Minulla on siitä ihana tilanne, että sain olla lapsena juuri sitä mitä halusin. Olin poikatyttö, luita ja ytimiä myöten. Leikin poikien leikkejä, rakastin pikkuautoja ja kaivureita. Kuulemma 3-vuotiaana sain vauvanuken, jonka hajotin palasiksi ja sotkin kenkälankilla ja äidin huulipunalla
Olin laskemassa hyppyrimäkiä muiden poikien kanssa, heittelin vuorenkunkussa ja painissa poikia lumihankeen ja taklasin poikia mustassa miehessä. Nyt ei enää onnistuisi tämmösellä 153cm varrella moinen
Kerroin tästä lukiossa psykan opettajalle, joka tuijotti silmät suurina ja sanoi, ettei ole koskaan ikinä törmännyt moiseen, kun poikamaisuus tuli luonnostaan (ehkä
on vaikuttanut asiaan).
Näytinkin pojalle! Tukkani oli lyhyt siili ja minulta kyseltiin aina, että kenen poikia olen. :
Pidin poikien vaatteita pitkälle lapsuuteen - oikeastaan aloin vasta joskus 22-vuotiaana opetella enemmän naisille kuuluvia juttuja ja nyt lähempänä 30.ikävuotta alan mielestäni olla hyvällä tasolla feminiinisen puoleni kanssa. Ennen niin jumalattomasti vihaamani hamekin on muodostunut vakiovaatteeksi niin, että en ole liikuskellut housut jalassa vuosikausiin enää muualla kuin kotonani, kun vetelen rennosti olohousuissa pitkin asuntoa.
Minussa on edelleen - kenties juuri sen
asetelman vuoksi - ripaus miestä. Se ei näy enää ulospäin, koska näytän varmaan ikuisesti 17-vuotiaalta teinitytöltä tahtomattanikin. Pidän silti asioista, jotka mielletään miesten jutuiksi, esimerkiksi panssarivaunuista, jotkut suosikkibändini ovat täysin miesfanivoittoisia, kauniista naisista siinä missä miehistäkin (taiteilija tunnistaa kauniin naisen, kun näkee sellaisen
) ja naisille tavallisesti niin kammottavat kauhuelokuvat ovat minulle parasta komediaa.
