Äääh... vastaamattomuus ennen tätä osaltani, vaikka ketjun näinkin, johtuu lähinnä siitä että kysymys on laajuudeltaan mallia 'mikä on elämän tarkoitus.'
Aloitin lukemalla pari hyllymetriä psykologiaa, psykiatriaa ja self-help kirjoja (kaikki kirjastosta) sekä myös oikeasti tekemällä niiden sisältämiä harjoituksia. Lapsuuden haavat ovat usein maallia virtahepo-olohuoneessa (siihen ei tarvita perheen alkoholismia ollenkaan, vaikka moni niin luulee) joten esim. Tommy Hellstenin Virtahepo Olohuoneessa ja eritoten Melodie Beattyn (vai oliko se Melody Beattie, en ikinä muista kummin päin...) kirja Irti Läheisriippuvuudesta, olivat hyödyllisiä. Tuo jälkimmäinen mm. listaa älyttömän määrän erilaisia oireita, joista voi päätellä millä tavoin läheisriippuvainen on. Yksi muoto läheisriippuvuutta kun on ns. vahvuuteen sairastuminen ja se ei näytä riippuvudelta ollenkaan, vaikka toipuminen kulkeekin samoja latuja.
Alkoholistien Aikuiset Lapset vertaisryhmä on nimestään huolimatta tarkoitettu kaikille ylipäätään toimintahäiriöisten perheiden lapsille ja ajoittain sain apua sieltäkin, vaikka minun suurimmat vammani eivät olleetkaan kotoa vaan koulukiusaamisesta peräisin. Kannattaa kokeilla, jos haluaa turvallisen paikan puhua, koska näiden 12 askeleen ryhmien perussääntö on, että toisten puheenvuoroja ei saa kommentoida ollenkaan, eikä ole välttämättä pakko edes käyttää puheenvuoroa, voi vain olla ja kuunnella.
Opettelin myös syvähengitystä, joka on Kävin myös Art of Living kurssin (toimii Suomessakin, löytyy googlaamalla), jolla opittu kontrolloitu hyperventilaatio saattaa tuoda tunnetiloja pintaan. Varmaan se teki minullekin ihan hyvää, että puolitoista vuotta tein sen hengitysharjoituksen joka aamu, mutta minulta ei tullut paljoa tunnetiloja ulos sillä metodilla. Toisilla sen sijaan kyllä tulee, voi tulla itkua, raivoa, naurua, fyysisiä tuntemuksia ja ihan vaikka mitä. Sitten sellainen henkilö kuin Riitta Kokko (löytyy googlaamalla) pitää ns. tunnepäiviä, joissa haetaan tunteita ja muistoja pintaan fyysisellä toiminnalla. Päivä maksaa melko vähän, taisi olla kympin, lähinnä hän taitaa kattaa sillä tilavuokraa. Minulla ei sekään tuonut paljoa pintaan, luultavasti kahdesta syystä: Olin silloin jo prosessoinut ulos aika paljon ja menin sinne kaverin seuraksi. Toisaalta olen myös ollut tosi fyysinen ja tehnyt paljon kaikkea koko ikäni, joten voi olla että olin jo ne fyysisen toiminnan keinot huomaamattani käyttänyt vuosien varrella. Mutta näin siellä tuon Tunnepäivän aikana ihmisten päästelevän todella reippaasti tunnepuolen tavaraa ulos. Kropassa oleviin tunnelukkoihin voi auttaa myös Rosen-terapia ja on muitakin kosketusta sisältäviä terapian muotoja, jotka saattavat auttaa.
Kirjoitin toipumispäiväkirjaa, johon kirjasin tuntemuksiani. Se oli alkuvaiheessa hieno juttu ja tarpeellinen, myöhemmin vähemmän.
Mutta ennen kaikkea tärkeäksi koin sen, että minulla yksinasuvana oli mahdollisuus kotona päästää vapaasti ulos tunteita sitä mukaa kun niitä tuli. Ei tarvinnut välittää siitä että joku muu häiriintyisi. Tunteiden ulospäästäminen voi tuntua pelottavalta, mutta eräs Art of Livingissä kuulemani viisaus on vain niin totta: Se mitä vastustat, pysyy. Jos yrittää olla vaikkapa itkemättä, voi pysyä itkuinen fiilis tunteja tai jopa päiviä. Jos sen itkun vain päästää ulos saman tien ihan täysillä, niin se menee todella nopeasti ohi, minulla alle minuutissa. Kaikkein vaikeinta näissä jutuissa on hetki juuri ennen kuin uskaltautuu tekemään mitään. Itse asioiden prosessoinnin kokemus on paljon vähemmän rankkaa, kuin sen pelkääminen etukäteen.
Minulle prosessi toi mukanaan hengellisyyden (yksi läheisriippuvuusoire on älyn yliarvostaminen ja siihen liittyvä hengellisyyden puute), mutta toipumisen matkani oli silti täysin maallinen siihen asti, kunnes pääsin edellisten elämien vastaaviin kokemuksiin. Mutta se tuli minulla eteen vasta, kun tämän elämän sutut olivat suht käsitellyt. Hengelliset tukitoiminnot eivät tietekään tee pahaa, esim. energiahoito on erittäin pop, kun homma tuntuu raskaalta.
Olen toipunut omin toimin asioista joiden jäljiltä ihmiset yleensä tappavat itsensä nuorena tavalla tai toisella tai päätyvät työkyvyttömiksi ja/tai suljetulle osastolle. (koulukiusaamista lukuunottamatta en tunne tarvetta täällä eritellä mitä ne olivat, koska se ei auta ketään muussa kuin uteliaisuuden tyydyttämisessä
). Mutta jos hekeäkään tuntuu, että tarvitsee muutakin apua kuin keskustelut läheisten ystävien kanssa tai 12 askeleen ryhmässä, kannattaa hankkia myös jotain apua asiassa. Tämä on nimittäin varmaan aika paljon temperamentti ja luonnekysymys; minä toimin minimaalisella ulkopuolisella avulla, vaikkakaan en täysin ilman sitä, mutta toisaalta olenkin luonteeltani puolierakko. Joku toinen voi tarvita matkaoppaan - työ on joka tapauksessa tehtävä itse - koko matkalle.
Jos muuten löydät itsestäsi läheisriippuvuusoireita (se Melody Beattien kirja - kirjastosta löytyy - on paras teos oirekokoelmasi tunnistamiseen, se kun on ihmisillä hyvin yksilöllinen) ota huomioon, että siitä paranee parhaiten kun on sinkkuna. Parisuhde saattaa hidastaa tai kokonaan estää toipumista.
Summa summarum: Itse koin tärkeäksi käyttää paljon nimenomaan maallisia menetelmiä ja hengelliset olivat vain tukitoimia. Paljon näistä asioista nimittäin on maallisia, vaikka niillä olisikin hengellinen heijastuksensa. Molemmat rinnakkain voisi ehkä olla paras vaihtoehto. Minun oli pakko nimittäin saada paljon tietoa asiasta, jotta saatoin edetä ja sitä tieto en ole hengellisistä opuksista lainkaan löytänyt.
Onnea matkaan!