seuraava »

[Gisella]

Minkälaisia kokemuksia teillä on narsistisesta persoonallisuushäiriöstä? Uskotteko, että häiriöstä pystyy parantumaan? Jos uskotte, niin millä keinoin? Uskotteko esimerkiksi energiahoitojen pystyvän koskettamaan niin syvältä, että paraneminen voisi olla mahdollista?

Kaikki kokemukset ja ajatukset otetaan kiitollisena vastaan.

[Kuuhilda]

Kai niitä joitain tarinoita on, että narsisti, joka on itse myöntänyt olevansa narsisti ja näkee sen, on voinut kovalla työllä muuttaa käytöstään, mutta ei siitä kai parantua voi.
Itsellä hyvin läheinen kokemus ainakin hyvin narsistisesta persoonasta...diagnoosia ei ole kuitenkaan. Ja miten olisikaan kun ei henkilö itse halua sellaista saada?
Ehkä energiahoidoilla, tai jollain muulla konstilla voisi saada narsistin silmät avautumaan, ja näin saada hänet itse haluamaan muutosta...en tiedä.
Mutta sekin, että narsisti menisi narsismin vuoksi energiahoitajalle, on jo iso juttu

[Eklektikko]

Tässä kohtaa ennen kuin keskustelu enempää etenee, muistuttaisin seuraavista asioista:
Narsisti ei tunne huonoa omaatuntoa tai myönnä olevansa narsisti.
Narsisti toipuu hyvin hyvin harvoin ja yleensä sairaudentuntokin puuttuu täysin.

Siitä ihan oikeasta narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsiviä on hyvin hyvin vähän! Eri arvioiden mukaan 1-9%, itse kallistun sinne yhden prosentin suuntaan, sillä helposti samaan niputetaan myös ihmisiä, jotka eivät ole 'oikeita' narsisteja, mutta joilla vain on voimakkasti näkyviä narsistisia luonteenpiirteitä.

Sen sijaan hyvin monilla ihmisillä, jotka eivät ole narsisteja on enemmän tai vähemmän narsistisia luonteenpiirteitä. Tämä ei kuitenkaan ole sama asia kuin narsistinen persoonallisuushäriö ja näillä ihmisillä yleensä on se omatunto. Ei välttämättä näy päällepäin, he saattavat vaikuttaa yhtä kylmiltä ulospäin kuin oikeat narsistit kun näkevät aiheuttamaansa mielipahaa, mutta sitten siellä omassa yksinäisyydessään kyllä kärvistelevät omantunnontuskissa.  Tämä nykyinen aikamme on vielä sellainen, että se oikein korostaa ja suosii niitä narsistisia luonteenpiirteitä ja käyttäytymistapoja, joita lähes kaikista ihmisistä löytyy ainakin pikkiriikkisen verran.

Tästä syystä sitten ihmiset luulevat narsisteja olevan joka paikassa, koska hyvin yleisestikin esiintyvät narsistiset käyttäytymistavat tulkitaan saman tien täysimittaiseksi narsistiseksi persoonallisuushäiriöksi. Kannattaa siis olla tekemättä itse diagnooseja ja muistaa, että ihan oikeasta narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivä ei tunne huonoa omaatuntoa eikä tunne olevansa sairas. Hän ei ikinä menisi myöntämään mitään narsistista käyttäytymistä, saati sitten hakeutuisi hoitoon. Sen sijaan ihan tavallinen pulliainen, jolla on voimakkaita narsistisia luonteenpiirteitä/käyttäytymismuotoja voi hyvin tuntea katumusta ja huonoa omaatuntoa ja pyrkiä itsehoitoon, terapiaan tms. paranemiseen. Ja silloin niitä mahdollisuuksia toipumiseenkin on.

Ja sitten vielä vakka-ja-kansi ilmiöstä, joka on tässä asiassa tärkeä:
Tasapainoinen ihminen  jolla on itsetunto kunnossa ei koskaan lankea narsistin pauloihin. Terveitsetuntoinen ihminen näkee narsistin alkuvaiheen houkuttavien ylistysten yms. lävitse.  Narsistin liehittely ja imartelu tehoaa vain ihmisiin, joilla on heikko itsetunto - ehkä lapsena nitistetty - ja tyypillisiä toimintahäiriöisen perheen lapsuudessa aiheuttamia ongelmia, se tunne että ei ole oikein rakastamisen arvoinen ihminen.

Luin eräällä ammoisella palstalla jota ei ole enää olemassa pitkää narsistien uhrien  ketjua ja heidän omista kirjoituksistaan ja kokemuksistaan paistoi kirkkaana se läheisriippuvuus/ulkoaohjautuvuus/toimintahäiriöisessä perheessä vietetty lapsuus, joka nimenomaan altistaa narstistin uhriksi. Mutta aut'armias jos joku meni asiasta ketjuun sanomaan, niin nousi hirveä raivo ja 'me ollaan vaan uhreja, ei meissä mitään vikaa itsessä ole' selittely. Ongelma tässä on se, että jos narsistin uhri ei hoida itseään terveeksi niistä omista ongelmistaan, jotka tekevät hänestä narsistille alttiin uhrin, se seuraavakin ihmissuhden voi olla narsistin kanssa. Narsisti ja uhri vetävät toisiaan puoleensa kuin magneetit ja uhrin on vaikea päästä irti narsistin lumosta ennen kuin hän myöntää sen, että ne ovat ne jotkin omat persoonallisuuden piirteet jotka saavat lankeamaan narsistin ansaan. HUOM: Puhun nyt tässä ihan niiden 'oikeiden' ja 'täysimittaisten' narsistien uhreista. Tosin ns. normaalin ihmisen narsistiseen käyttäytymiseenkin reagoi helpommin itselle vahingollisilla (=mahdollistavilla) tavoilla, jos ei ole oma psyyke aivan  kunnossa.

Itse asiassa sekä narsisti, että hänen läheisriippuvainen uhrinsa ovat usein kokeneet hyvin samankaltaisen lapsuuden, jossa he ovat kokeneet etteivät ole rakastettuja ja hyväksyttyjä omina itseinään. He vain ovat valinneet sitten täysin vastakkaiset hengissäselviämisstrategiat tuossa tilanteessa, jolloin lopputuloskin on sitten hyvin erilainen.

[Eklektikko]

Ja vielä, keskustelun avuksi jotta voitte vähän tsekata onko kyse oikeasta narsistista vai ei.
Lähteenä tämä sivusto: http://www.healingeagle.net/Fin/Vaknin/Aapinen.html

"Narsismille on määritelty yhdeksän diagnoosikriteeriä. Narsismin diagnoosi edellyttää. että vähintään viisi niistä toteutuu. Seuraavassa ne ovat Sam Vakninin esittämässä muodossa:

1) Tuntee itsensä mahtavaksi, suureksi ja hyvin tärkeäksi (esimerkiksi liioittelee saavutuksia, kykyjä, taitoja, kontakteja ja persoonallisuuden piirteitä valehteluun asti, ja vaatii tulla tunnustetuksi ylemmänasteisena ilman vertailukelpoisia todellisia saavutuksia)

2) Pakonomaisia fantasioita rajattomasta menestyksestä: maine, pelottava voima tai kaikkivaltius, vertaansa vailla oleva loistokkuus (älyllinen narsisti), ruumiillinen kauneus tai seksuaalinen kyky (ruumiillinen narsisti), tai ideaalinen, loputtomiin kestävä rakkaus tai intohimo
 
3) On syvästi vakuuttunut omasta ainutlaatuisuudestaan, minkä tähden vain erityiset tai ainutlaatuiset ihmiset (tai instituutiot) voivat ymmärtää häntä, kohdella häntä oikein, tai ovat hänen seuransa arvoisia

4)  Vaatii ylenpalttista ihailua, palvontaa, huomiota ja mielenkiintoa - tai sen puuttuessa vaatii olla pelottava ja pahamaineinen (Narsistinen Lähde);
  
5) Kokee olevansa oikeutettu. Vaatii automaattista ja täydellistä omien epärealististen odotustensa täyttämistä - erityistä ja etuoikeutettua kohtelua;
  
6) "Riistää" ihmissuhteita, toisin sanoen käyttää muita omien tarkoitusperiensä saavuttamiseen;
    
7.Vailla empatiaa. On kykenemätön tai haluton tunnustamaan tai hyväksymään muiden tunteita, tarpeita, tärkeysjärjestyksiä ja valintoja sekä samaistumaan niihin;
    
8.) On jatkuvasti kateellinen muille ja etsii keinoja loukata tai tuhota turhautumisensa kohteita. Kärsii vainoharhaisista mielikuvista, koska uskoo, että muut kokevat hänet samoin ja todennäköisesti toimivat samalla tavalla;
    
9) Käyttäytyy ylimielisesti ja koppavasti. Tuntee olevansa ylivoimainen, kaikkeen kykenevä, kaiken tietävä, voittamaton, immuuni, "lain yläpuolella", ja kaikkialla läsnä oleva (maaginen ajattelu). Raivostuu ollessaan turhautunut, kohdatessaan vastarintaa, tai kun sellaiset ihmiset nuhtelevat häntä, joita hän pitää alempiarvoisina ja arvottomina."

Eli ellei tule viittä täyteen, ei kyseessä ole narsistinen persoonallisuushäiriö, vaan vain ihminen jolla on narsistisia persoonallisuuden piirteitä.

[Kuuhilda]

Jep.
Siis on ehdottoman tärkeää sille narsistin uhrille, että näkee sen oman sairautensa.
Minä olen tullut sieltä uhriudesta pitkän matkan, ja tämä minun narsistini, tai jotain sinne päin, on ollut tärkein opettajani tässä elämässä.

Kaikki nuo kohdat täsmäävät, mutta en silti menisi varmuudella diagnosoimaan narskuksi, voihan olla, ettei se ole joka kohdassa aivan kokonasivaltaista, ei joka asiassa, jota minä vain en ollut nähnyt.

Minusta hän on pesunkestävä narsku, mutta se ei vielä tee asiasta totta.

Ja olen tästä erimieltä kokemukseni pohjalta ollut aina:

Narsisti saattaa hyvinkin antaa ymmärtää, että hän on narsisti, ja hakeutua hoitoon asiasta, mutta ei todella tunne olevansa sitä. Hän tekee sen ainoastaan vaikuttaakseen ympäristöönsä ja kanssaihmisiinsä, ja eritoten pitääkseen lähteensä. Hän saattaa ryhtyä tähän vaikkapa siksi että on ilmennyt merkkejä että hänen päälähteensä on nostamassa kytkintä.
Taitava kaveri vetää höplästä helposti myös ammattilaisia. Sieltä tulee selonteko, että hänessä ei ole mitään vikaa pientä ahdistusta ja masennusta lukuunottamatta, ja ahdistuksen ja masennuksen syyllinen on lopulta tietenkin lähesiriippuva lähde. Lähde raukka syyllistyy tästä tietenkin ja on entistä enemmän narsistinsa hyppysissä, ellei sitten ole ollut jo todella irti narskustaan ja vain katsele häntä nenänvarttaan pitkin.

[Kuuhilda]

Ehdottomasti narsku tarvitsee oikeanlaisen sisältä sirpaleisen uhrin, se on hälle elinehto. Kuten myös heillä on oma hovinsa, joka pyörii hänen pillinsä tahtiin niin että eivät sitä itse huomaa, ja heistä narsisti ammentaa.

Mulla on semmonen vahva kutina, että olen ollut itse narsistinen tyyppi edellisessä elämässäni, ehkä juurikin tämän narskulini kanssa, kenties asetelma on ollut silloin toisin päin? Mulla on kuunsolmu ravussa, eli  osuu toinen pää, ja se ainakin tukis tätä aatetta.

[Lilli]

Pitää myös muistaa se, että narsistien kanssa joutuu tekemisiin muissakin elämäntilanteissa kuin parisuhteessa. Parisuhteessa puoliskot ovat enemmän tai vähemmän valinneet toisensa, mutta jos vaikkapa koulussa, töissä, naapurina, yhdistyksessä tai asiakkaana (kuten esim juristilla tai poliisilla saattaa olla paljonkin) on narsisti, niin kaikki saavat kärsiä huolimatta siitä, millainen lapsuus heillä on ollut.

[Kuuhilda]

Onko kellään kokemusta siitä että jompikumpi vanhemmista olis narsku? Tai sisarus?

[Solnishko]

On kokemusta narsisti-isästä. Ja tässä on todella kyse "oikeasta" narsistista, tämä tosin tuli ilmi oman 7-vuotisen psykoterapiani aikana. Isässäni ei tietenkään ole mitään vikaa, me muut vain vainoamme häntä jostain syystä ja keksimme kaikenlaisia olemattomia juttuja ja tapahtumia, joita ei hänen mukaansa toden totta koskaan ole tapahtunut. Piste. Ei hän ole niin tehnyt tai sanonut. Miksi te minua vainoatte ja syyttelette?

Jos/kun on kyseessä ihan pesunkestävä narsisti, niin minulla ei ainakaan siihen ole kuin yksi ohje: pakene. Kaikki muu on oman energian haaskausta. Narsisteja tosiaan on hyvin vähän, narsistista häiriökäyttäymistä tosin esiintyy huomattavasti enemmän ja tämän todetakseen nyt ei tarvitse kuin katsoa 15min pätkä BB:ta tmv. reality-sarjaa.

Kovat elämänkokemukset antavat narskulle vain lisää vettä myllyyn: näin häntä raukkaa taas kohdellaan vaikka mitään pahaa ei kuunaan ole kelleen tehnyt. Jos narsku joskus päätyy jonkinlaiseen terapiaan se tapahtuu juuri tästä syystä: muut vainoavat häntä ja hän on syyttömänä syytettynä jostain ihmeen pahoinpitelystä tai työpaikkakiusaamisesta. Tai sitten se on tosiaan osa näytelmää esim. avioeron yhteydessä kun sovitaan lasten tapaamisoikeuksista tms. Siellä viedään kuin pässejä narussa lastenpsykiatreja, sosiaalitätejä ja ketä vaan prosessiin liittyy. Narsku ei ole koskaan viinaa juonut tai räyhännyt lapsille, kohdellut kaltoin, alistanut ja tyrannisoinut koko perhettä; lasten äiti keksii tämmösiä juttuja vaan kiusallaan ja saa lapsetkin puhumaan ja uskomaan juttujaan. Tässä yritetään vaan taas viedä lapset kokonaan isäraukalta. Snif.

Ja lapsen lojaalisuus vanhempiaan kohtaan on todella jotain uskomatonta. Minä olin tuolloin 9-vuotias kun vanhemmat vihdoin erosivat ja muistan ne käynnit siellä lastenpsykiatrisella. Mulle tehtiin mm. "mustetahratesti" siellä ja muistan vieläkin, että kesken sen testin jotenkin tajusin että jaa, tässä haetaan nyt tätä. Ja valehtelin. Olihan se kuitenkin mun isäni. Tässä tulee nyt ainoa konkreettinen esimerkki mitä suostun enää muistelemaan, mutta näin siis toimii narsisti joka on tullut loukatuksi. Isäni sai siis tosiaan käännetyksi koko homman näiden asiantuntijoiden silmissä niin, että häntä tässä vaan panetellaan ja sai täydet tapaamisoikeudet. Käveltiin ovesta ulos ja parkkipaikalle autolle, missä helvetti sitten pääsi valloilleen. Se raivokohtaus päättyi lopulta siihen, että isäni löi meidät lapset autoon, pisti ovet lapsilukkoon, jätti äitini seisomaan siihen parkkikselle ja huusi autoon hypätessään että nyt hän ajaa tämän porukan rekan alle.

26-vuotiaaksi piti elää ennenkuin sain lopullisesti välit kokonaan poikki isääni. Oman terapiani aikana sitten todella sisäistin sen asian, että isäni ei ole koskaan oikeasti tuntenut mitään; ei häpeää, ei empatiaa ei rakkautta. Narsistit ovat usein hyvin älykkäitä ja osaavat kyllä tulkita sosiaalisia tilanteita ja päätellä mitä tässä kohtaa pitäisi tuntea. Tunteet ovat kuitenkin näyteltyjä. Minä en ainakaan lähettele sinne suuntaan minkäänlaisia energioita, ettei vaan vahingossakaan muodostu enää minkäänlaisia kytköksiä. "Onhan se sun isäs kuitenkin, miten sä voit" ei enää aiheuta minkäänlaisia syyllisyyksiä. Suojelen itseäni ja omia lapsiani ja pysyn niin kaukana kuin vaan on mahdollista. Liekö sitten terapia osunut oikeeseen kohtaan vai mistä lie on kyse, että oma parisuhde ja perhe- elämä ihan oikeasti on tasapainoista ja kunnossa.

[Kuuhilda]

Huh.
Ihan inhon väreitä menee, kun luin tuota, Solnishko.

Mulle tais olla ton puolison kanssa kaikkein vaikeinta siinä, että ne tunteet oli tosiaan näyteltyjä. Siis sen tajuaminen ja hyväksyminen...että ei mitään oikeesti koskaan ollutkaan

[Eklektikko]

Kiitos kertomuksesta Solnishko, komppaan sitä pakenemisneuvoa kympillä. Mutta häkellyttävää siinä ketjussa toisella jo lopetetulla palstalla, josta aiemmin kerroin oli juurikin se, että narsistien puolisoiden oli tosi tosi vaikea paeta ennen kuin ne omat ongelmat oli vähintäänkin tiedostettu. Aika rankkaa mahtaa olla, jos täytyisi yhtaikaa onnistua suojaamaan itseään narsistilta ja samalla ryhtyä käsittelemään lapsuuden traumoja, jotka ovat aika kovaa luokkaa.

Ne narsistien lähipiirissä olevat taitavat olla ne jotka tarvitsisivat eniten sekä energiahoitoa, että valoa. Valon lähettäminen ei puutu toisten vapaaseen tahtoon, joten sitä voi tehdä lupaa kysymättä: Se vain valaiseen henkilön tilanteen ja elämän niin, ettei hän voi olla näkemättä tosiasioita. Vapaalla tahdollaan hän sitten päättää, tehdäkö jotain vai ei.

[Kuuhilda]

Siis vaikka on paha olla, paha olla, paha olla; PAHA OLLA! Niin ei sitä tajua...kun ei tiedä paremmasta, eikä kukaan ole milloinkaan arvostanut ja kohdellut rakkaudella...omat silmät aukes eräällä nettipalstalla, kun olin jatkuvasti valitanut kavereille meidän menosta...he sanoivat ihan suoraan, että näin on närhen pallit, vinkkasivat pari linkkiä ja numeroa...ja voi härregyyd sitä shokkia kun tajusin missä paskatunkiossa elän! Se oli siis jotain ihan käsittämätöntä. Olin vuorokauden ihan pihalla, ja siitä se sitten alkoi...
Totesin että tästä ei tule mitään; erotaan. No, ei erottu, vaan mentiin parisuhdeterapiaan (prkl!), josta ponnistimme sitten avioliiton onnelliseen satamaan  Niin saakelin sitkeästi sitä vaan oli siinä, vaikka kaikki oli samalla tavalla edelleen.
Tuosta ero-ilmoituksestani puoliso oli kuitenkin saanut potkun persiiseen, että HUOM! Lähde karkaamassa, ja oli vaivihkaa ruvennut bongaamaan uutta. Ei keritty kauaa naimisissa olla, kun se sitten ONNEKSI räjähti käsiin.
Ja sama jatkui, löysin uuden pipipään kun jo tiedostin homman nimen ja oman osuuteni, mutten ollut vielä sisäistänyt sitä...riippuvuus meni kaiken edelle taas...mutta tällä kertaa asiat menivät niin pieleen, että oli jo pakko riippuvaisimmankin tajuta, että HEI HERÄÄ!

[Solnishko]

Mutta häkellyttävää siinä ketjussa toisella jo lopetetulla palstalla, josta aiemmin kerroin oli juurikin se, että narsistien puolisoiden oli tosi tosi vaikea paeta ennen kuin ne omat ongelmat oli vähintäänkin tiedostettu. Aika rankkaa mahtaa olla, jos täytyisi yhtaikaa onnistua suojaamaan itseään narsistilta ja samalla ryhtyä käsittelemään lapsuuden traumoja, jotka ovat aika kovaa luokkaa.

Joo. Tätä olen paljon pohtinut, että kuinka äitini antoi sen tilanteen mennä aikanaan niin pitkälle. Pikkuveljellä oli 3-vuotiaana ensimmäisen kerran vuotava vatsahaava, hän oksensi verta olkkarin lattialle yms. "pientä" oireilua tilanteesta. Olen pyöritellyt sitäkin ajatusta, että ehkä äiti sitten loppuun asti halusi uskoa, että hän voi rakkaudellaan pelastaa tilanteen, että isä voi muuttua jos häntä vaan rakastetaan tarpeeksi? Tiedätte varmaan tämänkin ilmiön, joskus näin dokumentin näistä elinkautisvangeista, murhaajista, joille vankilaan puskee rakkauskirjeitä kymmeniltä naisilta, jotka uskovat rakkaudellaan voivansa hoitaa nämä miehet kuntoon. Solmitaan avioliittojakin, nainen odottaa siviilissä ja vaan rakastaa ja uskoo siihen, että kyllä minä saan tämän miehen muuttumaan. Tälle syndroomalle oli joku nimikin..

Toisaalta isäni oli kyllä niin mestari siinä manipuloinnissaan, en toki voi tietää ihan kaikkea mitä heidän liittoonsa ja suhteeseensa onkaan kuulunut. Jonkinlaisena "pelastajana" hän äidilleni näyttäytyi, puhui ummet ja lammet sontaa äidin lapsuudenkodista ja sukulaisista ja siitä kuinka vain hän on koskaan äidistäni oikeasti välittänyt. Sen tiedän, että äidillä oli uusi suhde jo ennen lopullista eropäätöstä, ehkä hän sieltäkin sitten ammensi sitä voimaa ja turvaa lähteä? En tiedä minkä verran äitini on niitä omia traumojansa käsitellyt, mutta isäpuoliehdokkaat eivät kyllä juuri sen kummempia ole koskaan olleet. Vähintään alkoholi on aina ollut vahvasti kuvioissa ja yksi väkivaltainenkin yksilö siellä oli.

En rehellisesti sanottuna kauheasti lapsuudestani muista, hyvin hajanaisia tuokiokuvia sieltä täältä. Onnekseni minulla oli kaksi rohkeaa sielua mukana noissa kokemuksissa, pikkuveljeni. Nyt aikuisina ollaan "kolme muskettisoturia" ja yhdessä jo kyetty vähän naureskelemaankin niille isän kohtauksille: jessus mikä suoritus! 

[Kuuhilda]

Tuo pelastajan  rooli niillä kai on usein.
Ja tottavie sellainen reppana ottaa sen pelastajansa auliisti vastaan

[Artemis]

On kokemusta narsisti-isästä. Ja tässä on todella kyse "oikeasta" narsistista, tämä tosin tuli ilmi oman 7-vuotisen psykoterapiani aikana. Isässäni ei tietenkään ole mitään vikaa, me muut vain vainoamme häntä jostain syystä ja keksimme kaikenlaisia olemattomia juttuja ja tapahtumia, joita ei hänen mukaansa toden totta koskaan ole tapahtunut. Piste. Ei hän ole niin tehnyt tai sanonut. Miksi te minua vainoatte ja syyttelette?

Jos/kun on kyseessä ihan pesunkestävä narsisti, niin minulla ei ainakaan siihen ole kuin yksi ohje: pakene. Kaikki muu on oman energian haaskausta. Narsisteja tosiaan on hyvin vähän, narsistista häiriökäyttäymistä tosin esiintyy huomattavasti enemmän ja tämän todetakseen nyt ei tarvitse kuin katsoa 15min pätkä BB:ta tmv. reality-sarjaa.

Kovat elämänkokemukset antavat narskulle vain lisää vettä myllyyn: näin häntä raukkaa taas kohdellaan vaikka mitään pahaa ei kuunaan ole kelleen tehnyt. Jos narsku joskus päätyy jonkinlaiseen terapiaan se tapahtuu juuri tästä syystä: muut vainoavat häntä ja hän on syyttömänä syytettynä jostain ihmeen pahoinpitelystä tai työpaikkakiusaamisesta. Tai sitten se on tosiaan osa näytelmää esim. avioeron yhteydessä kun sovitaan lasten tapaamisoikeuksista tms. Siellä viedään kuin pässejä narussa lastenpsykiatreja, sosiaalitätejä ja ketä vaan prosessiin liittyy. Narsku ei ole koskaan viinaa juonut tai räyhännyt lapsille, kohdellut kaltoin, alistanut ja tyrannisoinut koko perhettä; lasten äiti keksii tämmösiä juttuja vaan kiusallaan ja saa lapsetkin puhumaan ja uskomaan juttujaan. Tässä yritetään vaan taas viedä lapset kokonaan isäraukalta. Snif.

Ja lapsen lojaalisuus vanhempiaan kohtaan on todella jotain uskomatonta. Minä olin tuolloin 9-vuotias kun vanhemmat vihdoin erosivat ja muistan ne käynnit siellä lastenpsykiatrisella. Mulle tehtiin mm. "mustetahratesti" siellä ja muistan vieläkin, että kesken sen testin jotenkin tajusin että jaa, tässä haetaan nyt tätä. Ja valehtelin. Olihan se kuitenkin mun isäni. Tässä tulee nyt ainoa konkreettinen esimerkki mitä suostun enää muistelemaan, mutta näin siis toimii narsisti joka on tullut loukatuksi. Isäni sai siis tosiaan käännetyksi koko homman näiden asiantuntijoiden silmissä niin, että häntä tässä vaan panetellaan ja sai täydet tapaamisoikeudet. Käveltiin ovesta ulos ja parkkipaikalle autolle, missä helvetti sitten pääsi valloilleen. Se raivokohtaus päättyi lopulta siihen, että isäni löi meidät lapset autoon, pisti ovet lapsilukkoon, jätti äitini seisomaan siihen parkkikselle ja huusi autoon hypätessään että nyt hän ajaa tämän porukan rekan alle.

26-vuotiaaksi piti elää ennenkuin sain lopullisesti välit kokonaan poikki isääni. Oman terapiani aikana sitten todella sisäistin sen asian, että isäni ei ole koskaan oikeasti tuntenut mitään; ei häpeää, ei empatiaa ei rakkautta. Narsistit ovat usein hyvin älykkäitä ja osaavat kyllä tulkita sosiaalisia tilanteita ja päätellä mitä tässä kohtaa pitäisi tuntea. Tunteet ovat kuitenkin näyteltyjä. Minä en ainakaan lähettele sinne suuntaan minkäänlaisia energioita, ettei vaan vahingossakaan muodostu enää minkäänlaisia kytköksiä. "Onhan se sun isäs kuitenkin, miten sä voit" ei enää aiheuta minkäänlaisia syyllisyyksiä. Suojelen itseäni ja omia lapsiani ja pysyn niin kaukana kuin vaan on mahdollista. Liekö sitten terapia osunut oikeeseen kohtaan vai mistä lie on kyse, että oma parisuhde ja perhe- elämä ihan oikeasti on tasapainoista ja kunnossa.

Olen ehdottomasti samaa mielstä Solhniskon kanssa. On ihan turha pitää minkäälaisia kontakteja näihin ihmisiin. Oli isä tai kuka hyvänsä. Parasta on leikata kyseinen ihminen elämästään pois. Koska sinä ansaitset parempaa kuin olla ihmishirvion terrorisoitavana.