Hei astroilijat.
Haen täältä nyt apua, kun en enää tiedä kenelle voisin ja pystyisin kertomaan asioistani ja ajatuksistani mitä mielessäni pyörinyt.. (Enkeleitäni lukuunottamatta, onneksi) Ehkä helpompaa tehdä tämä tilitys "anonyymina" netissä, koska tuntuu, että järjestään kaikkien läheisteni elämässä on nyt ollut meneillään enemmän ja vähemmän surua, pahaa oloa ja vastoinkäymisiä, ettei minulla ole oikeutta kuormittaa heitä yhtään enempää typeryyksilläni..
Olen palstaa seurannut satunaisesti, enemmin ja vähemmin tässä vuosien saatossa mutta vasta viime syksynä kiinnostunut tosissaan asioista, mm meditaatiosta ja enkeleistä yms "taivaan ja maan välillä" enkä nyt siis puhu uskonnollisessa merkityksessä vaikka en mitään voi kieltääkkään.
Ihminenhän hakee vastauksia kriisitilanteissa..
En myöskään omaa suuriakaan kykyjä lukuunottamatta harvoja ihmeellisiä enneunia, joiden ansiosta oikeastaan itse uskon ja tiedän tämän maailman olevan mahdollisuuksia täynnä
Unien näkeminen on vahvistanut entisestään tunnetta, että kaaoottisessa maailmassa sittenkin on jokin tarkoitus ja päämäärä. On olemassa jokin korkeampi voima, näin rationaaliselle ja melko agnostisesti ajattelevalle ihmiselle.. Se vain on jostain syystä unohtunut aikoja sitten..
Se, miksi palstalle kirjoitan, juontuu siitä, että olen käynyt ensikertaa elämässä radikaalimpaa henkistä kasvamista ja joutunut avaamaan silmäni ja joutunut ottamaan kantaa asioihin. Tarkoitan vain, että helpompaa on kulkea vastatuuleenkin silmät kiinni, niin välttyy surulta ja pahoilta asioilta. Se mitä ei nää, ei ole olemassa.. Vaikka tämäkin seikka on täysin päinvastoin.
Viime kesän jälkeen minulle on hiljalleen alkanut valjeta asioita itsestäni. Siis tuntuu kielikuvannollisesti siltä, että sisikunta on käännetty hiljaksiin nurin ja
joku seisoisi vieressäni osoittaa sormella; "Katso, millainen sinä olet, häpeä, nöyrry."
Tämän takia toivon, että minulla olisi viimein voimaa ja rohkeutta olla hyvä ja oikeudenmukainen toisille ihmisille. Siis tarkoituksella en pahaa ole kenellekään tehnyt, suurin rikkomus on ollut, että en ole ollut rohkea, en ole uskaltanut puolustaa oikeutta, silloin kun on nähnyt tehtävän vääryyttä tai olla ihminen ihmiselle. Toisinsanoen; vellihousu. Pelkuri kaikessa välinpitämättömyydessään ja riittämättömyydessään. Olisin pystynyt varmasti parempaankin.
Elämä opettaa.
Tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole uskaltanut puuttua täydellä asioihin, silloin kun olen nähnyt vääryyttä jollekin tehtävän. Viimeisimpien 4 vuoden aikana lähesimpien ihmisteni elämämissä on asteittain tapahtunut erilaisia pahoja asioita. Tuntuu, näin jälkikäteen ajateltuna, että lähimmän lähipiirini ihmiset ovat aina olleet suhteellisen onnekkaita, kaikkien elämä on ollut tasaista, ei tietenkään harmonista mutta jos ongelmia on ilmennyt, tuki on löytynyt toisistamme ja niistä selvitty. En tiedä, selvitäänkö enää.
Viimeinen vuosi on ollut kaaoottinen.. Tuntuu, kuin kaikki on alkanut hiljalleen pienestä purosta joka on yltymässä hallitsemattomaksi koskeksi ja pelkään, että tämä kaikki päättyy vesiputoukseen, jonka jälkeen voidaan vain laskea korvaamattomat menetykset.
Kesällä itselle tuli tunne, että nyt on aika pysähtyä vähän ajattelemaan mitä ympärilläni tapahtuu, aika toimia eikä vaan seisoa katsomassa vierestä, kun läheisille, yksitoisensa jälkeen, tapahtuu asioita ja minä vain käännän pääni, etten näkisi..
Hiljalleen olenkin alkanut, oikeastaan tiedostamattani ottaa kontaktia läheisiin ja omalla vielä vajavaisella tavallani osannut heitä kuunnella ja kannustaa ristiaalloissa. Mutta kun..
Tuntuu, että kun pahaa tapahtuu, ja ihminen löytää viimein edes jonkinlaisen hämärän miten selvityä asiasta, niin nurkantakana on jotain entistä kamalampaa jo tulossa.
Pelottaa mihin tämä kaikki päättyy, varsinkin kun huomaa, miten yhden ihmisen asiat vaikuttavat epäsuorasti koko lähipiiriin, joilla ei ole edes tekemistä keskenään.. Tuntuu, kuin elämä olisi villiintynyt ja aikoo nyt laittaa polvilleen kaikki läheiseni järjestään, samaan aikaan vieläpä.
Ja miten minulle kävi. Minusta vain tuntuu, että olen välttynyt paljolta, kun olen pysynyt syrjässä ja seurannut passiivisena tapahtumia.. Nyt kun olen sotkenut lusikkani tähän elämän soppaan, saan myös osani. Maksan hintaa nyt siitä välinpitämättömyydestäni ja siitä etten ole uskaltanut olla tukena lähimmilleni. Pelkään tilinteon hetkeä, nyt kun elämä alkanut nöyryyttämään minua, tiedän, ettei se taida ihan heti lopettaa. Onneksi muutama hyvä ystävä, joille edes voinut jonkin verran puhua, kun tuntuu, että suurinosa lähimmäisistäni ovat niin kovettuneet surussaan ja elämän kolhuissa, etten voi heitä enempää "kiusata" kun omat ongelmani ovat vielä niin mitättömiä..
Itselle herää omahyväinen ja itsekeskeinen kysymys; Ei kai tämä johdu minusta ja siitä kun en ole jostain syystä toiminut niinkuin pitää? Miten tämä itsesyyllistäminen helpottaa asioita?
Palstaa lueskellessani olen huomannut miten kivoja ja positiivisia viestejä ihmiset ovat toisilleen antaneet täällä, maailmassa on paljon hyvääkin olemassa!
Palstaa tutkiessani olen vain saanut lohtua kurjimpina hetkinä. Keskustelut, tai mitä ne sitten ikinä ovatkaan(en kai ole saanut mieltäni vielä tarpeeksi auki), sen jonkun kanssa, joka vastailee minulle nykyään unissa, on myös ollut hyvä terapeuttinen keino purkaa asioita..
Kiitos.
