seuraava »

[Gisella]

Olen koko syksyn miettinyt aloittavani keskustelua aiheesta kolmenkympin kriisi, mutta ajattelin, että äh, ei tää nyt niin vakavaa oo  : Mutta kun irrallinen olo jatkuu ja jatkuu vaan (uskon, ettei loppua ihan hetkeen näy). Kaipa se on ihan normaalia tässä iässä (27). Haulla löysinkin muutamia hajanaisia viestejä asiasta (kiitos niistä!), mutten varsinaisesti kokonaista ketjua. Olisikin mukavaa, jos tämän kriisin läpikäyneet voisivat kertoa, minkälaisia "oireita" tähän liittyi ja kuinka kauan se kesti. Menikö elämä uusiksi ja mies vaihtoon? Irtisanouduitko töistä? Muutitko toiseen kaupunkiin jne?

Kirjoitin n. 9 kk sitten eräälle toiselle keskustelufoorumille asiasta näin:

"Yökerhojen kiertäminen kavereiden kanssa ei kiinnosta enää juurikaan, keskustassa sijaitseva yksiö on muuttunut haaveissani rivi- tai omakotitaloon pienemmässä paikassa, koira ois kiva, työhön kaipaisin jotain muutosta tai voisin kuvitella lähteväni vuodeksi ulkomaille (tätä en usko vielä itsekään) eikä ois ollenkaan pahitteeksi, että se elämäni mies kävelisi vastaan tässä joku päivä (huomenna mielellään, pliis)  Ja kaiken tän lisäksi olen niin kyllästynyt joihinkin vanhoihin, pinttyneisiin ja surkeisiin toimintatapoihini, että laitan niitä uusiksi ammattilaisen kanssa.

Tän kriiseilyn seurauksena mielessä pyörii kysymys: mikä tän kaiken tarkoitus on? Miksi asiat tapahtuvat niin kuin ne tapahtuvat ja voinko luottaa siihen, että asiat kyllä järjestyvät parhain päin? Uskallanko lähteä oikeasti muuttamaan näitä ajatuksia teoiksi, joiden seurauksista en voi olla varma. Olenko yhtään sen onnellisempi maalla rivitalossa? Uskaltaako media-alan pätkätyöläinen ostaa oman asunnon tässä taloustilanteessa? Entä jos lähden vuodeksi siivoamaan hotelleja Kreikkaan, saanko enää oman alan töitä kun tulen takaisin?"

Että semmoista  No, pätkätyöläinen ei onneksi ostanut omaa asuntoa, sillä työt loppuivat syksyllä. Ulkomaille lähtö oli jo 99% varmaa, mutta peruuntui. Koira ois kiva edelleen, samoin talo maalla. Ja se mies. Varmasti suuri osa tätä kriiseilyä on peräisin siitä, kun odottamani asiat eivät vaan näytä tulevan luokseni. Missä on se mies, jonka kanssa haluaisin alkaa rakentaa yhteistä elämää? Entä se vakituinen työpaikka, jonka turvin voisin ostaa asunnon (vaikka yksin, jos miestä ei näy).

Joku korkeampi taho näemmä laittaa tätä mun elämää "järjestykseen" (jepjep) hieman kovemmalla kädellä. Syksyllä tosiaan loppuivat työt, parisuhde ja nyt menee kämppäkin alta. Naurattaa ihan  Rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että on ollut hetkiä, päiviä, viikkoja, jolloin nauru on vaihtunut itkuksi. Joulun aikoihin meinasin seota, kun mietin asuntoasiaakin. Sitten päätin, että en stressaa -- asioilla kun on tapana järjestyä tavalla tai toisella.

Pahinta tässä kriiseilyssä on se, ettei mikään työhön liittyvä oikein kiinnosta. Ja samalla on suuri pelko siitä, saanko enää ikinä töitä omalta alaltani, vai joudunko liukuhihnatyöhön, joka tarkoittaisi itselleni henkistä kuolemaa.

Tulipa vuodatus, vaikka ehkä tämän olisi voinut tiivistää pariin sanaan: Mistä tässä (elämässä) on kysymys ja miksi kaikki tapahtuu niin kuin tapahtuu? Mikä minun tehtäväni on ja miksi elän juuri nyt, tässä ajassa... Tällaisia kevyitä juttuja pohtii Gisella 

[meimi]

Kysymyksessä on Saturnuksen paluu, aikuistumisprosessi.  Toisin sanoen taivaalla kiertävä Saturnus tulee samaan asteeseen missä se on ollut sinun syntymäsi hetkellä.  No en tietenkään voi tietää, onko se sinun kartallasi juuri tällä hetkellä, mutta Sinun iässäsi kuuluukin pohdiskella noita asioita.

[noitatäti]

Jos mikään ei sido, nythän olisi loistava hetki reissata ja tehdä vähän töitäkin ulkomailla.

Kyllä media-alalla töitä riittää, vaikka olisit vuoden pois. Huonoon palkkaan ja ei-vakituisiin työsuhteisiin saa kyllä varautua.

[Metsänkeiju]

Se ei pelaa joka pelkää.. Ja ei voi voittaa jos ei pelaa.
Sanon Sinulle suurella sydämelläni, että jokaista sisäistä ääntä ja uutta tuulta, mitä olen seurannut,
on se rohkeus ja hyppy tuntemattomaan minut palkinnut. Suuremmin, kuin olen osannut kuvitellakaan.
Sisimpäsi ei turhaan kuiskaile, tai sinua halua eksyttää. Se haluaa löytää aidon onnen, ja muutosten tie vaatii rohkeutta. Paikoilleen jääminen sen vuoksi, että mitäs jos..? - on vanhoissa toimintatavoissa olemista tuntemattoman pelon takia. Ja sekin on täysin hyväksyttyä. Mutta ei voi voittaa, jos ei pelaa. Haluatko kuolla ajatellen, menin hyvän keskitien, tyydyin tähän. Vai, hyppäsin kohti haaveitani, ja kokeilin ja näin. Miettisitkö vanhainkodissa, että en kokenut koskaan ulkomaita, tai sitä tai tuota, kun en uskaltanut, ja olisinpa tehnyt niin. Itse ajattelen, että kaikki kokemukseni ovat tehneet minusta minut, ja jokainen on tärkeä ja tarpeellinen. Tiedät itse, tarvitsetko noita asioita? Kolmenkympin kriisihän on normaali elämän pysähdyspaikka, pysähtyä miettimään, mitä haluaa elämältään. Ja muutosten tuulet kutittavat, jos koet että asiat voisivat olla paremminkin.. jos sisimpäsi niin sanoo, seuraa vaistoasi. Ymmärrän, miten kauhean epävarmalta se tuntuu, tässä yhteiskunnassa jossa täytyy ajatella vuosia eteenpäin, ajatella omaa selviytymistä rahallisesti ym.. Mutta mikä on loppujen lopuksi sitten tärkeintä Sinulle? Selviytyminen rahallisesti vaikka onni menisi? Onni ja haaveiden toteutus, vaikka tulevaisuus rahallisesti olisi epävarma? Näissä kriiseissä asiat laitetaan arvojärjestykseen, eikä suotta nämä kriisit ole hankalia. Koskettavathan ne koko sinun elämääsi ja tulevaisuuttasi.

Usein kriisit toistuvat (esim. viiden kympin kriisi), joko samasta tai eri aiheesta, riippuen oletko toteuttanut sisäistä haluasi/minuuttasi, näin minä ajattelen.

Ja kysymykseesi, mikä tämän kaiken tarkoitus on? -vastaukseni on Kehittyä ihmisenä, kokea kokemuksia, saada elämyksiä ja vastoinkäymisiä, jotta voi kasvaa koko ajan eheämmäksi ihmiseksi. Ja sen tuntee nahoissaan, joka kerta, kun on uskaltanut hypätä tuntemattomaan vaistonsa ajamana, että Kylläpä kannatti. Enkä kehoita Sinua mihinkään suuntaan, vaan siis kehoitan ehdottomasti kuuntelemaan itseäsi ja toteuttamaan itseäsi. Jos tuntuu, että se vaatii riskejä, punnitse. Mutta punnitse sydämesi arvoilla.

Mieheni, 32v, koki kriisinsä joitakin vuosia sitten. On kokenut sitä tavallaan tähän päivään asti, nyt alkaa olla sujut sen kanssa. Hän muutti koko elämänsä radikaalisti, ja lähti opettelemaan erilaista elämäntapaa. Sen myötä hän itsetutkiskeli paljon, koska oli pakko. Kohtasi asioitaan, kasvoi ihmisenä, että pystyi muutokseen. Löysi uuden työn, paikkakunnan. Vuosi siitä tapasi rakkautensa ja perustimme perheen. Nyt opiskelemme elämää perhe-elämässämme..    

[Hiisitär]

Metsänkeijun hienoa tiivistelmää kompatakseni heitän tänne sellaisen vinkin, että Kolmen Kympin Kriisi iskee justiinsa niin kovaa, mitä tiukemmin on sulkenut silmänsä henkiseltä puolelta ja korvansa omalta sisäiseltä ääneltään. Yleensä he, jotka ovat kulkeneet tietoisesti itseään ja sydäntään kuunnellen ja olleet tietoisia, että kaikki on loppupelistä pelkkää henkistä tietä, välttyvät Kolmen Kympin(kin) Kriisiltä tai kokevat sen lievänä. Heitä ei tarvitse ravistella niin kovasti heräämään siihen, mikä on elämässä tärkeintä.

Kuten Metsänkeiju sanoikin, kukaan tai mikään ei pakota seuraamaan kriisin antamia ohjeita. Ne voi huitaiska olkansa yli syystä tai toisesta, mutta samat teemat palaavat sitten muina vuosikymmeninä ja yleensä ne tuovat kaverinsakin mukanaan

[Amora]

Minulla komlmenkympin kriisi oli vähän samankaltainen; meni työpaikka ja puolen vuoden päästä asunto. Edelleenkään ei ollut miestä löytynyt, eikä sitä omaa taloa maalla. Tosin ei olisi ollut varaa sellaista hankkiakaan yksinäni. Päätin lähteä opiskelemaan ja siinä sitten opiskelupaikan vahvistusta odotellessa allekirjoitin vuoden vuokrasopimuksen toisella puolella Suomea olevaan kämppään.

Pari viikkoa ennen muuttoa sain tietää päässeeni opiskelemaan. Muuttoruljanssi oli kaikkien vastoinkäymisten kanssa niin uuvuttava, että välillä makasin sohvalla ja itkin ihan pelkkää väsymystäni. Hengissä kuitenkin selvittiin ja uusi arki alkoi pikkuhiljaa muodostua uudella paikkakunnalla. Kannatti hypätä.  Miestä ei edelleenkään näy eikä kuulu, mutta nyt minulla alkaa olla paremmat mahdollisuudet toteuttaa unelmani, vaikka sitten yksin.

[-*-]

Terve!

Tässä toinen kolmenkympin kriisin läpikäynyt, tai vielä läpikäyvä...
Nyt olen 31v.

Tämä alkoi kai joskus 2008, mies sairastui, mieheltä meni työpaikka, itseltä meni työpaikka ja oli rankempaa ahdistusta, jopa niin rankkaa että suostuin kokeilemaan mielialalääkkeitä eka kertaa (ne myrkyt tosin lopetin parin kk käytön jälkeen).

No, sitten sain uuden työpaikan ja se oli kaikilta muilta kanteilta unelmien duuni, paitsi itse työnkuva ei ollut ihan sitä mitä olisin tahtonut. Mutta ei tullut mieleenkään nirsoilla, kun jotenkuten omaa koulutusta vastaavan työn sain, ja mun alalla tosiaan on erittäin niukasti työpaikkoja.

Siinä sitten pikkuhiljaa omakin terveys meni ja tilanne oli aika katastrofaalinen vuoden 2008 lopulla. Kokeilin kaikkia mahdollisia hoitoja, kunnes syksyllä 2009 paranin "vaihtoehtoisen" hoitomuodon avulla. Ja sitten Suurempi Johdatus (kohtalo?) sai aikaan sen, että hain opiskelemaan tuota hoitomuotoa, jotta voisin auttaa muita kärsiviä ihmisiä.

Eli tässä sitä opiskellaan, seuraavat 3-4 vuotta vielä, ja sitten omaa firmaa perustamaan. Meni vähän nämä kuviot uusiksi, mun ei pitänyt enää IKINÄ opiskella... Never say never  

Muutenkin koko maailmankäsitykseni on muuttunut viimeisen vuoden aikana aika lailla. Tuntuu, kuin olisi joku verho poistettu totuuden tieltä. Henkiset asiat on aina kiinnostaneet, mutta ne pääsi unohtumaan jonnekin opiskelun ja töissäkäymisen lomassa, nyt ne on tulleet takaisin elämääni. Tiedän, että nyt toteutan olemassaoloni tarkoitusta, ja astrologikin näitä juttuja näki syntymäkartastani hiljattain, mikä olikin aika jännää.

Omalla kohdallani tiedän, että asiat järjestyy aina hyvin. On tässä itselläkin uskoa koeteltu, mutta kun on rauhallisesti luottanut, ja pyytänyt apua Korkeammalta taholta, kaikki on kääntynyt parhain päin.

Tsemppiä Gisella, kyllä se siitä! Asiat tapahtuu kyllä ajallaan

[Amora]

(Lainaan tällä tavalla vanhanaikaisesti, kun en osaa tuollaista oikeanlaista lainausta tehtyä)

Keskiyön Vahinko? kirjoitti: "Itse olen huomannut omalle kohdalle toimivan keinon noitten ahdistusten poistamiseksi, siten että ajatuksissani otan yhteyden omaan sieluuni ja henkioppaaseeni ja miksei myös omaan suojelusenkeliin, jonka jälkeen sanon heille mitä haluan tai mitä muutosta täytyy tulla tms."

Aika jännä juttu. Minä puolestani olen oikein joutunut opettelemaan ohjien antamisen sielulleni, koska minä en tässä konkretiassa pysty tekemään kaikkea parhaan lopputuloksen saamiseksi. Viikko sitten annoin (jälleen kerran) sielulleni ohjat, koska jos yritän pienenä ihmisenä selvitä, tuntuu, että nuppi hajoaa. Minun voimakas mieleni kun tuppaa itseaiheuttamaan ongelmia, repii vaikka ihan tyhjästä asioita joita voi murehtia. 

Carrie Underwoodin Jesus Take The Wheel on aika osuva teema tähän elämäntilanteeseen, vaikka mieluummin kuulisin sanoituksen: My Soul Take The Wheel... 

[Amora]

http://www.youtube.com/watch?v=lydBPm2KRaU Ja vielä fiilistelyä.

[Gisella]

Oi, ihana kappale!

Ja ihanaa huomata, että vastauksia on tullut näinkin monta. KIITOS jokaiselle! Täytyy kirjoittaa ja kommentoida paremmalla ajalla ja jaksamisella, mutta piti vain tulla toteamaan, että tänään on ollut hyvä päivä. Olen ollut oma, positiivinen ja innostunut oma itseni, en masentuneisuuteen ja pessimismiin taipuva, kuten niin monena päivänä viime kuukausien aikana. Huippua!

[coon]

Itse poden myös jonkinlaista kriisiä ja haen aika kovasti paikkaani. Kyselen itseltä noita samoja kysymyksiä ja ihmettelen oman elämän tarkoitusta. Olen muuten myös 27- vuotias ja tämä "oireilu" on alkanut viime vuoden syksyllä.
Eikä muuten loppua näy täälläkään  :

[Gisella]

Metsänkeijun hienoa tiivistelmää kompatakseni heitän tänne sellaisen vinkin, että Kolmen Kympin Kriisi iskee justiinsa niin kovaa, mitä tiukemmin on sulkenut silmänsä henkiseltä puolelta ja korvansa omalta sisäiseltä ääneltään. Yleensä he, jotka ovat kulkeneet tietoisesti itseään ja sydäntään kuunnellen ja olleet tietoisia, että kaikki on loppupelistä pelkkää henkistä tietä, välttyvät Kolmen Kympin(kin) Kriisiltä tai kokevat sen lievänä. Heitä ei tarvitse ravistella niin kovasti heräämään siihen, mikä on elämässä tärkeintä.

Tämä asia on alkanut avautua minulle vasta viime viikkoina, siis kolmisen kuukautta tämän ketjun aloittamisen jälkeen. Tammikuussa en ymmärtänyt lainkaan mistä tässä kirjoituksessa oli kyse. Olin vaan, että joo joo, en mä mitään silmiäni ole sulkenut, vaan olen harvinaisen tietoinen asioista. Ja hah!  

Työttömänä olo on tehnyt pelkästään hyvää. Lopetin aktiivisen työnhaun toistaiseksi (pidän silti silmät ja korvat auki) ja keskityn vain olemiseen. Ai että se tuntuu hyvältä, kun on juossut ja suorittanut viimeiset kolme vuotta. Tehnyt pitkää päivää vakityössä, opiskellut kahta eri tutkintoa ja tehnyt freelancer-keikkaa päälle, harrastuksia unohtamatta.

Olen herkistynyt näiden muutamien kuukausien aikana aivan mielettömästi, ja myös hyväksynyt herkkyyteni. Sen, että olen yliempaattinen ja että ahdistun maailman kovuudesta. Olen alkanut ottaa vastuuta omasta hyvinvoinnistani: valitsen ympärilleni ihmisiä, joiden seurassa minun on hyvä olla ja saan olla edes suurinpiirtein oma itseni. Yllättävän vaikeaa hyvälle ystävälleenkään on kertoa, että hei muutes, oon alkanut nähdä auroja ja tuntea energioita tässä parin kuukauden aikana.

Olen perinyt äidiltäni elämänohjeekseni asioilla on tapana järjestyä. Ja niinhän ne ovat aina järjestyneetkin. Nyt kuitenkin, ensimmäistä kertaa elämässäni, olen uskaltanut päästää irti. En edes yritä suorittaa tuota lausetta, vaan teen minulle mieluisia asioita ja luotan, että kaikella on tarkoituksensa.

Luotan, että minua ohjataan oikeaan suuntaan elämässäni. Jos alkaa näyttää siltä, että nykyinen ala ei tarjoa minulle töitä, lähden opiskelemaan jotain aivan muuta. Olen myös alkanut unelmoida uudelleen Tuntuu, että lähes vuoden kestänyt luovuuskatkos on päättynyt ja mielikuvitus on pääsemässä jälleen valloilleen.

Veikkauksen mainoksen sanoin: Elämä voi muuttua  

Muokkaus: Tässä muutoksessa ja tällä matkallani ovat olleet suureksi avuksi muun muassa tämän palstan kautta saamani energiahoidot, tarot-luennat ynnä muut. Kiitos niistä

[Hiisitär]

Se, että asiat ovat jotenkin levällään eivätkä oikein etene mihinkään suuntaan kuuluu vuoden 2012 energiateemaan. Energiatasoja on nostettu hiljaksiin vuodesta 2007 lähtien ja etenkin vuodet 2008 ja 2009 ovat olleet monelle hyvin kriittisiä ja raskaita. Tämä energiannousu oireilee ihmisissä ja heidän elämässään kahdella päätavalla: joko elämä menee kokonaan uusiksi hirveiden muutospaineiden alla tai vastaavasti asiat pysyvät paikoillaan eikä mitään tapahdu. Ei vaikka kuinka yrittäisi ja olisi valmis toimimaan!

Itse kuulun tuohon viimeiseen ryhmään - mitään ei tapahdu minnekään. Tuntuu, että elämän lähtökuoppia seuraavaan etappiin on kaiveltu jo viimeiset 5 vuotta eikä mikään oikein ole muuttunut minnekään. Tässä käydäänkin muutoksia ja kasvua enemmän näkymättömällä kuin näkyvällä tasolla. Yksi oppiläksy ihmisille on varmasti kärsivällisyys ja luottamus. Odottaa kärsivällisesti ja pyrkii siinä ollessa elämään Tässä ja Nyt. Luottaa siihen, että Maailmankaikkeus järjestää aina asiat oikeaan suuntaan ja juuri oikeaan aikaan. Jos en etene vielä, sillä on hyvä syy

Itse olen opetellut tällaisena seesteisenä aikana (siis niin seesteisenä, ettei ulkoisia muutoksia tapahdu kuin pienissä määrin, jos niinkään) rauhaa. Sellaista kokonaisvaltaista rauhaa tyyliin "Vaikka maailmanloppu tulisi, en hötkyilisi, vaan olisin rauhassa". Huomasin myös pari päivää sitten, että siihen rinnalle nostetaan luottamista itseensä, jota tuo rauhassa oleminenkin vaatii. Rauha vaatii luottamusta Maailmankaikkeuteen mutta myös luottamista siihen, että minä selviän/olen hyvä/pärjään/ymv.

Kausina, kun mikään ei etene minnekään, kannattaa pyrkiä nauttimaan olostaan niin paljon kuin mahdollista. Näinä energiakausina monelle on tullut eteen ihan vastakkaiset asiat. Esimerkiksi ystäväni, joka on paahtanut viimeiset 6 vuotta töitä ja vaatinut jatkuvasti tekemistä, on huomannut nyt oppineensa arvostamaan vapaa-aikaa ja kaipaa sitä suuresti. Jos ennen oli tilanne "Pääsin töistä ja kello on vasta kolme. AAAAARGH! Mitä teen, mitä teen, en voi vaan olla tekemättä mitään, pää leviää!" niin nykyisin tilanne on "Voi ihanaa, kaksi päivää vapaata, yes! Ei tartte tehdä yhtään mitään!"
Minä olen opiskellut viime vuosina sosiaalisemmaksi (olen asunut aina kaukana ystävistäni) ja eteeni on heitelty ihan kunnolla sosiaalisia tilanteita. Jos ennen tilanne oli minulla "Ah ihanaa, saan olla IHAN yksin, ypöyksin!" nyt tilanne on "Voi ei, kunpa joku tulis käymään, ihanaa, kun on vieraita!"

[Kesäyön Usva]

Voi itku, kun tuo Amoran laittama linkki sai mut vollottamaan täällä ihan kokonaan... Niin kaunis video, ja niin totta.

Tätä ketjua kun olen lukenut, jäin miettimään, että mikä on kolmenkympin kriisi? Onko se sisäinen halu muutokseen ja uudistumiseen, vai ulkoiset tekijät, niinkuin työpaikan menetys tai asunnon menetys? Moni tässäkin ketjussa on kertonut noista ulkoisista tapahtumista.
Itselläkin on ollut viimeiset 10 vuotta sillä tavalla ajateltuna 30-kriisiä. Avioero itsestä riippumattomista syistä, jatkuva pätkätyöläisyys ja uusperheen perustamisen kriisiyttä. Mutta en ole niitä pitänyt sellaisena kolmenkympin kriisinä.

Minusta ikään liittyvät kriisit ovat nimenomaan uuteen aikaan kasvamista ja uudistumisen haluamista. Opiskelu, tietoinen työpaikan tai asuinpaikan vaihdos ym. ovat sellaista kriisiytymistä. Niinkuin jotkut täällä ovatkin sanoneet, hyppy tuntemattomaan. Usko siihen että maailma kantaa.

Minulla tämä aika on ollut "päällä" nyt pari vuotta. Olen alkanut opiskella, ottanut itselleni aikaa ja vapautta tehdä omia juttujani, kun lapset nyt ovat jo itsenäisempiä. Nauttinut hiljaisuudesta ja nyt tänä keväänä henkisen kasvun uudesta avautumisesta ja sen mukanaan tuomista ihmeellisistä asioista.Liekö se sitten myöhästynyt kolmenkympin kriisi, vai varhainen neljänkympin kriisi? 

Olenkin ihmetellyt, kuinka olen muuttunut "lehmänhermoiseksi" ja rennommaksi ja hiljaisuudessa viihtyväksi tyypiksi... Sitten tajusin, että sehän onkin tämä uuden ajan alku ja henkinen kehittyminen, joka on minua muokannut  :
Nyt on käynnissä sitten puhdistautuminen, joka kuvastuu ensimmäisenä vanhojen romujen poistamisena ympäristöstäni, ja kotini ilmapiirin puhdistamisena. Toivottavasti kuitenkaan ihmissuhteissani ei ole tuollaisia "vanhoja romuja"...

Tuosta kumppanin löytämisestä vielä...  Silloin hän tulee elämääsi, kun lakkaat etsimästä.
Luota siihen, että elämä kantaa, nauti omasta olemisesta ja pidä silmät ja sydän avoinna! Liika kriittisyys joutaa myöskin romukoppaan. Kun sydän on avoinna, joku joka ei heti ulkoisesti ole "täydellinen" voikin olla se oikea :-)
Omani löysin todella johdatuksen kautta, paikasta johon lähdin ex-tempore, ja jälkeenpäin kaikki tuntui niin luonnolliselta, näinhän se oli tarkoitettukin. Harvemmin prinssi/prinsessa on tullut kotoa etsimään, mutta sitäkin on tapahtunut.

[Gisella]

Tätä ketjua kun olen lukenut, jäin miettimään, että mikä on kolmenkympin kriisi? Onko se sisäinen halu muutokseen ja uudistumiseen, vai ulkoiset tekijät, niinkuin työpaikan menetys tai asunnon menetys? Moni tässäkin ketjussa on kertonut noista ulkoisista tapahtumista.
Itselläkin on ollut viimeiset 10 vuotta sillä tavalla ajateltuna 30-kriisiä. Avioero itsestä riippumattomista syistä, jatkuva pätkätyöläisyys ja uusperheen perustamisen kriisiyttä. Mutta en ole niitä pitänyt sellaisena kolmenkympin kriisinä.

Omalla kohdallani tämä ei ole ikään ja vanhenemiseen liittyvää kriiseilyä, niin kuin monet tuttavistani tuntuvat kuvittelevan. Paras kuulemani kommentti kriiseilyyni liittyen tuli erään astrologin suusta: "Nuoruuden eväät eivät vaan enää yksinkertaisesti kanna sinua eteenpäin. Ei siinä sen kummempaa." Ja niinhän se on. Olen painanut piiloon suuren osan itsestäni ja kieltänyt erittäin oleellisia asioita persoonallisuudestani -- tietoisesti tai tiedostamatta. Luulen, että itselläni tämä kriisi sai alkusysäyksen vuoden 2009 syksyllä, kun aloin ensimmäisiä kertoja avautua näille asioille. Toki kaipasin muutosta, mutta sen voimakkuus, suuruus ja se dominoefekti, joka on saanut aikaan myös isot fyysiset muutokset, yllätti täysin.

Tuosta kumppanin löytämisestä vielä...  Silloin hän tulee elämääsi, kun lakkaat etsimästä.

Näinhän se on, täysin naulan kantaan! Mutta nuo fiilikset, jotka olivat itselläni pahimmillaan viime syksynä, olivat jotain niin karmeaa, että ei siinä paljon kenenkään tsemppaukset auttaneet  Pahinta oli nimenomaan se kärsimättömyys ja se tunne, että en kestä enää hetkeäkään tätä tilannetta, että tän on muututtava nyt just heti! Huh, aika surkeaa.

Onneksi nyt on niin eri fiilis