seuraava »

[Eklektikko]

Työelämässä ja opiskeluissakin joutuu joskus luovimaan joo, tai pääsee luovimaan, sehän voi joskus olla hauskaa.

Mutta en taaskaan hahmota ollenkaan mitä kukaan hyötyisi siitä, että vapaa aikana, perheen, sukulaisten tai ystävien kanssa olisin jotain mitä en oikeasti ole. Taas jotenkin kaipaisin käytännön esimerkkiä...

Ehkä se on vaan siitäkin kiinni, että minua ei ole koskaan edes lapsena motivoinut tai kiinnostantut kilpaileminen tai voittaminen, joten minulla on tosi vähän  mitään sellaisia asioita joita haluan saavuttaa jotka olisivat sellaisia, joiden vuoksi pitäisi sillä tavoin luovia toisten ihmisten kanssa. Kunnianhimoisemmalla ihmisellä kuin minä (= varmaan lähes kaikki ihmiset...) asia voi olla paljon olennaisempi.

Joustaminen toisen hyväksi riippuu ihan siitä, millaisesta joustamisesta on kyse: Jos vaikka toinen vaatii joustoa sen vuoksi, että hänellä on jokin käsittelemätön elämää haittaava ongelma (esim. niin paha ulkoaohjautuvuus, että ottaa itseensä myös asiat, joilla ei ole mitään tekemistä hänen itsensä kanssa), niin silloin jos joustan, edistän vain sitä ettei hän joudu kohtaamaan ja käsittelemään asiaa. Se on vähän niinkuin kantaisi alkoholistille kaupasta kaljaa, ongelman jatkumisen mahdollistamista. Tokihan ihmisellä on vapaa tahto siinä, että voi päättä ettei edes halua ongelmiaan käsitellä, mutta se ei silti velvoita minua mahdollistamaan niitä.

Jos taas kaverilla on jalka kipeänä, niin toki sitten hidastan vauhtia hänen tasalleen, vaikka oikeasti on fyysisesti väsyttävämpää kävellä omaa perusvauhtia hitaammin, niin hassulta kuin se tuntuukin.

Höö... nuo ovat oikeastaan aika huonoja esimerkkejä, mutten nyt keksi parempiakaan.

[Ave^^]

Ajattelen, ettei kyse ole siitä että olisi jotain mitä ei olisi, vaan siitä että pehmentää itseään. Se joustettu minäkin on ihan yhtä lailla minä kuten joustamaton minä. Itselläni ainakin on niin monta minää, että on mahdollista olla monenlainen, eikä silti vielä esitä jotain mitä ei ole.

Tuosta opettajuudesta (vaikkei liitykään nyt topikkiin) olen pohtinut paljon, kirjoittelen siitä vielä hieman kun ehdin taas.. 

[Eklektikko]

Joo, ehkä on niin, että sellaista joustoa jossa ei joudu tekemään väkivaltaa itseään kohtaan, ei edes itse huomaa vaan se on ikään kuin normaalitila arkielämässä toisten ihmisten kanssa toimiessa ylipäätään.

Minä vain jäin ehkä sitten ajatuksineni kiinni siihen ekaan esimerkkiin, eli siihen tyyneen provosoitumattomaan ihmiseen, joka tulkitaan sitten virheellisesti ylpeäksi tai seiväsperseiseksi. Se jousto kun hänen kohdallaan tarkoittaisi sitä, että ryhtyisi käyttäytymään asiattomasti, epäkohteliaasti ja provosoituvasti, mikä johtaisi sitten riitelyyn, huutoon tms. tai pahimmassa tapauksessa vaikka fyysiseen tappeluun.

Esim. tällaisessa tilanteessa se 'jousto' voisi olla hyödyllinen lähinnä vain metodinäyttelijälle, joka haluaa kokeilla kuinka vakuuttava voi olla esittäessään... noh, ei tätä kauniimminkaan voi sanoa: keskenkasvuista. Lapsille moinen käytös kun on minusta luontaista, ennen kuin he oppivat aikuisempaa käyttäytymistä ja sitä miten toisten ihmisten kanssa tullaan toimeen. Ja se toimeen tuleminen ei ole loputonta joustoa, vaan avointa keskustelua muistaen että on itse vastuussa niistä omista oletuksistaan. Ja se muu porukka, joka haluaa nähdä ei-tyyneyttä ja provosoitumista seurauksineen, jää tähän keskenkasvuiseen tilaansa kun sitä mahdollistetaan, he eivät hyödy tästä joustosta yhtään mitään, päin vastoin, heidän epäterve käyttätymisensä vain mahdollistetaan ja se vahvistuu sitä enemmän mitä pidempään se jatkuu.

Höö... taas tuntuu että operoin parhaiten käytännön esimerkkien avustuksella, mutta en keksi itse parempaa kuin tämä annettu ja tuntuu vähän siltä, että et sinä tuollaista joustamista varmaan tarkoittanutkaan.

[Kalevanneito]

Oma elämänfilosofiani kannattaa aina sitä, että pitää opetella tunteiden hallintaa, ei niiden poistamista.

Mä olen tätä mieltä myös.

[Eklektikko]

Kun käytännössä ainoa tapa poistaa tunteet (tai itse asiassa sekin poistaa vain kontaktin omiin tunteisiin) on lobotomia, niin enpä tosiaan suosittelekaan ketään kokeilemaan sitä itsekseen kotona. 

Eräs mies menetti aivovaurion seurauksena kosketuksensa tunteisiinsa. Hänen elämänsä muuttui aivan mahdottomaksi, koska ilman tunteiden antamaa elintärkeää osviittaa valinta siitä mitkä sukat laittaa jalkaan aamulla olikin siinä tilanteessa tasan yhtä tärkeä ja merkityksellinen kuin valinta siitä, minkä asunnon ostaa. Tunteita tarvitaan  mm. määrittämään, kuinka tärkeä jokin päätös on.

Ihmiset luulevat toimivansa puhtaalla järjellä silloinkin, kun tunteet tosiasiassa ohjaavat toimintaamme jatkuvasti.

Ihmisen ihmeellisyys ei ole siinä, että olemme järkiolentoja vaan siinä, että koko potentiaalimme tulee käyttöön, kun järki ja tunteet toimivat samaan aikaan harmoniassa.

Mutta se vaatii tosiaan sitä, että ne ovat renkejä eivätkä isäntiä.

[Ave^^]

Yleensähän se tapa millä ihmiset yrittävät poistaa tunteita on se kieltäminen. Kyllähän siinä tilassa voi tuntua tosissaan siltä, että ne tunteet olisi kadonneet, vaikka ovatkin vain työnnetty taka-alalle.

Kaikki mitä ei hyväksy itsessään käy yleensä hallitsemattomaksi. On parempi hyväksyä ne negatiiviset puolet, sillä juuri niidenhän ei halua käydä hallitsemattomiksi. 



Jossain määrin kyllä hyväksyn keskenkasvuisuudenkin, kunhan ei vahingoiteta ketään, sillä keneltäkään tosiaan ei pitäisi vaatia täydellisyyttä. Samalla hyväksyn myös sen, että odotetaan toisilta sitä samaa käytöstä, sillä tässä on kyse ainoastaan siitä, että laskeutuu tai tulee samalle tasolle sen henkilön kanssa jonka kanssa on tekemisissä. Ei kanssakäyminen koskaan onnistu, jos molemmat kulkevat omissa sfääreissään. Useinmiten se on se ns. korkeammalla tasolla oleva, jolla on velvollisuus laskeutua.

Opettajuudesta olen miettinyt, että mihin asti on velvollisuus tai oikeus toimia toisen opettajana. Jos lähtee sille ajatuslinjalle, että asettaa itsensä jo toisen yläpuolelle ajattelemalla, että minä nyt annan tässä hänelle opetuksen, ja että hänen joka tapauksessa olisi pakko törmätä jossain vaiheessa joten näytän sen hänelle. Se on jo taas jotain muuta kuin pelkkänä peilinä toimimista. Kuitenkin jokaisella on se oma elämänpolku, jonka oikeaa tietä kukaan muu ei voi tietää. Jotkut asiat jokaisen pitäisi oppia itse, ja joskus taas on ihan hyvä jos joku näyttäisi ja kertoisi ne. Se on vähän sellainen asia, etten tiedä mikä olisi oikein.

[Eklektikko]

Minä en aseta itseäni kenenkään ylläpuolelle sillä, että kieltäydyn mahdollistamasta toimintahäiriöiseksi ymmärtämääni toimintaa suostumalla siihen ja hyväksymällä sen hiljaisesti. En oleta käytökseni automaattisesti muuttavan mitään enkä koe olevani siinä tilanteessa opettaja. Muut voivat edelleen käyttää vapaata tahtoaan siinä, miten suhtautuvat minun käytökseeni.

Se on vain sama, kuin kieltäytyisin käymässä viinakaupassa alkoholistin puolesta. Ei sekään ole opettamista, se on  mahdollistamisesta kieltäytymistä.

[Ave^^]

En puhunut sinusta tai esimerkistäsi tässä, vain asiasta yleensä, siihen kun elämässäni olen törmännyt. Tuli vain siitä esimerkistä mieleen tuo.

[Eklektikko]

Joo, ajattelin vain että joku voisikin pitää mahdollistamisesta kieltäytymistä opettamisena.

Opettaminen on kyllä sikäli kiintoisaa, että elämässä on muutama alue, joilla vapaasta tahdosta luovutaan ihan käytännön syistä:
Opetustilanteessa oppilas luovuttaa vapaaehtoisesti pois osan vapaata tahtoaan, jotta oppiminen mahdollistuisi. (Peruskoulussa tämä ei kyllä nykyisin kovin hyvin toteudu...)

Työelämässä työntekijä luovuttaa osan vapaasta tahdostaan työnantajalle työsopimuksella.
Sotilasvalan vannomalla sotilas luovuttaa osan vapaasta tahdostaan armeijan komentoketjulle.

Mutta muutoin on kai turha opettaa ketään, joka ei sitä halua, ei mikään oppi mene silloin perille. Opettajien kertomuksista peruskoulusta kuultaa joskus valitettavan vahvana sellainen tilanne. Eipä käy opettajia kateeksi.

[Ave^^]

Tuo on varmaankin kiinni siitä, mistä syystä kieltäytyy. Jos kieltäytyy siksi ettei itse halua tehdä sellaista, se on selkeää, mutta taas voi kieltäytyä siksikin että haluaa juurikin antaa opetuksen.

Peruskoulun opettajia, varsinkaan yläasteen, ei kyllä tosiaankaan käy kateeksi. 

Hyväkin se on joskus ottaa vaarin siitä mitä muut sanovat tai opettavat, voi päästä helpommalla monista asioista. Silti pitää muistaa että ne opit on annettu jonkun toisen näkökulmasta, ja oma elämä tosiaan aina on oma elämä, vaikka samoihin asioihin monesti törmätäänkin.

[Eklektikko]

Minä kieltäydyn mahdollistamisesta sen vuoksi, että katson mahdollistajan olevan tavallaan aina osittain vastuussa siitä mitä hän mahdollistaa, enkä halua osavastuuta toimintahäiriöisestä meiningistä.

Ja kyllä: Minusta jokainen joka katselee vierestä esim. kiusaamista ilman että edes avaa suutaan ja sanoo 'tuo on väärin' on osasyyllinen kiusaamisen jatkumiseen. Tosin ehkä voisin lieventää sikäli, että tämä koskee lähinnä aikuisia, sillä koulumaailmassa tilanne on aivan mahdoton ja lapselta en odota sitä rohkeuden määrää, minkä moinen saattaa vaatia. Mutta opettajien tiedetään ei-puuttuvan myös siihen kiusaamiseen jonka he selvästi näkevät. Karmaa räpsähtää sellaisesta minun maailmankatsomukseni mukaan.

[Ave^^]

Tuntuu, että kun kiusaaminen siirtyy aikuismaailmaan, vaikka työpaikalle, aikuinenkin taantuu sinne lapsen tasolle eikä uskalla sanoa että se on väärin. Kuka tykkää kenestäkin -leikit jatkuvat vaan..

[Ave^^]

Muuten, tuli mieleen vielä, että tuo luoviminen ei aina mielestäni tarkoita sitä, että olisi jokin kunnianhimoinen tavoite, vaan yleensä vain sitä että miten tulee yhteisössä toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Sekin itsessään siis on yksi tavoite. Erilaiset persoonat kun kuitenkin ovat mielenkiintoisia, ja sekin vaatii luovimista ja joustamista omasta persoonastaan aina välillä.