http://www.astro.fi/forum/index.php?topic=7068.0Kävin lukemassa yllä olevan linkin.
Koko minun ihmissuhteisiin liittyvä arvomaailma pyörähti ympäri.
Aina olen tuntenut velvollisuuden olevan numero 1.
Etenkin perheeseen liittyen. Jollakin lailla tämä kuvastaa hyvin itsekästä ihmistä.
Missä on nöyryys, josta raamattu kertoo.
Olet oikeassa siinä, että palveleminen (ja sitä kautta saavutettu nöyryys) ovat hyveitä ja tärkeitä asioita parisuhteessa ja perheessä. Olen itse kuitenkin sitä mieltä, että jos muiden tarpeet menevät aina omien edelle niin, että alamme itse kärsiä siitä, kyseessä ei ole nöyryys vaan väärä velvollisuuden tunto: Minun on palveltava muita, oltava aina muiden saatavilla, viis siitä jaksanko/voinko hyvin/tuntuuko se minusta oikealle.
Velvollisuuden tunto on siis aivan eri asia kuin nöyryys. Velvollisuuden tunto on minun ymmärrykseni mukaan tietynlainen pakko; "Nyt on pakko toimia niin ja näin". Mitään pakkoa mihinkään ei ole, kukaan ei pakota mihinkään. Meillä on vapaa tahto tehdä mitä haluamme ja käyttää tahtoamme sen mukaan, miten haluamme. Se, teemmekö vapaalla tahdollamme muille ja itsellemme hyvää vai hallaa, on sitten asia erikseen. Se on vapaan tahdon lopputulos, joka palautuu aina tekijälleen itselleen.
Mielestäni on hyvä miettiä, mitä nöyryys itselle merkitsee, entä velvollisuuden tunto. Miksi kokee ne tärkeiksi, miten mielestään pitää toimia ollakseen nöyrä? Minulle nöyryys on kunnioitusta, ei alistumista. Esimerkiksi parisuhteessa kunnioitan tietenkin puolisoani - sehän on itsestään selvää - mutta jos puolisoni alkaa vaatia minulta jotain, pitää minua oletettuna itsestäänselvyytenä (pyykkäri, tiskari, imuroija, viihdyttäjä, joku vaan tossa rinnalla aina) tai kohtele minua jatkuvasti niin, että se aiheuttaa minulle pahan olon, kieltäydyn nöyristelemästä. Nöyryyden ja nöyristelyn välillä on ero, eikä kyse ole itsekkyydestä vaan terveestä itsensä rakastamisesta. Se tuntuu olevan todella monelle naiselle vaikea asia - kenties siksi, että kollektiivista feminiiistä tietoisuutta on myrkytetty viimeiset 2000 vuotta ja edelleen sitä myrkytetään suuressa osassa maailmaa sillä, että naisen asema on alisteinen mieheen nähden.
Miksi jäädä kiduttamaan itseään vaikkapa toimimattomaan parisuhteeseen? Kukaan ei pakota siihen. Me voimme pakottaa vain itse itseämme. Jumala sinänsä ei odota meiltä sitä eikä tätä, vaan minun Jumalani on kaikkialla oleva energia, josta kaikki koostuu. Se on sellainen valvova ja opastava voima, ei niinkään listoja lateleva herra tuolla jossain :
Lisäksi on otettava huomioon aina se mitä sielu haluaa kokea tässä elämässä. Jos kokemuspiiriin kuuluu halu uhrautua muiden eteen itsensä unohtaen/alentaen - ja että se tuntuu ihmisestä itsestään hänelle sopivalta ja toimivalta tavalta - silloin täytyy toimia niin. Mutta marttyyrius, jota harjoitetaan vain, koska pitää/niin on tehty aina/se kuuluu asiaan, ei ole kuitenkaan minun mielestäni hyve, sillä kuinka voi jaksaa palvella muita, jos ei huolehdi välillä itsestään. Silloinhan sitä vasta itsekäs onkin! "Muut eivät pärjää ilman minua, minun on aina oltava muiden käytettävissä, muut eivät ole onnellisia ilman minua".
Summa summarum: Jos sinusta tuntuu hyvälle olla perheen velvollisuuksista huolehtija, jatka samaan malliin! Tiedät kyllä, mikä sopii sinulle. Jos joku kuitenkin hoitaa velvollisuuksiaan vain, koska on "pakko" - vaikkapa sitten niin, että Jumala suuttuu, jos ei ole tarpeeksi nöyrä tai että on ihmisenä huono, jos ei ole tarpeeksi uhrautuvainen - kannattaa miettiä kahteen kertaan. Oma paha olo on aina merkki väärästä suunnasta. Samoin oma hyvä olo on merkki oikeasta suunnasta. Simple!
