Henkisen kasvun mittariksi valitaan usein pyhyys. Kun ihminen on pyhä, hän vaikuttaa olevan korkealla henkisellä tasolla. Pyhyys on kuitenkin tarkkailijan oman jakautuneisuuden synnyttämä tunnehorkkatila, esteettinen väristys, lupaus oman ristiriitaisuuden loppumisesta, ja päätymisestä harmonisuuden tilaan. Sotiakin väitetään pyhiksi.
Itseasiassa... Oman harhan 'jakautuneisuudesta'- tajuaminen johtaa juuri oman Pyhyyden - kaikkien Pyhyyden - hyväksymiseen. Tälläinen henkilö ei ole sen "korkeammalla henkisellä tasolla" kuin pelkääväkään, hän vain tietää olevansa yhtä kaiken kanssa ja siksi Pyhä.
Jos gurunne käyttää "pyhä"-sanaa, kehottaisin juoksemaan karkuun. Kun ihminen käyttäytyy 'pyhästi' eli puhuu ja liikehtii rauhallisen lempeästi, ei menetä malttiaan, on älykäs ja joustava puheissaan, pukeutuu kauniisti, usein itämaisvivahteisesti, hänen luullaan olevan henkinen - vaikka kyse voi olla peräti saatanallisuudesta eli ulkoisten arvojen palvelukseen pyhittäytyneen persoonan hioutuneisuudesta. Näitä 'pyhyysominaisuuksia' eli kapeutuneen käyttäytymisen piirteitä voidaan kutsua vaikkapa 'leijuntapiirteiksi', koska ko henkilö vaikuttaa niin pyhältä kuin hän leijuisi vähintään puoli metriä irti maasta.
No ei kai nyt jonkun yksittäisen sanan lausuminen tarvitse tuollaista pelkoreaktiota herättää. Kyllä me olemme kuitenkin turvassa ihan joka paikassa, kun vain muistaisimme sen.
Noista olemukseen liittyvistä asioista; kun ihmislapsen on hyvä ja
rauha vain olla, se kyllä näkyy ja huokuu eikä siinäkään totisesti ole mitään pelättävää!
Saatanallisuuttakaan ei todellisuudessa ole olemassa. Sekin on egojemme turha yritys tehdä illuusio, että olisi olemassa pimeyden messias. Tämä on täysin naurettava ajatus, etenkin kun tiedämme ettei pimeys voi kätkeä mitään vaikka siltä näyttäisikin.
Pyhyystautioireisiin kuuluu puhuminen pyhyydestä, rakkaudesta ja värähtelyistä kuin leivästä. Luennoitsija hehkuttaa samaa kristus- tai buddhavärjättyä 'rakasta ja ole jalo'-teemaa kuin muutkin, ja kertoo sadannen kerran samat värähtelytasojutut ja 'Olen vain välittäjä'-tarinat.
Eikö koskaan mietitytä semmoinen, että jostain syystä nämä olennot kommunikoivat samat läpät tunhansia ja tuhansia kertoja muistuttaen myös ettei tämä tieto ole suinkaan heidän omasta egostaan lähtöisin vaan siitä isosta Itsestä, jota me kaikki todellisuudessa olemme.
Tällainen henkilö on muodostanut itsestään omien ihanteittemme heijastuman. Ihanteemme on syntynyt halusta leikata itsestämme meille itsellemme ja toisille tuskaa aiheuttavat osat irti, ja jättää jäljelle vain hyvät. Tällöin emme tarkastele itseämme sellaisena kuin olemme, ja niin luomme katseemme sellaiseen jonka tulisi olla, eli todellisuutta vastaamattomaan ihanteeseen. Tällainen oman pakenemisemme luomaan kiiltokuvaan gurumme pukeutuvat. He ovat pyhyydessään ihmispuolikkaita; toisen puolen itsestään piiloon laittaneita.
Jos nyt ajatellaan, että keho ja mieli(ego) ovat todella yhtä niin hyvä on. Mutta kun se sinun todellinen Itsesi ei ole kumpikaa näistä. Ne eivät ole kumpikaan todellisia vaikka siltä saattaisikin erehdyttävästi näyttää. Näitä ei voi eikä kannatakkaan yrittää leikata irti vaan antaa ne rakkaudellisesti anteeksi. Pimeyttä ei voi piiloittaa ja kuten aijemmin mainitsit pimeys ei voi piilottaa mitään... Ajatteleppa nyt vaikka jotain esinettä pimeässä huoneessa. Se ei ole piilossa vaikka näyttäisikin siltä ettet näe sitä, mutta kun pienikin kynttilän liekki osuu siihen se tulee jälleen valkeuden myötä esiin. Tätä tarkoitetaan kun sanotaan ettei pimeys voi kätkeä mitään ja että Valo aina voittaa pimeyden.
C.G.Jung kertoo tarinan oppilaasta, joka kysyi rabbilta, miksi ei enää ole ihmisiä, jotka näkivät Jumalan kasvot niin kuin ennenvanhaan. "Koska kukaan ei nykyään osaa kumartua niin alas", rabbi vastasi.
Yrjö Kallinen sanoo saman: ihminen kiipeää ylemmäs yrittäen tavoittaa Jumalaa, kunnes hän eräänä päivänä väsyy, irroittaa otteensa ja kokee kuinka jumalaan pudotaan.
Aivan... antaudu, anna ne pelot Pyhälle Hengelle! Ei meidän ole tarkoitus niitä kantaa, mutta ei niitä voi meiltä poiskaan ottaa jos emme ole niitä itse valmis luovuttamaan. Meillä on vapaa tahto.
Pentti Saarikoski kuvaa humoristisesti kuinka hullusti voi henkisen kiipeilijän tiellä käydä:
Järjestin kemut
lähetin kutsukirjeitä
että postissa pyrytti
sitten yöllä
istuin nenätysten
kuokkavieraan kanssa
selitin että olin päässyt
Wittgensteinissa ylimmälle puolalle
mutta nyt en saa potkaistuksi tikapuita pois
hän nauraa käkersi
kun minua ei tuo astronomia niinkään
sai sanotuksi
Useat henkisten teiden harjoittajat ovat varmaan huomanneet, kuinka juuri parhaimman mietiskelyn, harmonian ja tasapainon hetkellä jokin ulkopuolinen mitätön häiriötekijä saa harjoittajansa niin tasapainottomaan tilaan, että se hämmästyttää häntä itseäänkin. Nämä epämiellyttävät kokemukset tietysti mielellään unohdetaan. Ne ovat merkkinä ihanteeseen pyrkimisen (joka on pakenemista) ja todellisuuden välisestä kuilusta, joka on kasvanut jo niin leveäksi, ettei harjoittajan itsepetos enää pysy salassa.
Totta tosiaan hiljentymisessä, sisäänpäin kääntymisessä on se hyvä puoli, että tällöin on rauhassa mahdollista kohdata niitä oman mielen pelkoja jotka näennäisesti saavat sinut rauhattomaksi. Tässä kohtaa sanan unohtaminen voisi vaihtaa sanaksi antaa pois... se on sama asia kuin antaa anteeksi. Ei sinun edelleenkään tarvitse kantaa niitä pelkoja, voit vain todeta, että niin ei tarvitse olla ja lempeästi antaa ne sitten sille Korkeammalle voimalle joka sinusta tulee. Pyhä Henki on tässä kohtaa hyvin hyödyllinen koska se on meitä kaikista lähinnä... Mutta eivät ne Toisetkaan kaukana ole
Ihanteeseen pakeneminen on Valoon pakenemista ja siitä Valon vinkkelistä kun tätä hommaa katselee niin todellisuus kyllä näyttää aika erillaiselta. Niinhän se aika usein tuppaa olemaan, että ne maailmankaikkeuden lait ovat päin vastoin suhteessa näihin meidän 'lakeihimme'.
Olavi Noronen on huomioinut tämän omalla humoristisella tavallaan kirjassaan Hiljaisuuden kirja (WSOY 1987): "Psykoterapeuttien talvikursseilla olemme ruokajonossa ystävällisiä ja jaksamme kärsivällisesti odottaa vuoroamme, mutta työpaikkamme läheisyydessä olevan baarin ruokajonossa tuo pyhempi minämme on väistynyt johonkin."
Vielä räväkämmin hän sanoo saman asian hiukan myöhemmin: "Jos huomaat muuttuvasi yhä pyhemmäksi, paremmaksi, ymmärtäväisemmäksi, avuliaammaksi ja rakastavammaksi ihmiseksi riippuen siitä missä tai keiden kanssa olet, voit luokitella itsesi vertikaali-skitsofreenikoksi. Mikäli et pysty sitä itsellesi myöntämään, olet ansassa hyvin syvällä. ... Vuosia sitten tajusin itse pudonneeni tuohon ansaan enkä ole vieläkään kokonaan päässyt sieltä ylös."
Ei kai tämä Olavi tee psykoteraupeutin työtä? Nyt voisi olla aiheellista parantajan parantaa ensin itsensä ja sitten alkaa parantaa muita.
Mutta hienon sanan hän (tai joku muu ego) on keksinyt sille kun jonkun Valon määrä lisääntyy... voihan sitä vaikka kutsua vaikka Kikkelis kokkeliksi jos niin haluaa tai Iloksi tai miksi hyvänsä. Mutta sen minkä opetat vahvistat itsessäsi, siksi ehkä olisikin hyvä, että nämä käsitteet olisivat sellaiset, että jokainen voi ne tulkita oikein. Ja tuosta 'ansasta' jos sen niin haluaa nimetä, on totta, että jokainen siinä ansassa todella on ja on vain itsestä kiinni kuinka paljon haluaa aikaa lyhentää.
Tämänkaltainen usko tiettyjen ulkonaisten käyttäytymispiirteiden liittymisestä henkisyyteen on naiivia lapsenuskoa, sukua jeesuskiiltokuville. Aivankuin henkisyyden loputtomuudelle voitaisiin osoittaa tietyt rajatut ilmentymismuodot.
http://www.saunalahti.fi/msiivola/omia/henkinen_kasvu.html#PyhyystautiTekoa edeltää aina ajatus huolimatta siitä Kenen tai minkä ajatus se on. Kyllähän se mielenterveyden palautuminen alkaa näkyä myös käytöksessa... Kikkelis kokkelis. Siinä mielessä kun oivallamme lasten merkityksen opettajinamme, jotka ovat aina valmiita antamaan anteeksi, olemme jo pitkällä. Ego järkeilee koska se ei pysty käsittämään rakkautta, mutta voit joka hetki luopua olemasta nerokas ajattelija. Todelliset ideat tulevat jostain laajemmasta tietoisuudesta kuin meidän pienistä itsestämme.
