seuraava »

[Ave^^]

Tämä on aihe, joka on viime aikoina pikku hiljaa noussut elämänfilosofiakseni, ja nyt on jonkinlainen tarve pistää siitä pystyyn myös topikki. Kaikkea ei täysin osaa sanoiksi laittaa, osa seuraavassakin voi olla hieman hassusti sanottu.

Tavatessaan ihmisen, odottaa tältä aitoa reaktiota sanoihinsa ja tekoihinsa. Odottaa, että ihmisellä on tunteet, joilla reagoi. Näiden tunteiden voimakkuus voi vaihdella yksilöllisesti, ja joskus voi tavata myös ihmisiä, joiden tunteiden kokeminen on niin erilaista kuin itsellä, että hämmentyy kanssakäymisessä. Mutta välillä tapaa myös ihmisiä, jotka ovat aina hyvin tyyniä, joista huomaa myös että pienen tauon aikana ennen reaktiota he käyttävät jonkinlaista tunteiden tasausjärjestelmää. Hyvä on aina ettei raivohulluna hypi päin seiniä. Mutta voiko tunteiden tasauskin mennä joskus äärimmilleen? Tasausmekanismi kuitenkin vielä on inhimillinen, sillä henkilö reagoi kuitenkin, vaikkei sitä ulospäin näytäkään. Mutta entä sitten se ajatus mitä jotkut kannattavat, että pitäisi kehittää itsensä niin ettei näitä tuntemuksia edes tule? Kehittyessään monissa tilanteissa jotkin ahdistukset yms kyllä katoavatkin ihan luonnostaan. Joissain taas ne eivät katoa, mutta niiden kanssa oppii elämään. Oma elämänfilosofiani kannattaa aina sitä, että pitää opetella tunteiden hallintaa, ei niiden poistamista. Tunteet ovat voimavara, kun tuntee itse, on helpompi ymmärtää muita jotka ovat samassa tilanteessa. Ahdistusongelmaa on myös helpompi alkaa ratkaista, kun ei yritä päästä tilaan jossa ahdistusta ei enää ole, johon pääseminen voi tuntua hyvinkin hankalalta, vaan opettelee keinoja joiden kanssa selviää ahdistustuntemuksista kun ne tulevat.

Tunnusteluesimerkkejä: joudut jättämään hyvin rakkaan kumppanin, ja tämä kirkkain silmin sanoo, että mene vain koska olet kuitenkin onnellinen siellä, tai onnellinen sen toisen kanssa. Miltä se taas tuntuu? Tai miltä tuntuu olla ystävä ihmisen kanssa, joka ei koskaan tee virheitä? Ei koskaan sano pahasti, ei koskaan tunne negatiivisia tunteita? Voiko sellaista tilaa oikeasti saavuttaa, ja toiseksi, onko sellaista tilaa järkeä haluta saavuttaa? Tavoite voi olla korkealla, mutta jos tuon tilanteen joskus oikeasti saavuttaisi, olisiko se hyvä vai huono asia? Kolmanneksi vielä, jos kaikki negatiiviset tunteet on käsitelty pois tunnettujen tunteiden listalta, kehittäisikö ihminen uusia negatiivisia asioita? Samalla tavalla kuin jos kaikki on hyvin, aina sitten valitetaan jostain pikkuasiasta.

Onko se lopulta korkeampaa henkistä tietoisuutta jos ei tunne enää inhimillisiä negatiivisia tunteita, vai jotain muuta?

Toinen teema on tuo, että puhuako tunteista vai asiasta. Tästä voidaan olla montaa mieltä. Ja myös sitä mieltä, ettei koskaan ole tilannetta jossa vain asiat keskustelevat, aina ne ovat ne ihmiset siinä kuitenkin. Jaan ehkä tuon mielipiteen. Jaan myös sen mielipiteen, että tunteilla puhuminen tekee ihmisen helpommin lähestyttäväksi ja keskustelun toimivammaksi. Kun vastapuoli on myös inhimillisen epätäydellinen, eikä siis näyttäydy päinvastaisena joka luo paineita siitä mitä itse voi sanoa ja voiko edes sanoa mitään, uskon että riitojakin on vähemmän siitä syystä että ymmärtää paremmin toisen syyt olla tiettyä mieltä. Toki myös raivoisat tunteet aroissa asioissa nostattavat riitoja. En kuitenkaan oikein pidä siitä ns. "yliopisto"-tavasta keskustella, jossa puhujat piiloutuvat hienon tekstin taakse pönkittääkseen omaa itseään. Ihan yhtä lailla siinäkin keskustelussa vittuillaan toisille, vain sivistyneesti hampaiden välistä. Sitten kun yksi aito ihminen tulee siihen ja räväyttää jotain kyllästyneenä, hänet tuomitaan sivistymättömäksi riitelijäksi. Mutta niin.. mielipiteitä tässä on monta. Ehkä koska itse en yhä taida sitä hienoa olemusta ja tapaa puhua, ajattelen näin. Kuka tietää. Silti tunneargumentointi on aina lähempänä sydäntäni. Toisaalta, olen itse suuri piilovittuilun harrastaja, joka pyrkii olemaan aito siitä huolimatta. 

[Eklektikko]

Loistava aihe ja hyvä aloitus, kiitos!

Muutamia ajatuksia nousi mieleen:
Itse koetan olla tarkkana siinä, että muistan osan ihmisistä ilmentävän tunteitaan ulospäin enemmän kuin toisten. Siitä mitä ihmisestä näkyy, ei suinkaan voi aina päätellä sitä mitä hän tuntee. Sisällä voi olla minkälainen myrsky tahansa, mutta ulkokuori voi pysyä tyynenä. Minusta sellaiseen on ihmisellä oikeus jos hän niin haluaa, se on vähän sama kuin ei voi pakottaa toisia kulkemaan paljastavammissa vaatteissakaan kuin mitä he itse haluavat.

Jos luetaan pois ne harvinaiset tilanteen, jolloin kasvokkain voimakkaassa tunnetilassa toisen ihmisen kanssa ollessa aivojen peilisolut voivat aiheuttaa ns. tunnetartunnan, me aiheutamme kaikki tunteemme itse omilla ajatuksillamme. Kun siis joku tekee/sanoo jotain, ne ovat ne meidän omat ajatuksemme hänen teostaan/sanoistaan, jotka aiheuttivat kaikki meidän tunteemme. Asiaa hämärtää se, että tällainen tunteita tuottava ajatus voi olla osittain kuvallinen, tai tunnemuisto tms. joka välähtää nopeasti niin että sitä ei huomaa.

Minä olen ihan opettelemalla opetellut huomaamaan mitä juuri tuli ajateltua toisen tekemisistä/sanomisista, jos ne nostattavat voimakkaita negatiivisia tunteita. (Positiivisethan eivät ole mikään ongelma, mutta itseaiheutettuja nekin ovat.) Kyse on kovan työn tuloksista, eikä mistään tasausjärjestelmästä, joka olisi automaattisesti käytössä.

Meillä voi olla opittuja reaktioita jotka liittyvät menneisyyteen ja saavat meidät reagoimaan tietyllä tavalla tietyssä tilanteessa. Ikään kuin meissä olisi nappeja joita painamalla toiset ihmiset aiheuttavat meissä tunteita. Olen opetellut/opettelemassa (pitkä prosessi...)  pois niistä napeista ihan oman mukavuuteni vuoksi, sillä en halua olla käsittelemättömien asioiden tuottaminen automaattireaktioiden sätkynukkena.  

En usko että tunteita edes voi poistaa, ainakaan ilman lobotomiaa. Se mitä voi poistaa ovat nämä ikävät automaattireaktiot, sekä sitten voi tietenkin opetella säätelemään sitä, millä tavoin tai kuinka paljon niitä tunteitaan toisille ilmaisee. Ja se on yhtä lailla yksityinen päätös jokaiselle, kuin se kuinka paljastavasti haluaa pukeutua.

Tunnusteluesimerkkejä: joudut jättämään hyvin rakkaan kumppanin, ja tämä kirkkain silmin sanoo, että mene vain koska olet kuitenkin onnellinen siellä, tai onnellinen sen toisen kanssa. Miltä se taas tuntuu? Tai miltä tuntuu olla ystävä ihmisen kanssa, joka ei koskaan tee virheitä? Ei koskaan sano pahasti, ei koskaan tunne negatiivisia tunteita?

Ensimmäinen tilanne: Tuollainen lause helpottaisi kovasti sitä raskasta prosessia että joutuu jättämään toisen. Tuo tuntuisi ikävältä ainoastaan, jos jättämisen motiivini olisi ollut saada kuulla itsetuntoa nostattavia surun- ja kaipauksenpurkauksia, sekä aneluita siitä etten kuitenkaan jättäisi. Esimerkkisi jätetty ihminen rakastaa oikeasti, eikä vain tarvitse. Jos todella rakastaa toista, haluaa että hän on onnellinen, vaikka se sitten tarkoittaisi sitä että hän on onnellinen jonkun toisen kanssa.

Toinen esimerkkitilanne: Tuollainen ihminenhän on oikein mukava kaveri, ei se ole minulta mitenkään pois että hän on saavuttanut itsensä kanssa noin hyvän tasapainon. Vinkkejä voisin ehkä kysyä. Pahalta moinen tuntuisi, jos itsetuntoni olisi ulkoaohjautuva eikä sisältä rakentuva ja sen vuoksi proppaisin koko ajan itsetuntoani vertailemalla itseäni toisiin. Tästä nimittäin seuraa se, että itsetuntoni olisi koko ajan maailman heiteltävänä: Itseäni 'huonommat' saisivat minut tuntemaan itseni paremmaksi ja itseäni 'paremmat' huonommaksi. Tämä on loputon epätoivon ja tarvitsevuuden suo, sillä maailmassa on joka asiassa sekä parempia että huonompia ihmisiä ja meidän arvomme ihmisinä on syntymässä saatu, sitä ei tarvitse teoilla ansaita. (Vaikka markkinatalous haluaisikin meidän ajattelevan niin, jotta tottelisimme mainostajan verhottua käskyä joka kuuluu "osta tämä niin sinusta tykätään enemmän.")

Kyse ei ole siitä, että ei tuntisi inhimillisiä negatiivisia tunteita, vaan siitä, että ne ovat renkejä eivätkä isäntiä. Niinpä jos tunnen esim. ärtymystä jonkun toimista tai sanomisista, riittää kun huomaan ärtymykseni ja sen aiheuttaneen ajatuksen ja työskentelen itseni kanssa selvittäen mikä minua ärsytti. Näin edistyn itse polullani, mutta en jää ärtymykseen turhaan vellomaan pitkäksi aikaa.

Opin lukemaan hieman ennen kuin täytin viisi ja luin ensin 15-vuotiaan veljeni koulukirjoja ja sitten vielä kaikkea muutakin kodin isoista kirjahyllyistä. Niinpä sitten sainkin koulussa turpiin monta vuotta sen vuoksi että kielenkäyttöni on paljon tekstiä lukeneen ihmisen (se melkein riittää, kun näkee tekstiä, oppii tuottamaan sitä) ja runsaasti ns. sivistyssanoja sisältävää. Minä kun en ymmärtänyt että ne olisivat mitenkään erilaisia kuin muutkaan sanat ja vanhemmat ja velikin kotona ymmärsivät niitä. Ja olen sitten vielä työläiskodista, mutta köyhä tausta ei estänyt vanhempiani rakastamasta kirjoja ja lukemista, mikä sitten tarttui minuunkin.

Pahoittelut siis jo etukäteen 'liian siististä' kielenkäytöstä.    Sellainen ei aina ole akateemisuuden tulos, se voi myös olla kotoa perittyä.

Sitäpaitsi kaikki ovat keskeneräisiä. Ainoa mikä vaihtelee on se, kuinka paljon se keskeneräisyys on näkyvissä...

[Ave^^]

Kommentoin nyt ensimmäiseen mieleeni tulleeseen asiaan :

Ensimmäinen tilanne: Tuollainen lause helpottaisi kovasti sitä raskasta prosessia että joutuu jättämään toisen. Tuo tuntuisi ikävältä ainoastaan, jos jättämisen motiivini olisi ollut saada kuulla itsetuntoa nostattavia surun- ja kaipauksenpurkauksia, sekä aneluita siitä etten kuitenkaan jättäisi. Esimerkkisi jätetty ihminen rakastaa oikeasti, eikä vain tarvitse. Jos todella rakastaa toista, haluaa että hän on onnellinen, vaikka se sitten tarkoittaisi sitä että hän on onnellinen jonkun toisen kanssa.

Toinen esimerkkitilanne: Tuollainen ihminenhän on oikein mukava kaveri, ei se ole minulta mitenkään pois että hän on saavuttanut itsensä kanssa noin hyvän tasapainon. Vinkkejä voisin ehkä kysyä. Pahalta moinen tuntuisi, jos itsetuntoni olisi ulkoaohjautuva eikä sisältä rakentuva ja sen vuoksi proppaisin koko ajan itsetuntoani vertailemalla itseäni toisiin. Tästä nimittäin seuraa se, että itsetuntoni olisi koko ajan maailman heiteltävänä: Itseäni 'huonommat' saisivat minut tuntemaan itseni paremmaksi ja itseäni 'paremmat' huonommaksi. Tämä on loputon epätoivon ja tarvitsevuuden suo, sillä maailmassa on joka asiassa sekä parempia että huonompia ihmisiä ja meidän arvomme ihmisinä on syntymässä saatu, sitä ei tarvitse teoilla ansaita. (Vaikka markkinatalous haluaisikin meidän ajattelevan niin, jotta tottelisimme mainostajan verhottua käskyä joka kuuluu "osta tämä niin sinusta tykätään enemmän.")

Nuo tavat ajatella ovat sellaisia, mitä olen pitkään luonnostaan tottunut ajattelemaan. Sitten olen alkanut miettimään, että noihin ajatuksiin tavallaan sisältyy se siemen, että jos kehität itseäsi paremmaksi tässä, pääset lopulta eroon osasta näistä negatiivisista inhimillisyyden puolista. Huomiona se kuitenkin väliin lukijoille, että itsensä kehittäminen on aina hyvä, enkä sen lopettamisen puolesta puhu.  Olen alkanut viime aikoina arvostaa aitoutta, ja sitäkin että uskaltaa tunnustaa itselleen tuntevansa negatiivisesti. Tuo tunnustaminen on myös yksi asia mikä helpottaa negatiivisen tunteen käsittelyä ja ohi menemistä, kun sitä ei tarvitse kieltää ja tunkea sivuun. Esimerkiksi jonkinlainen mustasukkaisuus tai loukkaantuminen tuossa ensimmäisessä tilanteessa viestittävät minulle, että sillä kaikella on merkitystä tälle toiselle ihmiselle. Jos sellaisia ei ilmenisi, tulisi tunne siitä että onko toinen jo itsekin halunnut lopettaa suhteen, vai onko kaikki ollut vain merkityksetöntä hänelle. Ei siinä niinkään ole kyse itsetunnon nostattamisesta, vaan siitä että törmää seinään jota ei olisi odottanut. Ei tämä mitään korkeaa ajattelua ole, mutta mielestäni sellaista mikä kuuluu tuohon tilanteeseen, ja joka käsitellään ja mennään eteenpäin.
Toisessa tilanteessa en niinkään ajatellut, että kyseessä olisi kateus toista kohtaan, vaan lähinnä ajattelin sitä, miltä tuntuu olla ihmisen kanssa, joka on liian täydellinen tai ei omaa inhimillisiä virheitä. Ensimmäinen ajatus minulla olisi, että mitä hän peittelee itsessään, tai mitä hän yrittää saavuttaa, esittääkö hän jotain, mistä tässä on kysymys. Eihän se aina ole tästä, eikä myöskään kevyessä kanssakäymisessä koskaan tulekaan esille paljoa virheitä toisesta, mutta mielestäni peruspohja läheisemmälle ystävyydelle syntyy siitä että toisessa on jotain tarttumapintaa, aitoutta ja rehellisyyttä.

[Ave^^]

Totta on se, että usein vain ei osaa ymmärtää toista, joka on pohjimmiltaan vain hyvin erilainen kuin itse, ja jotenkin yrittää tulkita sen oman itsensä kautta toista kuitenkin. Jonkinlainen vajaavaisuus meillä ihmisillä tässä on, nimittäin aina me oman itsemme läpi katsomme kaikkea, emme koskaan voi hypätä toisen ihmisen kehoon ja oikeasti tuntea mitä hän tuntee. Se on sitten se järkeistys, millä voi hieman yrittää ymmärtää ynnäämällä yhteen toisen taustoja ja muuta sellaista. Monia motiiveja voi kuitenkin kyllä oppia ymmärtämään, ymmärtämään motiivin vaikkei hyväksyisikään tekoa. Silti, sitäkin käytöstä on, missä käytetään hyväkseen sitä jos toinen ymmärtää aina.

[Eklektikko]

Mitä niin hienoa niissä negatiivisissa tunteissa on, että niitä pitäisi pyrkiä säilyttämään?
Ei niin, että minulla olisi tietoista tarkoitusta ja suunnitelmaa niitä hävittää, mutta jos pyrin maksimoimaan oman tasapainoni ja onnellisuuteni, niin ne minimoituvat siihen 'hälytysmerkki'-rooliin ikään kuin sivutuotteena.

Esimerkiksi jonkinlainen mustasukkaisuus tai loukkaantuminen tuossa ensimmäisessä tilanteessa viestittävät minulle, että sillä kaikella on merkitystä tälle toiselle ihmiselle. Jos sellaisia ei ilmenisi, tulisi tunne siitä että onko toinen jo itsekin halunnut lopettaa suhteen, vai onko kaikki ollut vain merkityksetöntä hänelle.

Mutta jos minä kerran haluan jättää toisen ihmisen, olen jo päättänyt niin tehdä, niin mitä väliä sillä silloin on että se toinen ehkä itsekin olisi halunnut lopettaa suhteen? Tai siis päinvastoin oikeastaan, jos se toinenkin olisi halunnut lopettaa suhteen, niin sehän vain helpottaa minun oloani, koska jättäminen on raskasta kun on joskus itsekin tullut jätetyksi ja tietää kuinka kurjalta se voi tuntua.  Toinen pointti: Sillä jätetyllä ei ole mitään velvollisuutta paljastaa minulle ainokaistakaan tunnetta. Ymmärrän oikein hyvin, jos hän haluaa purkaa ne tunteensa jollekulle ihan muulle kuin minulle ja siihen hänellä on täysi oikeus.

Ei siinä niinkään ole kyse itsetunnon nostattamisesta, vaan siitä että törmää seinään jota ei olisi odottanut

Tätä en käsitä, sillä mikä 'seinä' se oikein on, että toinen ei pane hanttiin minun päätökselleni? Pikemminkin se tuntuisi helpottavalta tekijältä. Mitä ovat ne ajatukset joita jättäjässä herää, jos toinen ei vastustele jätetyksi tulemista? Siinä on se ratkaisu siihen, miksi se vastustelemattomuus tuntuu häiritsevältä. Minusta se taas ei tunnu ollenkaan, vaan ihan vaan helpottaa sitä raskasta jättämistä.

Toisessa tilanteessa en niinkään ajatellut, että kyseessä olisi kateus toista kohtaan, vaan lähinnä ajattelin sitä, miltä tuntuu olla ihmisen kanssa, joka on liian täydellinen tai ei omaa inhimillisiä virheitä. Ensimmäinen ajatus minulla olisi, että mitä hän peittelee itsessään, tai mitä hän yrittää saavuttaa, esittääkö hän jotain, mistä tässä on kysymys.

Tuossahan on kyse siitä, että sinä määrittelet täydelliseksi jonkun ihmisen, mutta ei hän ollenkaan ehkä tunne itseään millään tavoin täydelliseksi, tai ei ole edes tullut ajatelleeksi koko asiaa. Ellette puhu asiasta suoraan  keskenänne, voi koko täydellisyysjuttu olla sinun mielestäsi kotoisin. Ehkä ne asiat joita sinä et edes huomaa, ovat ne jotka hän kokee itsessään epätäydellisyyksiksi. Tai jotkin niistä asioista, jotka sinä koet hänessä täydellisiksi, hän kokee itse epätäydellisiksi.

Tai sitten hän voi olla ymmärtänyt, että vain Jumala on täydellinen ja täydellisyydentavoittelu on turhaa epäonnistumaan joka tapauksessa tuomittua puuhaa, joten hän on lakannut kokonaa piittaamasta koko asiasta. Sellainen asenne nimittäin rentouttaa ja tekee tyyneksi, kun ei ole suorituspaineita ja stressiä. Ja se oman epätäydellisyyden täysi hyväksyminen voikin tuottaa sitten sen, minkä sinä näet täydellisyytenä. On tärkeä muistaa aina, että ihminen itse kokee itsensä ehkä aivan eri tavoin kuin sinä koet hänet ja voi tulla suuriakin ongelmia ja väärinkäsityksiä, jos olettaa automaattisesti että hän kokee itsensä samoin kuin sinä hänet koet.

Olen itse erittäin suuresti yksityisyyttäni arvostava ihminen, joten ymmärrän oikein hyvin jokaista, joka valitsee tarkkaan kenelle näyttää itsestään mitä ja kuinka paljon. Mutta on kyllä totta, että läheinen ystävyys perustuu paljolti sille, että näyttää itsensä toiselle sellaisena kuin on ja molemmat sitten viihtyvät toistensa kanssa ilman että täytyy pingottaa tai esittää. Ei sitä ystävyyttä varmaan synnykään muiden kanssa, kuin sellaisten jotka ovat jotenkin yhteensopivia ystävänsä kanssa siten, että tuntuu helpolta olla oma itsensä. Ja niiden muiden ei tarvitsekaan näyttää meille yhtään mitään itsestään elleivät halua.

Täydellisyys on muutenkin vaarallinen käsite: Kun tarpeeksi tarkalla elektronimikroskoopilla katsotaan, niin 'täydellisen' sileä pintakin on hirveää röpöä. Täydellisyys on illusorinen tavoite ihmisen korvien välissä ja elämä helpottaa heti, kun ymmärtää että sitä ei ole tarkoituskaan tavoitella. Riittää kun tekee senhetkisten kykyjensä mukaisen parhaan siinä tilanteessa missä on.

[Ave^^]

Ketjun aiheeseen kuuluu myös se, että on oikeus tuntea niin että tulee tuo seinä vastaan jos toinen ei loukkaannukkaan siitä kun eroaa hänestä. Sehän on sitä itsensä ruoskimista täydellisyyttä kohti, jos tämän tunteen herättyä yrittää miettiä millä tavalla olen huono koska tunnen näin. Sen tunteen tuntemisesta ei pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa, minkään tunteen tuntemisesta ei pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa, ainoastaan rauhallisesti käsitellä asiaa. Toiminnasta tunnetaan huonoa omaatuntoa, toiminta on oman päätösvallan alla, tunteet taas ovat inhimillisiä ja hyväksyttäviä. Se seinä on siinä, että joutuu käsittelemään asian uudestaan, sillä törmää odottamattomiin asioihin. Omalla kohdallani jättämiseni ovat aina olleet niitä, joissa itsellänikin on hurjasti tunteita ja tuntuu raastavalta tehdä se ja olen tarkkaan miettinyt mitä oikein teen etten loukkaisi hirveästi toista. Sillä suhteella sitä ennen on ollut suuri merkitys minulle, ja tuollainen reaktio saa aikaan minussa sellaisen reaktion, joka tuntuu siltä että tuo kaikki merkitys menneestä nollautuisi. Ei se aina ole niin, että se eroaja on se kaiken pahan alku ja juuri, jonka tunteilla ei ole mitään merkitystä. Tasa-arvoisia sitä ollaan jos reiluja ollaan oltu. Ei toisella velvollisuutta niitä tunteita näyttää olekaan, mutta useinmiten ne aina jostain pienestä kulmasta kuitenkin näkyvät jos niitä on. Toisaalta, miksi peittää niitä kokonaan? Eikö se vasta ole hankalaa yrittää niin paljon hallita itseään? Hieman aina peittelee siinä tilanteessa, mutta jos ne suuret ne tunteet on, ei niitä kokonaan saa peitettyä. Helpottavampaa on vain hyväksyä oma reaktionsa toista kohtaan, kuin jonkin esim. koston ajatuksilla yrittää peittää niitä?

[Ave^^]

Täydellisyyden teemasta, en tarkoita tässä sitä mikä on absoluuttinen totuus, siis ihmisen oma kokemusmaailman oikea totuus, vaan sitä mikä totuus ihmisten välisessä kanssakäymisessä tulee esille, ja mikä merkitys sillä on. Oikeat totuudet harvoin lopulta tulevat esille, ja ne ovat harvoin päätösten teon perusteita. Jos jonkinlaisen tavoitteen sosiaalisesti haluaa saavuttaa, silloin on kiinnitettävä huomiota tähän sosiaaliseen ulkomuotoonsa myös sen oman sisäisen kokemusmaailmansa lisäksi.

[Eklektikko]

Sanoiko joku että pitää miettiä 'millä tavalla huono on' koska tuntee jotain kun toinen ei vastustele jättämistä?  
Sanoiko joku että niistä tunteista pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa?  
Sanoiko joku että jättäjän tunteilla ei olisi mitään merkitystä?    

Voidaanko, pyydän kauniisti, unohtaa hetkeksi kaikki hyvä/huono, oikein/väärin, täydellinen/epätäydellinen dualistinen harha ja ajatella, että ihminen oppii tuntemaan itseään paremmin ja elämäkin helpottuu, kun pyrkii ymmärtämään tunteet joita jokin hänessä herättää? Ellei tee niin, saattaa toistaa samaa kaavaa kerran toisensa jälkeen. Mikä on ihan ok, jos kaava tuottaa kivoja tuloksia, mutta ellei niin silloin asiaan paneutuminen helpottaa omaa oloa.

Tämä sisältää sen, että hyväksyy täydellisen rakastavasti ne itsessään heräävät tunteet, vaikka niitä analysoikin! Huonousfiilikset vain haittaava sitä oppimisen prosessia. Silläkään ei ole mitään väliä, kenen 'syy' se suhteen katkeaminen on, vaan kyse on vaan siitä että on opettavaista analysoida omia tunteitaan. Silloin ne pysyvät paremmin renkeinä, eivätkä hypi silmille isäntinä. Tunteet ovat ihan niinkuin lähes kaikki muukin: Hyvä renki, huono isäntä.

Itse en ymmärrä ollenkaan, sillä minä tuntisin lähinnä helpotusta, se jättäminen on minulle niin raskasta koska samaistun omien jätetyksi tulemisen kokemusten perusteella toisen tuskaan jos sellaista ilmenee.

[Ave^^]

Otin tämän aiheen keskusteluun juuri siitä syystä, että näissä filosofioissa piilee myös kirjaimellisesti luettuna se ajatus, että on kehittyneempää käsitellä tunteitaan, ja huonompaa tuntea niitä yhä. Koska joka puolelta tuntuu jo näitä ajatuksia vilisevän, että "ajattele miksi itse reagoit niin", olen ottanut sen kannan, että mikä on se toinen ulottuvuus tässä? Olen ruoskinut itseäni läpi elämäni kehittymään ja kehittymään, mutta sitten olen törmännyt sellaiseen asiaan, että onnellisuus elämässä tulee lopulta sosiaalisten suhteiden kautta. Ja sosiaalisessa todellisuudessa pätevät erilaiset säännöt. Siellä jokin tunne/toiminta aiheuttaa reaktion, joka ei välttämättä ole se mikä absoluuttisesti tuosta seuraisi, sillä se on värittynyt tulkinnan kautta. Mutta, tuo tulkinta ja reaktio on kuitenkin se millä on merkitystä, ei sillä mitä alkuperäisellä ihmisellä oli tavoitteena. Siis, jos sinut ymmärretään väärin, sinun pitää muuttaa omaa kommunikointitapaasi, eikä niin että toisten pitäisi oppia ymmärtämään sinut oikein. Tässä maailmassa keskeneräisyys ja negatiiviset tunteet ovat oletettuja osia ja niiden puuttuminen voi aiheuttaa väärinymmärryksiä.

En siis silti yhäkään sano että itsensä kehittäminen olisi huonosta, olen vain lähtenyt ajattelemaan myös toista ulottuvuutta asiasta.

[Eklektikko]

Ave, tämä on todellal mielenkiintoista sikäli, että en ymmärtänyt edellisestä viestistäsi juuri mitään. 
Niin epätäydellinen minäkin olen ja niin vaikeaa on ihmisten välinen kommunikointi.

Pystytkö keksimään jonkin ihan konkreettisen esimerkkitilanteen tuosta, mitä kirjoitit viestissäsi, ehkä tajuaisin sitten paremmin mitä oikein tarkoitat?

[Ave^^]

  Niin se monesti menee..  
No, yksinkertaistettuna vaikka tuo esimerkki että toinen on sivistyneen oloinen eikä provosoidu riitaan mukaan, jonka toinen voi omilla taustoillaan tulkita ylpeydeksi tai seiväsperseisyydeksi. Jos tuo yhteisö kannattaa tuota ylpeys-tulkintaa, se on se vallitseva tulkinta millä on merkitystä. Sillä miten asiat oikeasti ovat ei taas ole lopulta merkitystä. Jos haluaa tuossa yhteisössä olla, kannattaa sopeutua sen tapoihin, jos taas ei halua sopeutua, ei yhteisössä kunnolla voi ollakaan. Myös yhteisön arvojen muuttaminen vaati jonkinlaista pientä sopeutumista ensiksi, sen jälkeen voi kyseenalaistaa näitä tulkitsemistapoja mitä heillä on.

[Eklektikko]

Okei, nyt ymmärrän.
Sinä kuvailit juuri toimintahäiriöisen ulkoaohjautuvuuden vallassa olevan yhteisön, joka sairastuttaa ne jotka siihen sopeutuvat.
Ja minä puhun nyt kokemuksesta, sillä olen itse ollut ulkoaohjautuva ja yrittänyt vääntää itseni kaksin kerroin miellyttääkseni muita ja tullakseni hyväksytyksi.

 Sellainen on oman itsen hylkäämistä ja pettämistä ja siitä joutuu ennen pitkää maksamaan kalliin hinnan esim. ahdistuksen tai masennuksen muodossa. Toipuminen ja itsetunnon siirtäminen ulkoaohjautuvasta sisältä ohjautuvaksi vei minulta useita vuosia. Syynä oli - kuten yleeensä kaikilla siinä tilanteessa olevilla oli - lapsuudenkotini toimintahäiriö ja koulukiusaaminen.

Mutta kukaan jonka itsetunto on sisältä ohjautuva, ei haluakaan olla tekemisissä tuollaisen yhteisön kanssa. Ja kun ottaa huomioon, että lähes kaikkien itsetunto on nuorena ulkoaohjautuva (aste-eroja toki löytyy) niin ihmiset eivät yleensä edes tunnista tuollaista toimintaa toimintahäiriöksi tai henkiseksi väkivallaksi. Vai mitä muuta sitten on se, että yhden ihmisen virhetulkinta pakotetaan vallitsevaksi totuudeksi, joka on hyväksyttävä jos haluaa tulla hyväksytyksi? Kuulostaa sosiaalisen yhteisön Pohjois-Korealta.  


Jokainen joka olettaa jotain toisen tunteista hänen käyttäytymisensä perusteella on itse vastuussa niistä omista oletuksistaan. Toimintahäiriöisen perheen/yhteisön/kaveripiirin tunnistaakin juuri siitä, että siellä  joutuu tuollaisten  oletusten kohteeksi ja jos väittää niille vastaan, joutuukin yhtäkkiä siihen absurdiin tilanteeseen että joku ulkopuolinen väittää tietävänsä sinun tunteesi ja ajatuksesi paremmin kuin sinä.

Ja sitten on vielä se, että se sisäinen lapsi meissä jokaisessa tulee rankasti petetyksi ja hylätyksi, jos suostuu ystäviä saadakseen leikkimään jotain mitä ei ole. Ja se vasta maksaakin paljon, vaikka hinta tulee ehkä esiin vasta päälle kolmekymppisenä tai myöhemmin.

Sitäpaitsi, eihän tuossa yhteisössä tykätä oikeasti kenestäkään: Siellä tykätään siitä, että kaikki suostuvat samaan teatteriin.

Jos esitän jotain mitä en ole, kukaan ei tykkää minusta, mutta jotkut tykkäävät kyllä siitä valheellisesta esityksestäni. Jos taas olen rehellisesti sitä mitä olen, niin silloin ne jotka tykkäävät, tykkäävät sentään oikeasta minusta eivätkä jostain esityksestä.

(Ulkoaohjautuva itsetunto on muuten niin laaja aihe, että se ansaitsisi oman ketjunsa, etenkin kun suurimmalla osalla ihmisistä itsetunto on sitä, ainakin nuoruusvuosina.)

[Ave^^]

Tuo kuitenkin on aika jokapäiväistä ja joka puolella olevaa ihmisen luontaista käyttäytymistä, jossa ei normaalitasoisena ole kysymys henkisestä väkivallasta, eikä siitä että pitäisi esittää jotain mitä ei ole.
Tuo esittäminen taas on toinen teema, jonka välttämättömyys maailmassa on valitettavaa.

Ehkä oma luonteeni on muuttuvana merkkinä jo luonnostaan niin mukautuva, että on monia asioita jotka eivät ole minulle merkityksellisiä, ja niistä voi joustaa miten vain ilman että pitäisi joustaa itsestään tai omanarvontunnostaan.

Ymmärrän kyllä tuon sinunkin pointtisi, järkevää tekstiä, en vain näe kaikkia tilanteita noin ääripäinä.

[Eklektikko]

Tiedän että se on jokapäiväistä ja yleistä, mutta ei se tee siitä yhtään sen terveempää tai vähemmän sairastuttavaa. Pidänkin koko kulttuuriamme ja yhteiskuntaamme jonkin verran häiriintyneenä tässä suhteessa.

En minä rupea syömään paskaa, vaikka miljardit kärpäset ovatkin sitä mieltä että se on  maukasta.  

Se on 'luontaista käyttäytymistä' sen vuoksi, että kulttuurissamme ja yhteiskunnassamme ihmiset nimenomaan opetetaan itsetunnoltaan ulkoaohjautuviksi. Ihmiset opetetaan arvioimaan ihmisarvoaan suoritusten, ulkonäön, rahan, vallan jne katoavaisten ja  häilyvien asioiden perusteella. Näin varmistetaankin itsetunnoltaan häilyväinen ihmismassa, jolle on helppo myydä mitä vaan kun argumentti on: "Kun ostat tämän tuotteen/palvelun, sinusta tulee sellainen että sinusta tykätään enemmän ja olet suositumpi."

Terveelle tasapainoiselle ihmiselle on lähes mahdotonta myydä turhaa tavaraa.

Kukaan ei synny ulkoaohjautuvana, vaan se opetetaan meihin jo lapsuudessa, suuressa roolissa koululaitos joka arvottaa paremmuutta arvosanoin. Mikään ei estäisi sitä, että kukaan muu kuin opettaja ja oppilas eivät tietäisi yksittäisen oppilaan arvosanoja. Mutta ei, oikein listataan ja vertaillaan.

Minä olen nyt 47-vuotias. 35-vuotiaaksi asti elin juuri niinkuin sinä ja ajattelin että voin luopua jostakin saadakseni hyväksyntää. Niin useimmat voivatkin sinne reippaasti päälle kolmikymppiseksi asti ja uskon että jonkinasteinen kokemus moisesta kuuluukin normaaliin ihmiselämään. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että ei ole mitään kolmenkympin tai neljänkympin kriisiä joka liittyisi ikään, vaan suunnilleen siinä vaiheessa ihminen joutuu sitten maksamaan siitä että on hylännyt sisäisen lapsensa ja oman itsensä miellyttääkseen muita.

Tokihan tässä on aste-eroja: Pienellä itsensä hylkäämisellä tekee pienemmät vauriot itselleen, mutta vaurioita sitä silti sillä tekee.

Ja lisäksi kuvaamasi kaltaisissa yhteisöissä ne, jotka eivät suostu teatteriin kiusataan yhteisöistä ulos. Koulukiusaaminen on vain yksi tämän ilmentymä, työpaikkakiusaaminen toinen. Kaveriporukkakiusaamistakin on, mutta se ei tule yleensä näkyviin samoin, koska kaveriporukasta on helpompi häipyä noin vain terveempään ympäristöön, kuin koulusta tai työpaikalta. Kun se maksimihinta mitä siis maksetaan tällaisesta teatterin vaatimisesta ovat kouluampumiset, pidän oikeuteni pitää ilmiötä toimintahäiriönä.

Minun vahvin arkkityyppini on muodonmuuttaja, joten kuten sinulle, minullekin oli hyvin helppoa sopeutua ja pidin sitä triviaalina hintana siitä että olin sosiaalisesti hyväksytty. Kunnes sitten useaa vuosikymmentä myöhemmin hinta siitä tuli maksettavaksi korkojen kera. Vaikutus kumuloituu pikkuhljaa, kunnes tulee se paranemiskriisi.

Ja se paranemiskriisi ja tämän asian tapahtuminen oli parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut. Hämmentävintä on se, että noin 80% kaikesta tuskasta lähti kertaheitolla ihan vain sillä että tunnustin tosiasiat ja rupesin ottamaan selvää siitä, kuka minä oikeastaan olen ja mitä minä elämältä (ja ystäväpiiriltä) haluan. Lopputuloksena teatteria vaativat yhteisöt karsiutuivat pois ja korvautuivat terveemmillä yhteisöillä.

Sitäpaitsi yllättävän hyvin ne teatteria vaativat yhteisötkin saattavat parhaimmillaan reagoida siihen, että rikkoo kuvion: Kun huomaa jonkun olettavan jotain virheelliistä, niin sitten vain raa'an rehellisesti asia esiin halki puhuttavaksi. Tuollainen tilanne vaatii nimittäin sitä että tätä asiaa ei koskaan oteta tietoisesti esille, suoraan puhuminen asiasta rikkoo usein sen teatterin lumouksen.

Näytteleminen on sinänsä ihan kiva harraste ja työelämässä sitä joutuu tekemään aina välillä, mutta asia ei juurikaan haittaa jos on hyvin tietoinen siitä, mitä on tekemässä eikä oikeasti yritäkään muuttaa itseään joksikin mitä ei luonnostaan ole.

Minulle toisen ihmisen sisäiseen elämään - tunteisiin, ajatuksiin, arvoihin, vakaumukseen - liittyvät vaatimukset yhteisön taholta merkitsevät aina henkistä väkivaltaa. Mitä muutakaan se olisi, että ihmistä vaaditaa muuttumaan joksikin toiseksi hylkäämisen uhalla?

[Ave^^]

Itse en käsittele tätä teemaa tässä tuon hylkäämisen uhan tai sosiaalisesti hyväksytyn aseman hakemisen kautta, jotka menevätkin lähemmäs tuota puolta kuin mistä puhut. Tärkeitä asioita nekin, ja varsinkin tuo kuinka ihmisiltä vaaditaan esittämistä.

Ajattelen ehkä enemmän nyt sellaista ajatusta, että millä tavalla maailmassa joka asettaa omat rajansa voi luovia itse mukana. Ei niin, että tarvitsisi oman itsensä takia toisten hyväksyntää. Se hyväksyntä voi olla yksi niistä välineistä, joilla tässä maailmassa luovitaan ja saavutetaan asioita, mutta on itse valittavissa milloin ja miten siihen pyrkii, tällöin ei ole itseltä pois jos välillä joustaa jossain. Rankka on se tilanne kun rakentaa oman itsetuntonsa toisten hyväksynnän varaan, sitä en tällä tarkoita. Selvennykseksi se, vaikka edellinen kuulostaa välineelliseltä, en silti tarkoita hyväksikäyttöä (vaan ehkä jonkinlaista karkeasti sanottuna "selviytymistä", oikea sana voisi oikeastaan olla "elämistä"). Joustaa voi toisen hyväksi myös tuottaakseen hänelle jotain hyvää, eikä se myöskään vahingoita itseä jos se kaiken a ja o on kunnossa, eli ei rakenna itsetuntoaan toisten ajatusten varaan.