Vedenhelmi oon samaa mieltä yepin ja Eklektikon kanssa. Älä hyvä ihminen tuhlaa enää elämääs tommoseen turhien (ehkä?) toiveiden elättelyyn. Eikö se nyt jo kerro jotain jotta 15 vuoteen ei ole tapahtunut mitään...? Ala elämään elämääs, JOS te joskus palaatte yhteen niin se tapahtuu, jos ei tapahdu niin ei tapahdu...Älä tuhlaa enää yhtään sekuntia elämässäs turhaan haihatteluun.
Olet oikeassa
Mutta haluan tarkentaa hieman vielä...Kyllä tuohon 15 vuoteen on paljonkin tapahtumisia mahtunut, tarkoitan, ettei täysin hiljaista ole nuo kaikki vuodet olleet...itse asiassa esim. noin 7 vuotta sitten palasimme joksikin aikaa yhteen......sillä kertaa sitten minä heitin hänet ulos elämästäni... paljon on mahtunut kaikkea näihin vuosiin... Kovin montaakaan viikkoa ei ole siitä, kun hän soitti ja avautui (humalapäissään)...: "Minne lähdetään, pois täältä, ihan kahdestaan...??"
Minulle on
jollain tasolla yhdentekevää kaikki ne fyysisen maailman konkreettiset asiat ja valinnat, mitä hän on tehnyt ja kokenut ja mitä hän tulee tekemään, kokemaan ja valitsemaan...
...On kaksi vaihtoehtoa; joko olen täysin hullu ja sairas ja pakkomielteinen, tai sitten aistin voimakkaasti "totuuden", että välillämme on ja tulee aina olemaan jotakin hyvin, hyvin erityistä ja suurta... Olen kantanut osaa hänen sielustaan sydämessäni kaikki nämä vuodet ja niin tulee varmaan aina olemaan... Muistan, kun viimeksi silloin 7 vuotta sitten palasimme yhteen, sen
tunteen, kuinka kaikki tuntui niin aidolta, oikealta ja hyvältä, tunteen tasolla
täydelliseltä, minä vain
tiesin silloinkin, että "näin kuuluu olla", kun hän oli luonani...(vaikka pelkäsinkin, että se kaikki viedään taas pois...)
Järkeen perustuen heitin hänet ulos elämästäni silloin, järjellä ajateltuna ei tälläkään hetkellä yhteen kannattaisi palata, vaikka siihen tulisikin jossain vaiheessa mahdollisuus.
Mutta missä menee raja, kuinka paljon järkeä tulee kuunnella loppujen lopuksi? Olen aina ollut sitä mieltä, että sydäntään pitäisi kuunnella ja seurata... Mutta kuunteleeko sitä kaikilta osin sydäntään, jos ei ajattele esim. omien muutosten ja päätösten vaikutuksia omiin lapsiinsa, jos ajattelee "vain itseään"...? Vaikka okei, jos itse voit hyvin ja olet onnellinen, on se aina tietysti lastenkin etu... Kaikki tämä on tavallaan kamalan ristiriitaista, koen olevani umpikujassa, näin on taas kerran ollut jo pitkään.....Vaikka kaikki on oikeasti todella hyvin elämässäni ja minun pitäisi - ja olenkin - kiitollinen tästä kaikesta, mitä minulle on annettu
..Silti tämä asia/ihminen ei vaan jätä rauhaan...
Tietyt asiat vuosien varrella puhuvat puolestaan... En ole sinisilmäinen...olen voimakastahtoinen ja elämää ja ihmissuhteita kokenut ja nähnyt..tarkoitan, että harvemmin minua niin vaan "pompotellaan".
Uskon, että kaikella on tarkoituksensa, ja luonnollisesti olen paljon tätä asiaa pohtinutkin, mutta koska se yhä vaivaa mieltäni, yritän selvittää tätä edelleen itselleni (toki on kausia, etten häntä juuri edes ajattele, mutta sitten kas kummaa, näenkin yhtäkkiä unen hänestä, joka osoittautuu paikkansapitäväksi!) ......huh, mitä kasvua..ja mikä vuodatus taas
.....Mennyt kyllä nyt ihan totaalisesti alkuperäisen aiheen ohi, kun ketju näyttää täyttyvän tästä ongelmastani, anteeksi siitä
Muttamutta..olen saanut paljon hyviä vastauksia, joista varmasti paljon hyötyä ja tukea minulle tässä asiassa, ja olen siitä mielettömän kiitollinen
ehkäpä enkelit järjestivät teidän näkemyksenne, ajatuksenne, tietonne ja mielipiteenne minulle, kun olen neuvoja heiltä tähän asiaan pyytänyt
Kiitos siis teille rakkaat ja kiitos enkeleille