Ozzette]

Paheita ei kai sen kummemmin voi luokitella... Niin luulisin. Vaikka jonkinlainen "yleinen" luokittelu/käsitys niistä onkin. Esim. tupakointi luokitellaan yleisesti aina paheeksi. Minusta tuntuu, että jokaisella oma käsitys siitä, MIKÄ/MITÄ on pahe. Jonkun mielestä esim. pitkään nukkuminenkin voi olla pahe, toisesta taas hyve. Hmmm... Tiedä häntä...  :

[Ikitosi]

Hmm, mutta jos ei tunne pahetta ei voi tuntea hyvettäkään vai?  :

Niin, että, jos ei tunnista todellisia tarpeitaan, hakee tyydytystään paheellisesti itsensä ulkopuolelta.
Tarpeensa tunteva oppii 'itse tyydyttämään itsensä'*, ja on sitäkautta ulkopuolisesta riippuvuudesta vapaa.
Onko se sitten hyveellisyyttä?

*Sorry käyttämäni ilmaisu, mutten keksinyt osuvampaa*

[Mirjam]

Voihan sitä tarpeitaan tyydyttää 'hyveidenkin' kautta yhtälailla kuin paheidenkin...
Voihan sitä olla riippuvainen 'henkisen minänsä tarpeiden tyydyttämisestä'...
Pahe ja hyve kait on iha sama asia tuolla tasolla...toinen näyttäytyy ulospäin vain hyveenä ja toinen paheena, mutta yhtä kaikki...jos ulkopuoleltaan niitä hakee...

Ja siltäkään emme kai voi välttyä... 

[Alzbeta]

No jos hyveellisyys on sitä, että on täysin riippumaton kaikesta ja kaikista niin minusta ei kyllä varmaan sitten ikinä tule hyveellistä.  

Siis tarkoitan, että eihän kukaan täällä yksin jaksaisi.

Ainakin Tommy Hellstenin ( vai miten se kirjotettiin no kuitenkin tää "Virtahepo olohuoneessa" kirjann tekijä mm.) mukaan on hyve oppia tunnustamaan olevansa keskeneräinen ja epätäydellinen ja muita tarvitseva olento.  :  

[Alzbeta]

Niin tai sitten törmää vain siihen kuinka lujassa nuo uskontojen opit on... Jos dualismi poistuu niin mieleeni tulee seuraavaksi vain moraalittomuus. 

 

[Ikitosi]

no se on kyllä mielestäni totta...

onko tässä vaan kyse siitä että se paheen käsite on niin epämääräinen ja perustuu siihen dualismiin, jossa voi vain heilua puolelta toiselle, ettei mitään vastausta ikinä löydykään

'

Totta. Hyveen heitin kehään lähinnä just polariteetti mielessä, mutta sitä ei ehkä kuitenkaan sittenkään tarvita pahetta määritellessä.

Mielestäni paheen määritelmä voisi olla: se, mistä olemme tunnetasolla riippuvaisia.

Tottahan toki tarvitsemme toisiamme. Mutta riippuvaisuus on sitä, ettei voi olla ilman; että joku tai jokin (tarpeen tyydytyksen väline) on itseäni (esim. omaa terveyttäni, mielenrauhaani etc..) tärkeämpi.
Se on minusta silloin jo pahe.

[Ozzette]

Tottahan toki tarvitsemme toisiamme. Mutta riippuvaisuus on sitä, ettei voi olla ilman; että joku tai jokin (tarpeen tyydytyksen väline) on itseäni (esim. omaa terveyttäni, mielenrauhaani etc..) tärkeämpi.
Se on minusta silloin jo pahe.

Tämä oli mielestäni osuva kuvaus paheesta...

[Alzbeta]

Hmm, eikö tässä tule jo esille pahettakin filosofisempi kysymys oikeasta ja väärästä. Varmaan ainoat termit, jotka jotenkin pääsevät tuon dualismin merkityksen yläpuolelle.

Kerropa ikitosi sitten onko sinun mielestäsi esimerkiksi päihderiippuvuus fyysinen vai psyykkinen? Miten tämän eron voi nähdä mikä riippuvuus on tunnetasolla ja mikä taas fyysisellä? Itselläni ainakin menevät sekaisin.