teistä ei ole kukaan vastannut omalta kohdaltaan kysymyksiini koska,miten,miksi kiinnostuksenne heräsi näihin aiheisiin?ja oliko teillä vai onko vieläkin kuolemanpelkoa ja onko se tämän kautta vähentynt vai peräti kadonnut kokonaan?kiinnostaisi kovasti jos pystyisitte asiasta kertomaan koska itsellä vieläkin tuota pelkoa.
Olen pirpanasta asti tuntenut sisimmässäni, ettei tämä ole ensimmäinen inkarnaationi täällä. Jo lapsena jälleensyntymiskierto tuntui jotenkin 'oikeimmalta' vaihtoehdolta. Olin kuitenkin pitkään agnostikko, eli asia ei kiinnostanut suuntaan tai toiseen kovinkaan paljon. Ajattelinpa vain: 'jos voin itse valita, mitä minulle kuoleman jälkeen tapahtuu, haluan syntyä tänne uudelleen.'
Kuolemanpelkoa en muista tunteneeni koskaan, ehkä juuri siksi, että sisälläni on lapsesta asti ollut 'tieto' että synnyn vielä uudelleen. Kuolema ei siis ole lopullinen, vaan vain eräänlainen vaatteiden vaihto.
Olen muuten ateisti/agnostikkokodista, joten kotoa minulle ei ole annettu tästä malleja, pelkästään lausuma 'kukaan ei tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.' Isältä tosin sain hyvän mallin: Hän sanoi, että odottaa kuolemaa sangen kiinnostuneena juuri siksi, että kun kukaan ei tiedä mitä sen jälkeen tapahtuu, niin sehän on sitten jännään nähdä itse.
Kuolemanpelkoa ei siis ole ollut ja jos olisi, niin muistamani kaksi kuolemankokemusta edellisistä elämistä olisivat viimeistään karkottaneet sen. Ensimmäisessä kuolin ristiinnaulittuna Spartacucsen orjakapinan jälkeen (6000 orjaa naulittiin ristille, Via Appian varrelle koko matkan Capuasta Roomaan). Se hetki, kun kuolin oli autuas, eritoten kaiken sen kärsimyksen jälkeen. Jesse muuten pääsi tosi helpolla 6-7 tuntia ristillä, minä vahva nuori mies roikuin siellä puolitoista vuorokautta, kunnes kiltti sotilas katkaisi sääriluut ja siihenhän sitten ristillä tukehtuu (nopeasti!) kun retkahtaa käsivarsien varaan roikkumaan.
Toinen muistamani kuolemankokemus oli Tiibetiläisenä munkkina, tein kaiken ohjeiden mukaan, eli nostin energian chacra kerrallaan ylöspäin päälakeen asti, ja sitä kautta sielu sitten eteenpäin. Se vasta oli makoisan tuntuista, uskonpa tuon muiston perusteella pystyväni tekemään saman sitten kun tulee aika lähteä tästä inkarnaatiosta.
tällä hetkellä asiat ovat elämässäni aikas hyvällä mallilla ja rakkaita ihmisiä ympärillä,en ymmärrä miksi minun tarvitsee heistä ja elämästäni luopua...
Aiheutamme kaikki tunteemme omilla ajatuksillamme. Jos on pelkoja, niin sitten on tullut ajateltua pelottavia ajatuksia. Ajatukset ovat hyvä renki, mutta huono isäntä. Yritin ymmärtää ylläolevaa lausettasi, mutta en oikein ymmärtänyt. Se tuntuisi ajatukselta, jonka voisi kuvitella ihmiselle, joka on jo aivan lähellä kuolemaa. Toivottavasti ei kuitenkaan? Jos on ongelmia omien ajatusten kanssa, suosittelen tätä opusta: Vapaaksi ahdistuksesta - työkirja paniikista ja peloista kärsiville.
Ruumiista irtoamiset:
Unihalvaus on ihan eri juttu. Minulla on ollut se pari kertaa aamulla herätessä ja se tuntuu vain siltä, että on hereilllä mutta täysin halvaantunut. Sitten se hirmuisella tahdonponnistuksella lähtee pois, kun saa liikautettua vaikka pikkuvarvasta....
Ruumiista irtoamisia minulle tapahtuu vain, kun on kortisolitasot liian korkealla. Se on aivan erilainen kokemus: Silmäluomet muuttuvat 'läpinäkyviksi,' eli huone näkyy vaikka silmät ovat kiinni. Kroppa menee palikaksi ja kuuluu surinaa. Kerran jopa ilmestyi sängyn viereen pari kotihenkeä, jotka halusivat näyttää minulle jotain kämpässäni, mutta valitettavasti innostuin niin, että heräsin heti. HUOM: Ufoabduktioita on joku ääliö kuvannut tällaisiksi jossain jenkkiläisessä kirjassa, ne kotihenget jopa hieman näyttivät niiltä harmailta isopäiltä. Ei mikään ihme sitten että miljoonittain ihmisiä ilmoittaa tulleensa abduktoiduiksi, kun luulevat ruumiistairtoamiskokemusta abduktiokokemukseksi. Valitettavasti en ruumiista irronneena pääse juuri mihinkään, lähinnä jään vain leijumaan siihen 10 cm kroppani yläpuolelle.
