Voi, minä menen aina niin sanattomaksi tällaisten tapahtumien edessä. Ne on jotenkin niin syvältä koskettavia, että en löydä tällaiseen sanoja...osaisin vain halata ja jotenkin 'sydämen kautta' sanoa, että voin vain aavistuksen omaisesti kyetä samaistumaan menetyksen tunteisiisi.
Itse olen tietyllä tapaa menettänyt myös lapseni ja käynyt monenmoisia äidin tunteita läpi ja uskon, että lapsen menettäminen on äidille yksiä suurimmista tuskista, mitä äitinä voi kokea.
Luultavasti todellakin käyt nyt läpi näitä kaikkia menetykseen liittyviä tunteita unienkin kautta.
Tunteet ovat varmaan moninaisia. Ikävää, surua, syyllisyyttä...
Itse olen kuoleman kautta menettänyt myös hyvin läheisiä ihmisiä ja en ainakaan itse kyennyt millään lailla käsittelemään niitä tunteita parina ensimmäisenä vuonna. Vaatii aikaa, että eheytyy edes sen verran, että on voimia näitä kaikkia tuneita kokea...
Muistan kun minulle sanottiin lohduttavasti, että pari vuotta ja sitten suru alkaa olla käyty läpi
Minulla meni kymmenen vuotta ja oivalsin omalla kohdallani, että surua ei koskaan voi käydä läpi niin, että voisi elää kuten ennenkin. Ehkä se oli vain oma vääristynyt ajatukseni siitä, mitä surun läpikäyminen on...en tiedä.
Nykyään koen niin, että sitä oppii ottamaan sen osaksi itseä, surunkin kokemuksen. Se ei ole mikään pois heitettävä tunne, vaan tunne, joka kuuluu osaksi ihmistä. Osa luopumisen kokemusta. Eikä sen surun ja menetyksen yläpuolelle voi nousta tukahduttamatta menetyksen tunteita.
Surun ja menetyksen kanssa kuljetaan käsi kädessä. Mutta se ei toki oli ainoa tunne, elämä on täynnä mitä moninaisimpia tunteita, jotka täydentävät toisiaan ja tekevät elämästä rikkaan ja elämisen arvoisen.
Voimia sinulle Sirmakka!