Nykyään minä olen taipuvainen ajattelemaan että hengellisyys/henkisyys ovat seurauksia jostakin muusta, 'ominaisuuksia ja laatuja' joita joissakin ihmisissä voi toinen havaita ja aistia. Vieläpä sillä lailla että sanotut ihmiset itse vähemmän välittävät nimittää ja kuvitella itseänsä erityisen tai tyypillisen henkisiksi, tai henkisyyttä/hengellisyyttä joksikin suoran tavoittelemisen arvoiseksi.
Minulla asiat eivät käyneet kuten yllä kirjoitat. Minulla avautui jotain mitä en osaa määritellä, yhtäkkiä ihan hetkessä, muutama päivä loppuunpalamista seuranneen romahduksen jälkeen vuonna 2000. Tuntui kuin koko maailmankaikkeus olisi tullut päälaesta sisään ja sanonut 'tervetuloa takaisin kontaktiin, me olemme tästä ihan yhtä iloisia kuin sinäkin!'
Minä en tavoitellut yhtään mitään, tuo vain tapahtui ilman että minulla oli siihen mitään myötävaikutusta. Ja niin muutuin hetkessä agnostikosta ('en tiedä onko mitään muuta kuin tämä fyysinen maailma, eikä paljoa kiinnostakaan onko vai eikö') ihmiseksi joka ei usko vaan tietää. Ja tarkoitan tietää subjektiivisesti, ymmärrän että objektiivisesti katsoen kyseessä on usko. Mutta minulle tämä on sama, kuin että ei minun tarvitse 'uskoa' myöskään pöytään jonka ääressä tätä tekstiä kirjoitan, sen verran konkreettinen asia se pöytä on.
MInulla ei ollut mitään hakemista, etsimistä tai kaipuuta, vaan kertarysäyksellinen kokemus, jonka jälkeen sitten vain rupesin tasapainottamaan itseäni ja samalla haalin tietoa erilaisista hengellisyyden muodoista, joista olen oman eklektisen maailmankatsomukseni muodostanut.
Mutta aivan yhtä hyvin joku muu voi herätä jollain muulla tavoin ja ihan itse kaivata kontaktia esim. Jumalaan tai omiin oppaisiinsa, eikä sen tavoittelu ole mitään muuta kuin sisäinen kaipuu.
Ulkokultaista se on vain silloin, kun ainoa motivaatio tai suurin motivaatio on tehdä toisiin ihmisiin vaikutus omalla hengellisyydellään/henkisyydellään. Sen huomaa aika helposti, varsinkin niissä tilanteissa joissa egoa koetellaan ja ruumiinkielestä näkyy selvästi raivoa samaan aikaan kun ihminen pakottaa laupeaa hengellistä hymyä naamalleen.
Se on sitten taas ihan eri juttu, että telepaatiksi itseään virheellisesti luulevat ihmiset tulkitsevat toisten olemista, elämistä ja sanomista aivan pieleen jonkin omien käsitystensä vuoksi ja luulevat aidosti omista motivaatioistaan hengellisyyttä kaipaavia ulkokultaisiksi. Niin kauan, kun ei ole käynyt kuittaamassa niitä Skepsiksen ja James Randin lupaamia palkkioita sille joka todistettavasti tuottaa yliluonnollisen ilmiön, ja käynyt kuittaamassa ne nimenomaan telepatialla, jätän tällaiset luulot ihan omaan arvoonsa.
Usein ihmiset kriisiytyvät rajummin tai pikkuhiljaa siinä kolmenkympin jälkeen, kun he eivät jaksa enää olla sitä mitä ympäristö heiltä vaatii, vaan alkavat haluta tulla omaksi itsekseen. Ja siihen prosessiin sitten yleensä liittyy myös jonkinasteinen hengellisyyden/henkisyyden kaipuu niillä, joiden sielunsuunnitelmaan moinen kuuluu. Nykyään tosin meininki on sellaista, että nuorempi porukka, joka on syntynyt harmonisen konvergenssin (1987) saattaa tehdä tuon itseksi tulemisen prosessin jo paljon nuorempanakin, jotkut jo teini-iässä.