seuraava »

[Chandra]

Olin jo toisessa huoneessa,kun piti palata takaisin.

Eikö itsemurhasta sitten myös voisi käyttää nimikettä itsearmo,jos elämä on yhtä kivirekeä,eikä jaksa.
Kertoisitko minulle miten tämän näet?
Tämä asia kun tuntuu nyt vaan vaivaavan ja näen ja koen sen itsearmona monenkin kohdalla.

[Chandra]

 

Aika lailla samoin ajattelet Mika-Matti.
Ja samoin uskomuksin elämän jatkumisesta ja rajattomuudesta.

Tätä ei nyt pidä kenenkään ottaa minään yllytyksenä.
Mielipiteistä ja uskomuksista nyt puhumme.
Ja totta,yhdellä yhdenlaiset,toisella toisenlaiset.
Tästä tabustakin aiheesta voi puhua avoimesti,ei siihen vielä kuole.

Nauttikaa elämästänne!

[Chandra]

Oli pakko kaivaa tämä aihe taas esiin,kun katselin illan tv antia.
Kakkosen dokumenttiprojekti:Oikeus kuolemaan

Sveitsi on sallinut vapaaehtoisten auttaa ihmisiä,jotka haluavat tehdä itsemurhan.

Enempää en aiheesta tiedä,mutta aijon sen kyllä katsoa.
Jostain syystä,ehkä tuon salaavan ilmapiirin johdosta,yritän löytää jotain vastausta tähän kysymykseen.
Tuskin tämä dokumentti sitä antaa,mutta katson mistä näkövinkkelistä he ovat tähän ratkaisuun päätyneet.

Ja sanottakoon nyt,että olen kyllä hyvinkin elossa ja vahvasti elämänsyrjassä tällä hetkellä kiinni,että ei sen takia.
Kevättä ja kesää kohtihan mennään.

Laitoin vain  vinkiksi,sillä tästä herää varmaan monenlaisia mielipiteitä ja herättänee katsojassa paljon kysymyksiä.

[Chandra]

En tiedä kattoiko kukaan muu ohjelmaa,mutta kyllä siinä oli eutanasiasta kyse paremminkin kuin itsemurhasta.
Heitti muutaman kysymyksen ilmaan,vaan ei mitään kummallista.

Yksi masennuksesta kärsinyt sinne soitti.Hyvä niin,että mielenterveyspotilaat oli suljettu poia tämän mahdollisuuden piiristä.
Kiihkoton ja asiallinen se oli.
Kuulin eilen ystävältä,että eräs Suomalainen on ainakin käynyt Sveitsissä tämän asian puitteissa.
Voi olla ettei enää ole mahdollista ulkomaalaiselta.Ainakin sellaisen kuvan sain,kun sitä katsoin.

[Mirjam*]

Minä kahtelin myös tuon kyseisen ohjelman.
Ihan asiallinen se oli...
Herätti kyllä ajatuksia.... ja en kyllä osaisi itse mitään tiukkaa mielipide rajaa vetää näihin asioihin. Toisaalta ja toisaalta, tuli monessa kohtaa mieleen.
Sitä on niin helppo vetää joku tiukka mielipide kehiin, kun ite ei ole samassa uppoavassa laivassa. Joten....
Tuo oli tosiaan hyvä, että mt-"potilaat", eivät sieltä "apuja" saaneet...

Sitä jäin miettimään, että käsitinkö oikein, että tekivät "vapaaehtoistyötä" nämä ihmiset? Nähtävästi ainakin 'ulkoisesti'/virallisesti, olihan kyseessä yhdistys.
Sen panin merkille, että kummasti kuvaajan kamera eksyi joka tilaisuudessa kuvaamaan niitä "anniskeluja" joita joka tilaisuudessa oli. 

[Chandra]

Kyllä niin käsitin minäkin,että vapaaehtoiset pyörittävät toimintaa.
Siitä heräsi yksi suurimmista kysymyksistä itselleni.
Pystyisinkö auttamaan?Kykenisinkö?
Siis heidän työtään en nyt moralisoi,enkä osaa myöskään lähteä tuomitsemisen,enkä tiukan rajan teille lähde minäkään.

Vaan monenmoisessa toiminnassa kun olen ollut mukana,niin veikkaan,että tässä kohden pitäisi sanoa ei.
En tiedä,jos kohtaisin vaikeasti sairaan ja tuskissaan olevan.
On niin helppo sanoa,jos ei kohtaa sitä todellisuutta,jossa ihmiset tuossa tilanteessa ovat.
Olen sen niin monessa muussakin huomannut.Jyrkimmin tuomitsevat ne,joilla ei ole asioista minkäänmoista tietoa.

[taiska]

En ole lukenut koko ketjua, mutta tässä jonkun aikaa sitten oli sellainen ohjelma telkkarissa jossa puhuttiin itsemurhista ja siinä asiasta puhui tyttö jonka veli oli tehnyt itsemurhan.
Minua jäi mietityttämään tytön lopussa sanotut sanat :

"Itsemurha on niin itsekäs teko, että aivan hirveä. Itsemurhan tekijä on täysin itsessään eikä ajattele ollenkaan muita, kaikkia niitä kysymyksiä mitä jättää muiden päähän pyörimään ja joille on mahdoton löytää selitystä, kun itsemurhan tehnyt on jo poissa jättämättä mitään selitystä jälkeensä. Se on kaikista itsekkäin teko minkä ihminen voi tehdä".

[Chandra]

Tuossa eilisessä dokumentissa oli hyvin sairas poika,joka oli työskennellyt sairaalassa.Äitinsä istui siinä vieressä haastattelun aikana.
Poika kertoi,miten hänen farmaseuttinsa oli sanonut,että et sinä tässä mitään apua tarvitse,koska sinun lääkitykselläsi pystyisit milloin tahansa tekemään coctailin,jolla päättäisit päiväsi.
Poika ei kuitenkaan halunnut sitä tehdä niin,koska ajatteli äitiään.
Kertoi,miten äiti käy joka päivä hänen luonaan,eikä halua,että tämä joku aamu löytää hänet kuolleena vuoteestaan.
Kivut olivat kuitenkin sitä luokkaa,että niitä oli mahdoton enää sietää.

Äiti hyväksyi poikansa päätöksen ja kuolinpäivä sovitaan niin,että läheinen/läheiset voivat olla paikalla hyvästelemässä,kun aika on.

On totta,että itsemurhan tekijä on omassa maailmassaan.
Mutta hän melkeinpä poikkeuksetta on niin sairas ja tuskainen,ettei ajattele enää samoin kuin terveet.
Kukapa normaali ihminen haluaisi edes suurten vaikeuksien keskellä lopettaa päivänsä,jos löytäisi edes pienen toivon kipinän vielä siitä,että elämä voi muuttua elämisen arvoiseksi.
Ei kukaan.Kyllä siinä on jo pidemmän aikaa,ehkä vuosia ollut ajatuksissa tämä asia.Usein kokee myös niin,että kukaan ei minua enää tarvitse.En merkitse kenellekään mitään,joten eipä kukaan minua kaipaakaan.Tuntee olevansa vain rasite muille.Vakavassa masennustilassa ihminen ei kykene ajattelemaan selkeästi ja jos lähiympäristössä ei ole ihmistä,joka tajuaa,miten masentunut reagoi,ei juuri saa apua.
Läheisille masentunut omainen on raskas taakka.Siihen väistämättä väsyy,kun mikään ei auta,eikä voi siihen maailmaan mennä,että näkisi ja tuntisi,kuten tämä ihminen tuntee.

Itse olen sinut tämän asian suhteen.Omasta kokemuksestani 12v sitten,sekä läheisen myös.
Osittain siksi olen täällä aiheesta kirjoittanut,että osaisin katsoa asiaa monelta kantilta ja olen huomannut,että ne,jotka ovat kokeneet tämän elämässään jollain tavoin,myös ovat miettineet asiaa kaikkien osapuolten kannalta.

Tottakai se on yksi raskaimpia kokemuksia,mikä ihmisen kohdalle voi sattua,mutta itsekkyydestä ei ole kyse,vaan sairaasta mielestä.
Vääristyneestä tavasta katsoa elämäänsä ja toivottomuudesta sen suhteen.
Useimmat jättävät jälkeensä viestin,mutta nämä äkilliset ja arvaamattomat ovat varmaan vaikeimpia kohdata.
Tosin luulen että ovat vähemmistö.
Jos hiemankaan on tällaisen ihmisen kanssa tekemisissä,sen kyllä vaistoaa,että mahdollisuus on olemassa.

En katso enää oikeudekseni pitää ketään täällä väkisin.En rakastakaan ihmistä,jota en millään tahtoisi antaa pois.
Minä kun en joudu kokemaan hänen menetyksiään,hänen tuskaansa ja pimeyttään.
Olen varautunut,että tämänkin saatan joutua kokemaan,mutta ymmärrän päätöksen,koska niin läheltä ja jatkuvasti hänen elämäänsä seuraan.
Varautunut myös siihen,että mitään viestiä ei jää,jos yht äkkiä päätöksen tekee.Tosin tiedän myös sen,että se muhii koko ajan hänen ajatuksissaan.

Silti tiedän,että hän rakastaa minua ja hän tietää minun rakkauteni häneen.En syyllistä,suren sitten,jos sen aika tulee.

En koko asiaa enää olisi edes ottanut esille,ellei tuo dokumentti olisi osunut silmiini.Kuten sanoin,olen sinut asian kanssa ja käsitellyt sen.
Järkytys ja suru koskevat jokaista kuolemaa ja sen saa ja pitääkin tuntea,mutta seuraukset teosta kantaa sielu itse,en minä,eikä kukaan muukaan.Mitä ne seuraukset sitten ikinä ovatkaan.Sitäkin olemme täällä spekuloineet.Luulen kuitenkin,että yksikään meistä elävistä ei voi tarkalleen tietää,mitä sen jälkeen sielulle tapahtuu.
Eikä ole tarviskaan.Jokainen kokee sen sitten itse,lähtee täältä sitten miten lähtee.

[Mirjam*]

Kirjoitit asiasta Chandra niin koskettavan kauniisti ja siitä huokui, että tiedät mitä kirjoitat, etkä vain heittele jotain mielipiteitä omista "peloista" käsin, vaan silkasta syvästä ymmärryksestä.
Voisin silti sanoa, että ajattelen asiaa hyvin pitkälti samoin. Ehkä siksi koin kirjoittamasi ajatukset noin.

Itse olen myös tämän asian kanssa elänyt monelta suunnalta ja menettänyt myös rakkaimpani joskus siten.
Minäkään en näe tuollaista ratkaisua itsekkäänä, vaikka se sitä tietyllä tapaa onkin.
Kyse on kuitenkin ihmisen omasta kokemusmaailmasta, omasta tuskasta ja hyvin usein jopa se ratkaisu tekee vähintään yhtä kipeää ratkaisun tehneelle kuin "jälkeenjääneille".
Tosin on monenlaisia tapauksia. Kaikki ei mieti ollenkaan mitä taakseen jättää läheistensä koettavaksi, mutta jotkut todellakin käyvät sen tuskan läpi jo ennen sitä. Tietyllä tapaa kaikki tapahtuu myötätunnon kautta jokaisen osalta, vaikka se oli sitten sillä hetkellä "yllätys".
Kuoleman joutuu jokainen asianosainen läpikäymään aina, tapahtui se miten tahansa. Surun ja menetyksen. Myös kuoleva menettää elämänsä siinä persoonassaan, missä elää ja ne rakkaat läheisensä.

[anathema]

aiheeseen liittyen, katsoiko joku tiistaina tullutta dokumenttia sveitsiläisestä vapaaehtoisjärjestöstä, joka auttoi ihmisiä itsemurhan kanssa? Kyseinen ohjelma on esitetty ennenkin, eli ideana oli auttaa ihmisiä pääsemään kärsimyksistä ja kivuista. Vapaaehtoisvoimin lääkärin opastuksella työntekijät kulkivat autettavan rinnalla ja antoivat useimmiten suun kautta nautittavan lääkkeen, jonka seurauksena potilas kuoli. MItä mieltä olette kyseisestä toiminnasta? Onko tällainen menettely eettisesti ja moraalisesti oikein? Ja mitä jos itsellenne tulisi tilanne, jolloin olisitte vakavastii sairas ja täysin toimintakyvytön, voisitteko päätyä tämäntyyppiseen ratkaisuun? Tässä on aika ristiriitainen aihe, joka usein tulee eteen kun on kyse vaikeasta sairaudesta, en tarkoita että suomessa, mutta onko oikein luoda "helpotusta" ja auttaa kuolemisessa? kertokaapas omia mielipiteitä.

[Chandra]

 

Et anathema ilmeisesti lukenut muutamaa kirjoitusta ylempää.
Tämän vanhan linkin kaivoin esiin juuri tuon dokumentin vuoksi.

Mutta noihin kysymyksiin,joita sinulla ohjelmasta oli herännyt.
Ensinnäkin isääni 3kk sängyn vieressä hoitaneena ja suunnattomia kärsimyksiä katselleena,en voi suoralta kädeltä sanoa,etten olisi häntä auttanut,jos olisi pyytänyt.
Keuhkosyövästä alkoi,sitten luustoon,aivoihin,aiheuttaen epileptisiä kohtauksia muistuttavia oireita,lopulta luuta ja nahkaa ja koko keho täynnä jättikokoisia pahkuroita.
Minä nielin itkua,kun oli pakko kääntää häntä,koska se tuotti niin suurta tuskaa.
Parina viimeisenä viikkona hän toivoi kovasti vain pääsyä pois noista tuskista ja sitä samaa rukoilin minäkin.

En olisi tehnyt sitä kylläkään itse,sillä jo luvalla melko reippaasti nostettu morfiiniannos riitti tuomaan syyllisyyden tunteen.Konsultoimme aina lääkäriä ja viimein soitin tutulle anestesialääkärille,joka ihmetteli annoksen pienuutta ja nosti sitä melkoisesti.
Tuskat hävisivät siksi päiväksi ja seuraavana yönä hän kuoli.
TK-lääkärit eivät uskaltaneet nostaa kuin niin hitusen kerrallaan,ettei sitä edes ruiskussa huomannut,eikä vaikuttanut kipuihinkaan.
Mutta jos tämä palvelumuoto olisi ollut mahdollista ja hän olisi sitä pyytänyt,olisin keskusteluapua siltä taholta ainakin pyytänyt ja kunnioittanut isäni päätöstä.

Ohjelmasta sain sen kuvan,että näitä tapauksia seurattiin kuitenkin melko pitkään ja suoraan ei toimittu kenenkään kohdalla.
Myös sen,että suurempi osa jätti kuitenkin käyttämättä tämän mahdollisuuden,mutta halusivat sen takaportiksi,jos tuskat kävisivät sietämättömäksi.
Katson että se on kunkin oma asia,koska siinä edellytettiin,ettei ole mielenterveysongelmainen ja on selkeästi kykenevä tekemään tämän päätöksen.Lisäksi kirjallinen hakemus.
Kuten jo kirjoitinkin,mielestäni puhuttiin eutanasiasta,ei itsemurhasta.

[taiska]

Minun ystäväni sanoi kerran ( hänen äitinsä teki itsemurhan) että hänen mielestään jokaisella ihmisellä on oikeus päättää omasta elämästään. Hänen äitinsä oli ihana ihminen !!!! Toisaalta tämäkin on minun mielestäni oikea ajatus sillä jokaisen ihmisen elämä on nimenomaan hänen omansa, ei kenenkään muun.

[anathema]

höh..pöllö minä kun en katsonut kaikkia viestejä.. noh kuitenkin samaa asiaa tässä aloin pohtimaan. Kyllähän ne vapaaehtoiset ihmiset tekivät tärkeää työtä ja kykenivät kulkemaan sairaan ihmisen vierellä loppuun asti. Minulla kuolema on ollut läsnä aika ajoin ja olen sitä mieltä että jokainen vastatkoon elämästään. Hoitotyössä ollessani näin paljon kärsimystä ja yksinäisyyttä, yleensä selllaisesta tilanteesta haluaa pois. En ala puolin enkä toisin ketään arvostelemaan tai tuomitsemaan, ymmärrän kummankin puolen asiasta. Vaatii voimaa istua kuolevan vierellä loppuun asti.

[Chandra]

Kuten Taiska ja anathema,myös minä olen sitä mieltä,ettemme me omista ketään ihmistä.
Emme voi sanella muille sääntöjä omien halujemme vuoksi.
Rakastaa vain,niin kauan kuin saamme ja ikuisesti vielä tuon rakkaan lähdettyä.

[Riitta]

Chandra, kasityksesi edustaa hyvin syvaa ymmartamysta ja rakkautta laheistasi kohtaa-en voi muuta sanoa kun.. halauksin.