seuraava »

[Lilli]

Sekin on syytä muistaa lopullisia päätöksiä tehdessä, että elämä voi muuttua jyrkästikin vielä aikuisiällä, nimenomaisesti 30 ikävuoden jälkeen. Ne, joiden elämäntehtävä on hukassa ajautuvat helposti eksistentiaaliseen kriisiin tässä vaiheessa. Nuorena on ihan normaalia elää itselleen, kokea kaikenlaista, kiertää maailmaa, etsiskellä paikkaansa maailmasta ja harrastella, mutta jossain vaiheessa kokemisen nälkä vähenee (koska koit jo kaiken!), kolikko kääntyy ja alkaa ajatella, voisiko itsellä olla annettavaa myös muille. Jos on, niin kaikki ok, mutta jos ei, niin eksistentiaalisen kriisin syvyyttä ei ole syytä vähätellä.

[Rakkauden enkeli]

Monet valinnat tässä maailmassa ovat lähinnä itsekkäitä valintoja. Se on oma valinta, ja aivan hyväksyttävästi itsekkäistä syistä, perustaako perheen vai ei. Lapsi ja lapsen kasvattamisesta vastuunottaminen on kuitenkin yksi todella suuri mahdollisuus oppia epäitsekkyyttä. On aivan eri asia huolehtia kokonaan toisen ihmisen hyvinvoinnista kuin sopeutua asumaan yhdessä aikuisen kumppaninsa kanssa. Kaikki vanhemmiksi tulleet eivät ole tätä halunneet oppia, siitä on monia surullisia esimerkkejä. Se kuitenkin, mitä lapsen kasvattamisesta oppii, on aivan ainutlaatuinen asia. Kuitenkaan se ei tarkoita että jokaisen pitäisi se tehdä, eihän meidän tässä yhdessä elämässä tarvitse kaikkea kokea. Se on aina oma valinta, mitä haluaa, ja myös, millaiseksi ihmiseksi haluaa kasvaa, mitä asioita tiellensä haluaa. Jokaisen omaa valintaa kuuluu kunnioittaa.

Pidän silti hyvänä että sterilisaatiota seulotaan tarkasti, sillä se ei kuitenkaan ole mikään hetken päähän pistosta tehtävä asia, ja näitäkin ihmisiä ihan varmasti on olemassa. Se miksi sukupuolensa saa noin aikasin vaihtaa, johtuu luullakseni siitä, että ne vuodet kun elät väärässä sukupuolessa, ovat tavallaan tyhjiä, ja siksi siis on hyvä että saa mahdollisuuden aloittaa se täysipainoinen elämä jo nuorena. En tiedä kuinka kovat seulat siellä on, mutta toivottavasti sielläkin katsotaan tarkkaan onko henkilö aivan tosissaan.

Itse voin joutua kohtaamaan sen kohtalon etten enää kykene saamaan lapsia. Olen aina tiennyt että haluan perheen nuorena, ja nyt se tunne on voimistunut siksi että tiedän että olen nyt valmis siihen. Jos ajattelen omaa elämääni eteenpäin lapsettomana, se ei todellakaan ole sitä mitä haluan. Onhan lapset ihan varmana raskaita välillä, ja joskus enemmänkin, mutta se mitä se lopulta antaa, on kuitenkin sellaista mitä varten olen valmis jaksamaan kaiken tuonkin. Kuitenkin jos aika menee ohitse ja se on jo liian myöhäistä, voin joutua kohtaamaan sen että joudun rakentamaan tulevaisuuteni aivan uudestaan. En tiedä mitä silloin teen. Mutta ihminen selviää monista asioista kuitenkin.

Yksi mielenkiintoinen asia on, että vaikka nainen ei haluaisikaan lapsia, se että tietää kykenevänsä niitä saamaan jos haluaisi, voi monille olla kuitenkin suuri osa identiteettiä. Sen huomaa vasta sitten kun sen menettää, kuinka tärkeää se onkaan. On kuin nainen olisi nainen vain silloin kun hän on hedelmällinen. Nämä ovat mielenkiintoisia kysymyksiä.

Minä tiesin jo pienenä haluavani äidiksi ja tulevanikin sellaiseksi. Lapset, suurin lahja minkä ikinä olen saanut. 

[Weeping Willow]

Ottamatta sen enempää kantaa esille tulleisiin mielipiteisiin ja ajatuksiin, hyppään suoraan omaan kokemukseeni. Olen aina tiedostanut sen, että tässä elämässä minun on opittava vaikeita läksyjä. Yksi niistä on epäitsekkyys, sillä juuri edellisessä elämässäni en halunnut, enkä myöskään hankkinut lapsia. Elin henkistä elämää, kaikinpuolin itseäni, taiteita, historiaa ja uskontoja tutkivaa, mutta silti hieman itsekästä elämää.

Kuitenkin yhtälailla tämän elämäni valintani hankkia lapsi, on itsekäs. Teenhän sen kuitenkin vain kehittääkseni itseäni. Valehtelisin, jos väittäisin hankkineeni lapsen puhtaasti epäitsekkäistä syistä (lapsihan hankitaan, jotta on joku, jota rakastaa, joku, jota saa hoitaa kuin koiranpentua ja jonka saa pukea hassuihin vaatteisiin, ja joku, joka tulee katsomaan sitten vanhainkotiin). Lapseni on opettajani, vaikka vielä taapero onkin. Kun kaikki on mennyt vaikeimman kautta (riskisynnytyksestä pahaan koliikkiin jne.), niin on erittäin vaikeaa lasketella, että lapset olisivat suurin lahja. Minä sanoisin, että lapset ovat suurin koetus. Olen aika varma, että saavutan elämässäni muutakin ja enemmän kuin jotain mihin on kautta aikojen kyetty vähäisimmässäkin ladossa... Joka tapauksessahan mikään lapseni tulevista saavutuksista ei ole vähäisimmissäkään määrissä minun ansiotani. Mikä se lahja ja mikä se oma saavutukseni siis on?

Tuo kaunis lapseni, joka tuhisee sängyssään, on sekä minun vertani, jota puolustan yli kaiken joko rakkaudesta tai puhtaasti biologisista syistä, myös toinen olento. Hänen sielunsa valitsi meidät, emme me häntä. Ei hän ole minusta. Ei hän ole mikään minulle annettu lahja. Hän on toinen sielu, jonka tarkoitus on viettää tämä elämä meidän kanssamme oppiakseen meiltä ja opettaakseen meitä.

Minulla ei ole tarvetta enempään lapsiin kuin yhteen. Olkoon se jonkun mielestä itsekästä tai ei, en halua enää viettää elämästäni toista kahta vuotista sarkaa kantaen itkevää ja erittäin varmatahtoista lasta. Olen siis jotakuinkin näiden mielipiteiden lapsekas - lapseton välistä. Tiedän jo mitä se on, tiedän, etten halua kokea sitä toiste, ja tiedän että maailmassa on jo tarpeeksi lapsia.

Ja tämä kirjoitus oli kirjoitettu vain niille lapsettomille En ikinä kirjoittaisi näin minnekään vauvasaitille. Huh, johan ne kivittäisivät minut!

Jos meidän elämämme ja tarkoituksemme ovat erilaisia, miksi ihmeessä kaikkien kuuluisi kokea lasten tuottama koitos?

[eailu]

No, minäkin kuulun niihin, jotka eivät ehdottomasti halunneet lapsia, mutta nykypäivänäkin tapahtuu vahinkoja.  

Miulle sanoi kaverin äiti nätisti, että ei nykyaikana ole vahinkoja enää siinä vaiheessa, kun lapset syntyy. Meillä siis myös suunnittelematon vuodenikäinen. Ja monesti, liian monesti, olen kuullu kysymyksen, että onko hän vahinko. Ei vahinko, mutta suunnittelematon... Ainakin miulle nuo sanat soi korvaan erilailla.

Miusta itestä ei olis ikinä tekemään aborttia, kasvatus jo tökkii niin pahasti vastaan. Väittäisin, että sekin on oma valintani. Olen aina halunnut lapset nuorina, jos heitä aion "tehdä". Omat rajat lapsen tekoon alkaa jo lähestyä. (Se 30 jonka jälkeen piuhat pistetään tukkoon, ois lapsia ollu tai ei.) Jo muutaman vuoden arvelin, että eipä ne lapset tähän elämään tainnut kuulua. Kunnes sattui tämä Tapaus. Miulla on lapsi miehen kanssa, jota en rakastanut ennen raskautta. Asumme yhdessä ja meidän pitäisi tietojeni mukaan olla yhdessä loppuelämä. Itse en tiedä mitä hyödyn tästä suhteesta, mutta minun tehtäväni on opettaa miehelle parisuhteessa elämistä. Pikku hiljaa olen oppinut rakastamaan miestä niin paljon kuin kykenen rakastamaan. Miulla on nimittäin  :skorpioni:ksi aika laimeat tunteet ihmisiä kohtaan. Liekö asian kanssa jotain tekemistä. Lasta rakastan sen mitä rakastan, en mitään "ylipursuavaa äidinrakkautta" vaan tasaista kiintymystä. Pois en antais ja huolen pidän kaikessa missä vain jotain voin tehdä. Ja noiden samojen tietojen mukaan hän ei jäisi edes meidän ainoaksi.

Weeping Willow kirjottaa asiaa, paljon mitä miekin komppaan. Meillä on ollut paljon helpompi raskaus ja lapsi, mutta ruusuilla tanssimista tämä on. Näihin ruusuihin on vaan piikitkin jääneet mukaan ja koskaan ei tiä sattuuko ne jalan alle..

[Artemis]

Sekin on syytä muistaa lopullisia päätöksiä tehdessä, että elämä voi muuttua jyrkästikin vielä aikuisiällä, nimenomaisesti 30 ikävuoden jälkeen. Ne, joiden elämäntehtävä on hukassa ajautuvat helposti eksistentiaaliseen kriisiin tässä vaiheessa. Nuorena on ihan normaalia elää itselleen, kokea kaikenlaista, kiertää maailmaa, etsiskellä paikkaansa maailmasta ja harrastella, mutta jossain vaiheessa kokemisen nälkä vähenee (koska koit jo kaiken!), kolikko kääntyy ja alkaa ajatella, voisiko itsellä olla annettavaa myös muille. Jos on, niin kaikki ok, mutta jos ei, niin eksistentiaalisen kriisin syvyyttä ei ole syytä vähätellä.

Minulla saturnuksen paluu vain vahvisti haluani lapsettomuuteen. Ja saturnuksen paluuni oli hyvin lempeä. Odotin jotain suurta ja mullistavaa. Päinvastoin, ymmärsin entistä selvemmin olevani sillä tiellä jossa minun pitääkin olla ja aloin tehdä suunnitelmia tulevaa varten; eli tuoda haaveitani konkreettisesti eloon Ensi vuosi on hyvä vuosi

[Hiisitär]

Kiitos hienosta keskustelusta, mitä täällä on ollut tähän mennessä! En ole itse ehtinyt perehtyä vastaamaan ketjuun, enkä nyt kykene kärvistellessäni menkkakivuissa, joista meinaa lähteä taju.

Kuitenkin heitän tänne sellaisen ajatuksen, jonka luin Michaelin kirjoista joskus vuonna miekka ja kivi eli jokaisen ihmisen elämään kuuluu tiettyjä ihmisryhmiä. Samat ryhmät toistuvat joka elämässä uudestaa ja uudestaan ja yksi ihmisryhmä on lapsi. Karkeasti siis jokaisen sielun ja ihmisen elämään kuuluu ainakin yksi lapsi.

Lapsihan voi ilmetä oman lapsen sijasta esimerkiksi työn puolesta, ystävien tai suvun tai sisarusten lapsina, tai vapaaehtoistyönä lapsia kohtaan. Minulla esimerkiksi on Sri Lankassa kummityttö ja haaveilen muutamasta kummilapsesta lisää tulevaisuudessa Lisäksi osallistun joka joulu Joulupuukeräykseen ja vien joka kerta useita lahjoja eri ikäisille lapsille. Minulle on sydäntä lähellä auttaa edes jollain tavalla jo olemassa olevia lapsia.

[Kalevanneito]

Minusta on hämmentävää, että Suomessa lain mukaan 18-vuotias saa vaihtaa sukupuoltaan ja 25-vuotias saa adoptoida, mutta steriloinnin saa vasta 30 ikävuoden aikana (varsinkin, kun se on vanhalla menetelmällä tehtynä purettavissa, toisin kuin sukupuolenvaihdos tai adoptio)  Eivätkö sukupuoltaan vaihtava ja adoptoinut voi tulla toisiin aatoksiin? Onko ainoastaan steriloidulla naisella "vaarana" katua ratkaisuaan, kun kuulemma on olemassa jokin biologinen kello, joka heräisi jossain vaiheessa?  (Minuun sitä ei ole varmaan edes asennettu) Minusta tämä on aika karseaa naisen vapaan tahdon ja itsetuntemuksen vähättelyä.

Olenko kenties palstan ainoa vapaaehtoisesti lapseton (vela) vai onko muita?

Mutta siis, tiivistettynä: Miksi vanhemmuuden haave on kutsumus, mutta yhtä voimakas halu olla lapseton on vain nuoruuden päähänpisto, joka menee ohi?

Täällä toinen vela. En todellakaan halua lapsia. Ei mullakaan niitä vastaan mitään sinällään oo enkä inhoa. Sukulaisten ja ja kaverien lapset on ihan kivoja. Mutta itelleni en semmosta riippakiveä, anteeksi, halua. Jo mieskin tuntuu riippakiveltä. Siksipä oon sinkku. Koirista, kissoista ja hevosista tykkään ja ratsastan, mut itelle en halua jarruttamaan mun vapautta mitään noistakaan. Kissan ehkä sitten joskus mummona. No jos joku mies tulee semmonen joka kertakaikkisesti vie jalat alta niin sen voin huolia mutta lapsia en ala enää hankkimaan, onneksi ikääkin on jo 40 v paremmalla puolella jottei tarvikkaan.

Oon joskus miettiny jotta onkahan mulla jossakin (just edellisessä) elämäss ollu jotakin negatiivista perheestä siis miehistä  ja lapsista oisinko vaan uupunu 10-lapsisen perheen äiti vai mitä kun ana kun kaverit innoissaan kertoo jotta raskaana ollaan niin onnittelen toki ja kaikki fraasit "voi kun ihanaa" mutta ite aattelen jotta "luojan kiitos en oo tuos tilantees".  Ja kaupassa tai työpaikallani (asiakaspalvelus) kun joku äitiparka on kljuvan ja raivokohtauksen saaneen tenavan kans niin mietin "luojan kiitos mun ei tarvi kärsiä tuollaista". Karmeeta. Sympatiat äitin puolella ja säälin hantä.

No just Atha Maaritin viestistä, mitä jos tosiaan sukupuolen vaihtanu tai adoptoinu tulee toisiin ajatuksiin? Adoptiossa on kyse siitä lapsestakin? Mitä jos laps vaistoaa jotta äiti on täysin vittuuntunu? älkää väittäkö jottei vos olla. Ainaki biologisis vanhemmis on semmosia jottei ois pitäny koskaan lasta saada, niin inhottavia ovat sitä lastaan kohtaan.

Mulla tuota biologista kelloa ei oo koskaan ollutkaan.

Ja ihmettelen myös tätä:

"Miksi vanhemmuuden haave on kutsumus, mutta yhtä voimakas halu olla lapseton on vain nuoruuden päähänpisto, joka menee ohi?"

Asenteellista, vanhanaikaista ja tyhmää ja typerää.

[Kalevanneito]

Halusin lapsia vielä muutamia vuosia sitten. Tai halusinko?
Ehkä enemmänkin oletin, että niitä lapsia tulee koska "niin kuuluu tehdä". Sitten tajusin, että en oikeastaan halua lapsia, oletin vaan että elämä menee niin.

Just näin mäkin ajattelin nuorempana jotta oletin jotta lapsia tulee kun "niin kuuluu tehdä". Mutta kun elämä meni niin jottei niitä tullu eikä oikeen vakikumppaniakaa niin sitä varmemmaksi mitä vanhemmaksi oon tullu niin oon tullu varmemmaksi jotten halua. Se oli jus tuota jotta "niin kuuluu tehdä".

[Kalevanneito]

 Mutta älkää lapselliset tulko minulle kertomaan, että te hankitte lapsia "epäitsekkäistä syistä".

Just näin. Lapsia hankitaan kun niitä halutaan, halutaan jatkaa omaa sukua, omaa nimeä, omia geenejä...eli "itsekkäsitä syistä".  Kaikki syyt hankkia lapsia on itsekkäitä, sekin että "tykkään lapsista". Hankkii sitä mistä tykkää. Ei kukaan hanki lapsia siitä syystä että ihmiskunta pysyisi elossa tai maapallon hyväksi... Itse asiassa kyllä maapallon hyväksi saattais olla jotta ei hanki lapsia...Jokahan joku suuttuu... : :

[Kalevanneito]

"Kun saat lapsen, käynnistyy päässäsi ja kehossasi ohjelmointi, joka saa sinut aina asettamaan lapsen edun oman etusi edelle. Tämä johtuu itsekkäistä geeneistä, jotka haluavat omaa jatkumistaan. Tällä ei ole rakkauden kanssa mitään tekemistä, vaikka tästä ohjelmoinnista huolimatta lastaan toki voikin rakastaa ja niin useimmat tekevätkin. Kyseinen biologinen ohjelmointi pelaa tunteillasi ja käyttää niitä hyväkseen maksimoidakseen lapsesi hengissäselviämisen. Ilmiöön ei voi millään tavoin yleensä vaikuttaa, vaan kun saa lapsen se käynnistyy ja sen jälkeen olet täysin sen armoilla."

Kaikilla tuo ei kuitenkaa käynnisty, niin vittumaista äidit ja isät on voineet lapsilleen tehdä tai sallia tehtäväksi. (En puhu omista vanhemmistani.) Murhablogi-keskustelulistalla vain tässä joku aika sitten luin ketjua jossa äiti jonka mies oli kuollu salli uuden miesystävän pahoinpidellä kolmevuotiasta poikaansa tai siis kiduttaa on oikea sana tosi törkeästi. Siis tuollaiset naiset sais ampua ja se kiduttajamies myös. Tai ei ampua, vaan kiduttaa kuoliaaksi. Sorry, ei kovin henkistä.

[Kalevanneito]

No, minäkin kuulun niihin, jotka eivät ehdottomasti halunneet lapsia, mutta nykypäivänäkin tapahtuu vahinkoja.   Näin olen sitten 44-vuotiaana 1-vuotiaan pojan äiti. Näitäkin tapauksia on, että lasten saannin pitäisi olla hyvin epätodennäköistä (kuten minulla) tai jopa mahdotonta, ja silti raskaus alkaa - alkaa jopa uudestaan, vaikka olisi päädytty raskaudenkeskeytykseen. Silloin kyllä tuntuu, että lapsi on valinnut äitinsä ja isänsä ja viis veisaa vanhempiensa haluamisista. Jotkut lapset haluavat kiihkeästi syntyä juuri joillekin henkilöille, ja useimmiten lapsi otetaan näissä tilanteissa vastaan kuin päädytään aborttiin.

Lapsiakin on tietysti monenlaisia, mutta omani on ainakin tuottanut minulla suunnattomasti iloa.  Eikä tämä ole tosiaankaan mitä p*skapuhetta. Tulee vähän oma lapsuus mieleen, jolloin sain eniten iloa kotini eläimistä - lehmistä, kissoista ja koirista. Ei lapsen kanssa oleminen kovin paljon siitä poikkea.

Totta kai jos mulle vahinko tapahtuis niin siitä "vahingosta" On pidettävä hyvä huoli ja kyllä sitä normaali ihminen rakastamaan alkaisi.

[Kalevanneito]

Jos minä tulisin raskaaksi, se olisi abortin paikka.

Noin mäkin oon aatellu mut sitten oon myös aatellu jotta pystynkö? No kyllä mä abortin siinä tilanteessa tekisin varmasti jos ois jonkun yhden yön jutun tulos tai muuten isä ei ois maisemis. Jos ois vakituinen kumppani joka myös sitten olis tukena ja mukana niin sitten en varmaankaan tekisi.

[Kalevanneito]

Itse voin joutua kohtaamaan sen kohtalon etten enää kykene saamaan lapsia. Olen aina tiennyt että haluan perheen nuorena, ja nyt se tunne on voimistunut siksi että tiedän että olen nyt valmis siihen. Jos ajattelen omaa elämääni eteenpäin lapsettomana, se ei todellakaan ole sitä mitä haluan. Onhan lapset ihan varmana raskaita välillä, ja joskus enemmänkin, mutta se mitä se lopulta antaa, on kuitenkin sellaista mitä varten olen valmis jaksamaan kaiken tuonkin. Kuitenkin jos aika menee ohitse ja se on jo liian myöhäistä, voin joutua kohtaamaan sen että joudun rakentamaan tulevaisuuteni aivan uudestaan. En tiedä mitä silloin teen. Mutta ihminen selviää monista asioista kuitenkin.

No mutta adoptiokin on olemassa.

Yksi mielenkiintoinen asia on, että vaikka nainen ei haluaisikaan lapsia, se että tietää kykenevänsä niitä saamaan jos haluaisi, voi monille olla kuitenkin suuri osa identiteettiä. Sen huomaa vasta sitten kun sen menettää, kuinka tärkeää se onkaan. On kuin nainen olisi nainen vain silloin kun hän on hedelmällinen. Nämä ovat mielenkiintoisia kysymyksiä.

Mulla ei ole koskaan ollu tuollaisia ajatuksia. Mä olen kyllä nainen vaikken olisikkaan hedelmällinen. Mun naiseus ei todellakaan riipu hedelmällisyydestä.

[Kalevanneito]

Olen Aven kanssa samoilla linjoilla. Se että voi tehdä valinnan on jo osa identiteettiä. Asiat näyttäytyvät hyvin eri valossa jos valinnanmahdollisuuksia ei olekaan. Ja tosiaan tilanteet voivat muuttua. Joku joka kuvitteli ettei tulisi raskaaksi onkin yhtäkkiä raskaana. Toinen joka tiesi voivansa tulla raskaaksi kuuleekin yhtäkkiä sairastavansa syöpää ja hoito tuhoaa munasolut eikä raskaus enää onnistu. Tämä kaikki vaikuttaa naisen omakuvaan voimakkaasti puhumattakaan arvomaailmasta.

Perhe-arvot eivät ole kovin suuressa huudossa tänä päivänä. Sen huomaa tästä keskustelustakin ja mielestäni se on surullista.

Tuo mistä puhut ekassa kappaleessa liittyy siihen haluaako lapsia vai ei. jos haluaa, on järkytys jos ei niitä saa. Jos ei halua, se ettei kykene saamaan ei ole järkytys vaan voi jopa olla helpotus. On syy sanoa muille miksei ole lapsia. Jos ei uskalla sanoa jottei halua. Ja tokaan kappaleeseen, se että joku ei halua lapsia ei tarkoita sitä että perhearvot olis huonossa huudossa. Tuollaiset väitteet saa mun niskavillat nousemaan. Sun arvosi ja halusi eivät ole kaikkien arvoja ja haluja. Ei pahalla.

[Rakkauden enkeli]

Tuo kaunis lapseni, joka tuhisee sängyssään, on sekä minun vertani, jota puolustan yli kaiken joko rakkaudesta tai puhtaasti biologisista syistä, myös toinen olento. Hänen sielunsa valitsi meidät, emme me häntä. Ei hän ole minusta. Ei hän ole mikään minulle annettu lahja. Hän on toinen sielu, jonka tarkoitus on viettää tämä elämä meidän kanssamme oppiakseen meiltä ja opettaakseen meitä.

Tätäpä juuri tarkoitin itse sanomalla, että lapseni ovat suurin "lahja" jonka olen saanut, eli kun ovat minut valinneet äidikseen. Saan olla suunnattoman kiitollinen siitä opista yms. jota he tuovat mukanaan. Nämä opit ja kaikki mitä lapsen saamiseen ja hänen kasvattamiseen kuuluu ovat juuri minulle se lahja onnineen, rakkauksineen, kipuineen ja vaikeuksineen. Ei elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta silti se on minulle lahja. Elämä on lahja