seuraava »

[Chandra]

Kiitos diamond!

Vuosien ajattelun ja vastaanpanemisen tulos.
Nyt on kummallekin helpompaa elää näin.Vapaina ja hetki kerrallaan.

[Atomi]

Katsoin tuon dokumentin ja oli mukavaa nähdä, että itsemurha on vihdoinkin henkistymässä. Tekona se on tähän saakka ollut äärimmäisen itsekäs teko, mutta nyt ollaan luomassa sillekin pehmeää vaihtoehtoa. Itse en voisi auttaa itsemurhassa, mutta tilanteet ovat niin super-yksilöllisiä, etten voi rehellisesti sitäkään vaihtoehtoa täysin kieltää. Jos minulle todella rakas ihminen sitä suuren kärsimyksen keskeltä pyytäisi, en tiedä pystyisinkö kieltäytymään. Toivottavasti en joudu tuota kokeilemaan ja kaikki rakkaani saavat kuolla rauhallisesti ja kivuttomasti. 

[Chandra]

Niin.
Kun miettii miten eri tavoin täältä itse kukin lähtee,tulee taas mieleen tuo sielunsuunnitelma.
Jos kerran sen allekirjoitamme,niin eikö sielu ole voinut silloin päättää siirtyvänsä juuri noin.
Eli jotkut suuren kärsimyksen kanssa,toiset suoraan tanssilattialta,kuten äitini melkeinpä sai lähteä.
Se joka lähtee kärsivänä,opettaa valtavan paljon jälkeen jääville.
Esimerkiksi kiitollisuuden ja ilon tuollaisesta äkkikuolemasta.
Opettaa myös mihin kaikkeen pystymme,kun on tarvis.

Jos sitten siirrytään siihen,että onko itsemurha henkinen vai itsekäs teko,niin olen usein miettinyt,mikä sen erottaa sitten sielunsuunnitelmasta?
Sekö,että kirkko on sen aina tuominnut jopa niin,ettei ennen haudattu ns.siunattuun maahan?
Olen kyllä tullut siihen tulokseen ja vapaasti saa olla eri mieltä,että jokaisen sielunsuunnitelmaan on kätketty myös tuo vaihtoehto.
Eli jollen kykene täyttämään tehtävääni täällä,jos se onkin liian raskas,voin jättää kesken ja ottaa uusiksi.

Siinäpä menee monen muunkin suunnitelmat sekaisin,kuten usein kuoleman yhteydessä menee.
Menemme mykäksi.Emme voi ymmärtää ja tunteet heiluvat äärimmäisyydestä toiseen.
Kovin harva tuohon anatheman kysymykseen vastasi,vaikka se on mielenkiintoinen.
Kuka mitäkin tekisi?Vai heittäisikö sen ensimmäisen kiven?

[Chandra]

Hei Paula

Kyllä kunnioitan rohkeuttasi tuosta avoimuudesta asian suhteen.
Olet käynyt raskaan asian läpi,joka jollain tasolla jää varmaan vaikuttamaan läpi elämän suhtautumisesta muihin.Sen luki kirjoituksestasikin.
Mutta perin tärkeä rooli sinulla on myös.
Rohkeana asiasta omalla nimellään kertovana,avaat taas erilaisen näkemyksen tuolle ymmärryksen yli menevälle,ja sanattomalle surulle.
Annat luvan surra läheisen kuolemaa,ilman syyllisyyttä,ilman häpeää.
Kun siitä tarpeeksi moni puhuu,niin ehkä joskus tuo ihmeellinen suhtautuminen,salamyhkäisyys ja koko asian hiljentäminen poistuvat.

Ja siinä olet kyllä oivalluksen tehnyt,ettet ota syyllisyyttä.
Joskus ei mikään rakkaus riitä.Oli se sitten kuinka voimakasta tahansa.
Kun toinen on "tavoittamattomissa",ei rakkauskaan tavoita.
Kiitos kirjavinkeistä!Pitää kysyä kirjastosta!

[Mirjam*]

"Yhdyn" kyllä edellisen kirjoittajan sanoihin (Chandran) ja todellakin kunnioitan ihmisiä, jotka uskaltavat puhua ja kirjoittaa avoimestikin kipeistä ja vaietuistakin asioista.

Itse olen kokenut myös tuon, että "kumppanini" päätyi omaan ratkaisuunsa aikanaan ja teki itsemurhan. Tosin me ehdimme olla yhdessä yli kaksi vuotta, mutta meillä oli silloin 7kk:den ikäinen lapsi.
Olen tänä päivänä joutunut käsittelemään tuota tapahtumaa elämässäni, vaikka siitä on jo aikaa yli 20vuotta.
Tämän hetken elämäntilanteeni ja tapahtumat, ovat tunnetasolla saaneet minut palaamaan siihen hetkeen, kun se tapahtui.
Olen menettänyt itselleni hyvin rakkaan ihmisen, johon luotin sydämessäni yhtä lujaa ja voisin sanoa jopa yhtä sokeasti kuin ensirakkautenikin kohdalla (vai uskoinko johonkin ikuiseen rakkauteen?)
Joskaan en  tällä kertaa kuoleman kautta. Mutta sama tunneprosessi käytävänä, jolloin koen, etten voi tälle ihmiselle suoraan ilmaista sitä menetyksen tuskaani ja jopa vihan tunteitani joita koen.

Olen nyt saanut aivan uuden näkökulman tuohon jo kauan sitten tapahtuneeseen menetykseeni, koska olen tästä asiasta nyt keskustellut s-h;n kanssa, hän toi esiin sen, että miten paljon silloin aikanaan koin syyllisyyttä siitä toisen ratkaisusta ja miten paljon ulkomaailma myös minua syyllisti. Vaikka olen kuvitellut, että olisin tuon tapahtuman nyt jo sentään jollain tasolla käsitellyt, niin tuota häpeän ja syyllisyyden taakkaa ehkä en ole niinkään huomioinut.

Kuten ehkä aikaisemmista kirjoituksistani käy ilmi, minun suhtautumiseni itsemurhaan on sellainen, etten osaa sitä pitää ainoastaan itsekkäänä tekona.
En siis ehkä toisaalta ole osannut vieläkään käydä läpi sitä vihan tunnetta (koska sille ei ole kohdetta) jota menetykseni, yksin jäämiseni, syyllisyyden tunteeni ja häpeän tunteeni silloin tuottivat.
Olen siis harvinaisen "tyhmä" ihminen, kun vasta 20vuoden jälkeen osaan tätä tunnetta jollain lailla kohdata ja edelleen se on hyvin hapuilevaa ja tasapainoilen sen kanssa, käännänkö tunteeni sisäänpäin itseeni vai ulospäin?
Ikuisuus probleema onkin, ketä ja missä, osaa ja jaksaa ja kellä on resursseja olla vastassa. (?)

[Chandra]

Sinä Mirjam olit silloin nuori ja nuori ihminen ehkä ei pyri ajattelemaan niin syvällisesti,kuin nyt ajattelet.
Ehket osannut silloin käsitellä tapahtumaa,eikä sinua siinä kukaan auttanutkaan.Lisäksi vielä pieni lapsi hoivattavana.
On kai aivan luonnollista,että siinä tilanteessa yrittää vain jaksaa seuraavaan päivään.Hoitaa lapsi ja selviytyä itse.

Nyt ovat lapsesi kasvaneet ja sinulla on aikaa enemmän itsellesi.
Ehkä siksikin kätketyt asiat ja tunteet nousevat pintaan.
Ne tulevat kun aika on.Kun on kykyä ja voimaa käsitellä asioita,vaikka joskus tuntuu ettei sitä voimaa olisikaan.
On oikeus tuntea kaikki ne tunteet,jotka on aijemmin haudannut,vihankin.

Nykyisin korostetaan tuota positiivista asennetta ja anteeksi antoa niin paljon,että unohdetaan,tunteitten luonnollinen käsittely.
Olen usein ajatellut,miksi Luoja sitten on antanut meille näin paljon tunteita,jos joku niistä on arvoton.
Ei kai meihin mitään turhaa ole asennettu?
Tuhlaustahan se olisi,kun muutenkin perin monimutkaisia kapistuksia olemme.

On totta että on helpompi elää vihaamatta,surematta,positiivisena,mutta vasta sen jälkeen,kun on tunteensa käsitellyt ja on sitä aidosti,eikä pakotettuna johonkin saneltuun kaavaan.Sinun on oltava,sinun on annettava anteeksi,muuten et kelpaa.
Ikävä kyllä tämä lisää tunteisiin vielä syyllisyyden,kun ei pystykkään.
Viha,syyllisyys,suru,kuluttavat paljon energiaa,eikä silloin tarvitse jaksaa muuta.
Olla siinä ja seurata tunteitaan ja ajatuksiaan ja olla niitten ihmisten seurassa,jotka antavat olla juuri sellainen kuin on.
Tuntea niin kuin tuntee.Sillä emmehän me rakkauttakaan pysty tukahduttamaan,kun se syttyy.

Käsittelemättömät tunteet kalvavat ihmistä ja tekevät katkeraksi.
On hyvä,että olet löytänyt kanavan,jonka kanssa on turvallista tunteitten tulla ja aikanaan kuolla ja silloin asian kanssa on rehellisesti sinut.
Silloin voi katsoa taakse päin ja hymyillen antaa anteeksi.
Aidosti ja sydämestään,ei jonkun ryhmän pakottamana.
Voimia sinulle asioitten läpikäynnissä.
Sen jälkeen olet uusi ihminen ja entistä vahvempi,myötätuntoisempi ja rakastavampi.

[Mirjam*]

Kiitos  Iso sellainen, sanoistasi, koskettavista!

[Chandra]

Kiitos itsellesi ja kaikille,jotka olette osallistuneet keskusteluun.
Tarkoitus olikin,että löydämme jotain uutta,samankaltaista ja muitten hyväksyntääkin.
Peloista,häpeästä ja syyllisyyksistä vapautuminen.
Oikeus olla sureva ihminen siinä,kuin sairauden,tai onnettomuuden kautta pois lähteneen omaisetkin.
Ei piilossa yksin surunsa kanssa.

[^^Queen Nefertiti^^]

Jep, ajattelen samoin että työstän henkistä ja tunnekehoani niin kuin vain täytyy vastoinkäymisten kanssa. Yhtaikaa kertyy iso nippu vinkkejä että miten tämän illuusion saa miellyttäväksi. Plus ja miinus. Yksi vastoinkäyminen, yksi kiva asia. Jollain tavalla täytyy uskoa että kutsumme kokemukset luoksemme. Minulla ei ole mielikuvaa siitä, että olisin lopetellut elämiäni ennen luonnollista kuolemaa..

kaksi tuttuani 90-luvulla koetti tehdä itsarin, molemmat silloin kauniita ja vetäviä ja saivat seuraa, ja molemmat kävivät pitkät terapiat ja ovat edelleen vakisuhteissa.

[Riitta]

Ardith-en lynkaisi ajatuksesta jatkaa taman miehen kanssa-jos sina olet saanut ymmartamyksellasi elaman lahjaksi(elamahan on vuorovaikutusta)-ehka sinun tehtavasi on kannustaa tata miesta elamaan oman kokemuksesi avulla.
Toisaalta ymmarran pelkosi kayda uudestaan lapi kaiken.

[^^Queen Nefertiti^^]

p.v, se ei todella ole sinun rakkautesi mikä olisi estänyt asioita, olen rakastanut eräitä tyyppejä vähän turhan paljon ja silti he ovat kokeneet omaa karmaansa.. eli ei koskaan ole kyse siitä osaatko SINÄ rakastaa tarpeeksi. Tai rakasta Itseäsi eniten, muilla voi olla käsittelemättömiä asioita.

Sitäpaitsi tapaatte vielä taivaassa ellei useassa seuraavassa elämässä- 

[Chandra]

Luin ketjua yöllä kotiin tultuani ja sama ajatus käväisi heti mielessä kuin Diamondillakin.Nimittäin sinun kohdallasi Ardith.

Tietysti sinulla on oikeus suojata itseäsi,jos niin tahdot.
Valinnan vapaushan meillä kaikilla on.
Mutta etköhän ole jo saanut jotain,jonka menetät,jos et uskalla jatkaa.
Oletko sittenkään enää onnellinen.
En tiedä miten paljon poimimme toistemme aurakentästä,mutta ilmeisen paljon siinä on "tietoa"ihmisestä jo ensinäkemältä.
Jonkun kanssa viihtyy heti ja haluaa jotain enemmän.Jatkaa ystävyyttä,tai mitä ikinä siitä voikaan syntyä.

Tämä mies on saanut sinut kainalosauvakseen.Esimerkiksi ja tueksi ihmisestä,joka on päässyt yli tuon vaiheen.
Koko elämä tuntuu ajoittain valtavalta määrältä valintoja,joissa pähkäilee otanko,vai jätänkö käyttämättä tämän "tarjouksen".
Etukäteen emme tiedä,mihin se johtaa.
Ilman riskin ottoa elämä olisi kuitenkin tavattoman tylsää,joskin tasaista pakerrusta.
Tämän huomaa jo monessa turhauttavassa avioliitossa,josta ei vaan uskalleta hypätä pois,koska se on kuitenkin tuttua ja turvallista kaikkinen kuluttavuuksineen.

Viime kädessä sinulla ei ole mitään vastuuta tämän ihmisen valinnasta,ellet sitten tietoisesti kiusaisi häntä hengiltä.
Tämä nyt vain äärimmäisenä esimerkkinä.
Hänellä on itsensä valinnat,ammattiauttajan tuki (joista voidaan olla montaa mieltä),mutta mikään ei vastaa vertaistukea.
Sitä,että toinen tietää mitä käyn läpi.

On totta,että masentunut varsinkin toiselle masentuneelle on valtavan raskas seuralainen.Mutta voithan vaihtoehtoisesti suoraan sanoa,että haluat myös suojella itseäsi ja pyytää ymmärrystä sillekin asialle.
Ettet välttämättä jaksa pitkää aikaa silloin hänen seurassaan,kun masennus on päällä.
Uskon hänen kyllä ymmärtävän.
Se vain vaatii hieman rohkeutta olla rehellinen itsensä,johon jokaisella on myös oikeus.Samalla on rehellinen myös toiselle,eikä kiertäen kaartaen keksi tekosyitä miksi juuri nyt ei sovi tavata,soittaa,olla läsnä.

Jotenkin vain ilahduin siitä,kun luin että teidät on yhteen saatettu.
Ehkäpä sinä vastaavasti joskus tarvitset hänen ymmärrystään ja kokemuksiaan,jos vielä joudut harmaalle alueelle.
Teillä on toinen toisenne.Jakamassa iloa,surua ja tukea.
Se on aika suuri lahja ja ehkä kirjoitetti sen jo joskus kauan,kauan sitten.

Mieti vain kaikessa rauhassa mitä teet,vaan kirjoituksestasi kyllä olin jo lukemassa päätöstäsi.

Ja Paulalle kiitos,kun jaat tuota tietoa siitä,mitä kautta apua saa,jos sitä tarvitsee.
Itse olisin sopivan ajan kuluttua valmis menemään täläiseen ryhmään,sillä uskon juuri vertaituen parantavaan vaikutukseen.
Ja ei totisesti itsemurhasta mukavaa asiaa saa,vaan ei sitä kuolemasta yleensäkään löydä.
Aina sitä jää pähkäilemään toiminko tietyssä tilanteessa oikein,tai mikä asia jäi sanomatta.
Ei mikään ole kuitenkaan sielun "kuulon" ulottumattomuudessa.
Sen sanomatta jääneen asian voit hiljaa lausua myöhemminkin.
Ja tietäväthän he joka tapauksessa.

[^^Queen Nefertiti^^]

Ardith, ole kaveri mutta etäältä, ennen kuin miehen terapia vaikuttaa.

Huh, onneksi itsellä kerrankin tapaus joka ei heti puhu synkkiä, suruja jne. En siis vetänyt puoleeni aivan hoivattavaa.

[Chandra]

 

Vai etäällä kunnes terapia vaikuttaa.
Nyt en ota Ardithin tapausta tähän,koska en halua ketään tässä kehoittaa sen kummemmin mihinkään,mutta tuo oli kyllä tähän asti kuulemistani jutuista oudoin neuvo!
Miten ollaan kaveri etäällä?
Ja kuka tietää milloin terapia on "vaikuttanut"?
Ensinnäkin terapiaan ei mennä.Sinne päästään,jos päästään ja paikkakunnasta riippuen tapaamiset terapeutin kanssa voivat vaihdella suurestikin.
Terapia yksinään ei paranna ketään.
Kyllä läheisyys ja se,että tuntee itsensä rakastetuksi,ovat parhaat parantajat.
Herran jestas jos me kaikille mielenterveyspotilaille tekisimme noin!
Mitä siitä seuraisi?
Katsoisimme kuin korkealta mäeltä,milloin tuo pieni ja heikko ihminen alkaa vahvistua,että minun ei taas tarvitse kuunnella mitään rutinoita.
Milloin se on taas hauska ja naurattaa minua?
Milloin tyydyttää minun tarpeeni ilman,että on raskas ja rasittava?

Se on sitten aivan sama vaikka jättäisimme huoneistoonsa yksin ja odottaisimme soittoa:"Olen kunnossa"
Ilman ainuttakaan rakastavaa ihmistä,ehkä yksi kymmenestä soittaisi,parhaassa tapauksessa kaksi.
Kun olen itse ollut heikko,ovat ystävät ja omaiset olleet niitä pylväitä ja kainalosauvoja joihin on saanut nojata.Ja vaikka ei olisi kuin yksi,se riittää.
Tosin sen yhden takia toivon,että jokaisella olisi useampia,ettei yksi kuormitu liikaa.
Hyvin usein mielenterveyspotilaat tarvitsevat esim.kaupassa tai virastoissa käyntiä varten apua.Joko jonkun joka kyyditsee,tai käy heidän puolestaan.
Heikon keskittymisen ja väsymyksen,sekä saamattomuuden vuoksi myös apua erilaisten paperiasioitten täyttöapua.
Ei terapeutilta saa kuin tietyn kellonajan verran keskusteluapua.
Ehkä juuri silloin,kun on aika mennä sinne,et edes ole pahimmillasi,eikä tunnu olevan mitään puhuttavaakaan aina.

Te jotka jaksatte ja haluatte auttaa,älkää vain jättäkö ystävää täysin yksin!
Soittakaa edes ja kysykää vointia.
Jos ei halua vastata,niin näkee ainakin numeron ja tietää,että joku on ajatellut juuri sillä hetkellä häntä.
Tarpeettomaksi itsensä tunteva ihminen tekee kaikkein herkimmin itsemurhan.

Minä tunnen jo omat masennuskauteni ja tiedän jopa,että ne ovat minulle tuiki tärkeitä itsensä tutkiskeluaikoja.
Jotain jolloin työstetään syvältä ja katsotaan taaksepäin.
Pakollinen pysähtyminen ennen uutta.
Osaan ottaa ne aina jälkeen päin siunauksena,vaikka masentuneena ajattelenkin silloin tällöin,että olen jo niin paljon kokenut,etten jaksaisi täällä enää olla.Tulee väsymys kaikkeen.
Silti tiedän,että jaksan.Ja tulee uutta.
Kuten nytkin tämän marras-joulukuun jälkeen.Uusi hoitomuoto harjoituksen alla.
Aivan uusi energia taas ja yksi voitettu pimeä kausi takana.
En pysähtyisi ilman masennusta ja silloin en myöskään tekisi inventointia välillä.
Ja siihenkin tarvitaan muitten apua,että pääsen tuohon lepotilaan.
Että kiitos vain kaikille edesauttaneille.
Tosin täällä astrossa ei ole ketään sellaista.

[herkkärapu]

pahinta mitä ihminen voi tehdä läheisilleen on katoaminen ja vielä pahempi ITSEMURHA!
jokaisella meillä on oikeus päättää elämästään ja siitä mitä haluaa tekevänsä,mutta silti minusta itsemurhan tekeminen on erittäin itsekäs teko.
mua ihan suuttuttaa puhua aiheesta,en ole onneksi joutunut kokemaan sitä että kukaan läheinen sen olisi tehnyt, mun tekee mieli aina lyödä semmosia ihmisiä mitkä etes leikkii ajatuksella.
itse olen henkisesti aivan loppu mutta sitä en tee, vaikka luulisin kaiken olevan paremmin (ehkä)
mua ihan raivostuttaa ajatella etes asiaa missä ihminen päättää tekevänsä niin..aarg!