seuraava »

[Chandra]

Rakkauden Enkeli ja AthaMaarit.

Mielipiteenne asiasta ovat kyllä jokseenkin samanlaisia kuin omanikin.
Tosin tuo välitila on edelleen auki,koska siitä ei kukaan ole tullut mitään ketomaan.

Mutta miten kummassa selittää näitä asioita ihmiselle joka ei jaksaisi kuunnella oikeastaan enää ihan elämään liittyviäkään arjen asioita?

Tällä hetkellä on läheisemmästä ihmisestä kysymys,mutta oma työsarkani on aluetta,jossa kohtaan hyvin usein aivan vastaavia tilanteita.
Kysymyksessä useimmiten nuorehkot keski-ikäiset,tai alta 20-vuotiaat.

Todellisuuden kohtaaminen tässäkin on aivan eri asia,kuin kirjoista luetut opit.
Jokainen ihminen on oma yksilönsä.Jokaisen kohtaa eri tavoin.
Ja joskus joutuu todellakin laskemaan riittämättömät kätensä ja sulkemaan suunsa.
Hyväksyä se,ettei ole oikeutta enää enempään puuttua.

Ja eipä heitä paljon jaksa ajatus seuraavasta elämästä vielä rasittaa,kun tässäkin elämässä täysi työ.

[Mirjam]

Jos tätä elämää ajatellaan oppikouluna ja karmallisenakin sellaisena, niin mikä on se MITÄ tästä kaikesta ollaan oppimassa?
Sitäkö mikä on hyvää ja pahaa?
Mutta eikö se juuri ole sitä mistä taas jollain lailla pitäisi oppia pois, kaksijakoisuudesta ja siirtyä kohti ymmärrystä ja aivan muuhun perustuvaa valintojen tekemistä kuin hyvään ja pahaan jaottelun kautta?

Jos ajattelisi, että tähän hetkeen olisi joskus tarkoitus päästä, niin mikä pitää pois tästä hetkestä? Tulevaisuuden maalaaminen määritteiden kautta? Menneisyyden muisteleminen määritteiden kautta?
Määritteiden eli emotionaalisten ja kaksijakoisten ajatusten kautta.
Jonkin asian tuomitseminen on ymmärtämättömyyttä.

Olemmeko siis matkalla tuomitsemisesta ymmärrykseen?

Miksi siis joku voisi vielä täällä karmojen ja oppikoulujen tasolla olla jotenkin väärempää tekoa kuin toinen ja tässä tapauksessa viitaten itsemurhaan? Silloinhan itsemurhakin on vain yksi ilmiö ja kokemus muiden joukossa...josta voisi oppia..ja vapautua vaikka karmasta parhaassa tapauksessa.

Synnyinkierrot ja karmat loppuu siihen, kun pääsemme tähän hetkeen. Tilalle tulee ymmärrys...ja sen kautta valitseminen, ilman että valinta perustuu mihinkään määreeseen nojaavuuteen.

Muistaakseni muuten kun aikanaan luin joitain näitä "Keskuteluja Jumalan kanssa" kirjoja, niissä myös sivutiin näitä aiheita tällä tapaa...

Kuolemaakin kun on niin monella eri 'tasolla' ja 'aikavyöhykkeessä', ja niiden syyseuraus toimii jokaisessa omalla tavallaan....
enpä tiiä...  

[Mirjam]

Anteeksi muuten että meni tällaiseksi 'filosofiseksi' pähkälyksi, kun ehkä kuitenkin ketjun aloittajan tarkoitus oli keskustella asiasta ihan käytännön tasolla. 

[Chandra]

Mi-Olea!

Kaikki katsantokannat ovat tervetulleita!On ilo huomata,että jotkut uskaltavat tästä vaietusta asiasta mielipiteitään kertoa.

Eihän sitä koskaan tiedä kenen sanomasta jokin palanen taas loksahtaa kohdalleen ja löydän uuden näkökulman.

Tuo tuomitseminen vain tökkii.Usein näissä psyykkinen sairaus taustalla,eikä osata asettua toisten kenkiin.
Kiitos sinulle,sinä osaat.

[Lilli]

Itsekin olen joutunut tämän teeman eteen joitakin kertoja. Tuttavapiirissäni on ainakin 2 itsemurhatapausta muutaman viime vuoden ajalta, ja ensimmäinen tunne, mikä minulle nousi pintaan näiden tapausten johdosta oli SUUTTUMUS. Olin vihainen siitä, että tällaiseen ratkaisuun päädyttiin. Kyseessä oli kuitenkin nuorehkot ihmiset (n. nelikymppisiä). Mielestäni heillä oli kyllä ongelmia, muttei mitään sellaista, mitä ei olisi voinut ratkaista. Teot olivat siis mielestäni raukkamaista pakoon luikkimista. Ei voi mitään, tältä minusta tuntui.

Toisinaan saa myös kuulla tapauksista, joissa teini-ikäiset tai parikymppiset yrittävät tehdä itsemurhan. Klassisia syitä ovat esim. jätetyksi tuleminen ja epäonnistuminen vaikkapa ylioppilaskokeissa. Luin eräästä tapauksesta, joka todellakin yritti tehdä itsemurhan, kun sai ylioppilaskokeista yhdestä aineesta I:n, kaikista muista L:n.  Abiturientin mielestä tämä oli lopullinen epäonnistuminen ja tulevaisuus tuntui tuhoon tuomitulta.

Itse en näe tällaisissa itsemurhissa/yrityksissä mitään romantiikkaa.

[Chandra]

Voisikohan noissa tapauksissa kuitenkin olla muutakin taustalla?
En ole aivan tuollaisiin kyllä törmännyt koskaan.

Näissä on kyse pitkäaikaisista vaikeuksista,ja nuorilla jo lapsuudesta lähteneistä kokemuksista,jotka sitten lumipallon lailla kasvaneet elinympäristössään.

Romantiikka sanaa en käyttäisi tässä yhteydessä.Rakkaus yleensä liitetään romantiikka sanaan ja näissähän rakkaus puuttuu tekijän maailmasta kokonaan.
Siis ei sitä näe,eikä tunne,vähiten itseään kohtaan.

[metsätonttu]

Vaikka en itse ole koskaan ajatellut itsemurhaa, olen sitä joutunut sivusta seuraamaan ja uhkailuja tulee nytkin tuskaisten ystävien taholta.

Jos kerran sielu päättää elämästä tulla tänne, on se vapaa myös päättämään lähdön. Mutta useinhan sillä uhkaileminen on hätähuuto, joka pitää ottaa todesta. Silloin voi vielä jotakin tehdä, ja asianosainen etsii voimavarojaan.

Seuraan noita keskusteluja nuorten kesken ja myötätunnolla olen katsellut, kun he viettävät yhteisiä hetkiä itsemurhan tehneiden ystäviensä muistoksi. Uskon, että he keskustelevat aika suoraan ja avoimesti tapahtuneesta. Eivät kuitenkaan vanhempien ihmisten kanssa, sillä he tietävät, että meillä saattaa olla 'vanhentuneet' asenteet.

Mieheni vanhin poika teki itsemurhan. Tunsin hänet. Täytyy sanoa, että juuri se tuomio, minkä kuulin kohdistuvan syyttäen pojan isään, sai minut nousemaan hänen rinnalleen ja tässä olen vieläkin. Toinen poika yritti myös itsemurhaa monta kertaa (alkoholisti ja skitsofreenikko), mutta se oli enemmän suggestiivista halua ja huomionetsimistä. Hän on kuitenkin selvinnyt ja on tullut toimeen jopa ilman alkoholia ja itsenäisesti jo noin 20 vuotta. Hän on toki aina meidän 'pikkulapsi' verrattuna yhteisiin poikiimme ja tarvitsee päivittäistä tukea.

Itsemurha ei mielestäni ole pelkästään asianosaisen tapahtuma. Kaikki ympärillä joutuvat erilaisen haasteen eteen katsomaan myös itseään peilistä ja se on vaikea juttu. Suurin paine ja vastuu on kuitenkin yhteiskunnan instituutioiden syyllistäminen. Onhan yhteiskuntia, joissa tätä tapahtuu paljon vähemmän, toisissa taas enemmän.

Olin juuri eilen kuulemassa Isä Mitroa, joka puhui aika avoimesti itsemurhista ja kuolemasta. Hänen veli ja sisko ovat sen tehneet eikä hän itsekään kieltänyt etteikö sellainen ole ollut joskus tuskaisina hetkinä ajatuksissa.

[Chandra]

Olet sinä ihanan rohkea nainen Metsätonttu!

Kiitos avoimuudestasi!
Kiitos laajasta ymmärryksestä,jota sinulla on jokaiselle jaettavaksi.

Jos tuon asenteen elämää kohtaan kaikki oppisimme,olisi tämä maapallo jo paljon valoisampi paikka asustaa.

Iso,ISO HALI SINULLE!

[metsätonttu]

Olet sinä ihanan rohkea nainen Metsätonttu!

Kiitos avoimuudestasi!
Kiitos laajasta ymmärryksestä,jota sinulla on jokaiselle jaettavaksi.

Jos tuon asenteen elämää kohtaan kaikki oppisimme,olisi tämä maapallo jo paljon valoisampi paikka asustaa.

Iso,ISO HALI SINULLE!

Huh, huh! Punastuin ja jouduin suorastaan hämilleni.

Eihän nämä ole muuta kuin koettua ja nähtyä, avoimesti.

Mutta näin se ihmisten kesken. Toisaalla tuomitaan ja toisaalla kiitetään.
Pääasia kun tasapaino säilyy. Kiitos, Chandra!

[Alzbeta]

Todellakin vaikea aihe ja Chandralle kunnianosoitus, että olet ottanut aiheen esille.

Kyllä henkisesti ja fyysisesti tasapainoinen ja terve ihminen kestää suhteellisen paljonkin vastoinkäymisiä murentumatta. Erilaiset ja eri asteiset mielenterveyden ja mielialan ongelmat ja fyysiset sairaudet ovatkin usein syynä, että ihminen alkaa miettimään, että josko lopettaisi näytelmän itse.

Olen itse ajatellut monesti, ensin aihetta yleisesti paljon teininä ja lopulta henkilökohtaisesti. Hassua kyllä, mutta uskoni karman lakiin on aina vaikeina hetkinä auttanut pitämään pään kylmänä, vaikka kuinka ahdistaa. Ihan oikeasti.
En usko helvettiin enkä taivaaseen, mutta siihen kylläkin, että jos itse lopetan elämäni joudun myös itse sen seuraukset kantamaan. Tiedän ja ymmärrän myös nykyään sen, että on olemassa ihmisiä, joita satuttaisi todella paljon, jos tuohon ratkaisuun päätyisin.

Jossain lukemassani kirjassa sanottiin, että joudumme siis ottamaan vastuun teoistamme, mutta jos emme ennen tähän maailmaan astumista saamistamme ohjeista ja avusta huolimatta ole onnistuneet täyttämään tehtäväämme, me joudumme kyllä selvittämään asiat, mutta saamme siihen seuraavalla kerralla entistäkin enemmän opastusta ja apua ennen matkaa ja matkan aikana, jotta voisimme onnistua.

Mielestäni sen sijaan, että yritettäisiin vakuuttaa masentuneelle vain kannustavasti, että kyllä elämä on elämisen arvoista jne... vaikka näin varmasti on, mutta masentuneen tai sairaan mieli ei välttämättä tätä ajatusta ota itselleen. Sen sijaan, jos joku ilmaisee itsetuhoisista ajatuksistaan niin pitäisi rehellisesti ja rohkeasti olla avoin ja kysyä mikä aiheuttaa noita ajatuksia. Tuskin kukaan kuolemaa niin hienona asiana pitää, että huvikseen haluaisi lopettaa elämänsä. Kyllä siihen on olemassa painava syy.

Kuoleman pähkäilyn sijasta olisikin siis keskityttävä elämään. Mikä tämän ihmisen Elämässä on niin hänen mielestään pielessä, että kuolemakin tuntuu paremmalta vaihtoehdolta. Kun lähestyy asiaa tältä kannalta niin, itsemurhaa ja kuolemaa miettinyt huomaakin yhtäkkiä ajattelevansa elämää. Vaikka edes hetken. Mutta sekin voi olla tärkeämpi askel kuin uskoisikaan. Kun joku kysyy yksinkertaisesti miksi haluaisit kuolla niin ehkä toinen alkaa itsekin miettimään ja kun miettii niin huomaa mikä se syy on niin yleensä myös huomaa, että sille voi tehdä jotain. Joka parantaa elämää.

[Chandra]

Kyllä Alzbeta!
Juuri noin kun kehoitit,lähestyin tätä läheistäni.
Miksi haluat kuolla?Kerroin myös,etten voi häneen elämänhalua valaa,se pitää löytyä itsestä.

Ei hän aivan oikeasti halua näin lopullista päätöstä elämälleen,vaan päätöstä pitkään jatkuneeseen kiviseen ja pimeään tiehensä.
Nyt on vain siinä tilanteessa,jälleen kerran(toistuvat aika ajoin),että näkee itsemurhan ainoana vaihtoehtona.

Muutaman kerran on sairaalaan päätynyt.Joku aina ehtinyt väliin,tai epäonnistunut muuten.
Sen vuoksi jaksankin toivoa,että jokin vaihtoehto vielä löytyisi.Että hän todella opettaa minullekin jotain,,,

Syy ahdistukseen ja masennukseen ei ole poistettavissa.Tämän avoimemmin en siitä nyt kerro,ehkä joskus,,
Mutta kyllä,,aika ajoin syntyy hymy huulilleen ja välillä nauruakin.Yhdessäolo auttaa silloin kun sitä haluaa.

Omalla kohdallani,tuon vakavan masennuksen aikoihin,velloi ajatus useinkin päässä.Tiedän sen synkkyyden mikä ajaa noihin epätoivoisiin ratkaisuihin.
Siksi olenkin valinnut (tai ovat valikoituneet minulle )näin oireilevat ihmiset.

Karman laki,,Kun sen opin on sisäistänyt,pitää se varmaankin sitkeimmin elämässä kiinni.Eli nopeasti kouluihin tämä oppi!!!

[Mirjam]

Tulipa tässä mieleeni, että juuri 'pienin askelin' kaikessa on hyvä edetä, vähän niinkuin hetki kerrallaan...
Elämä kun voi kääntyä seuraavassa kulmassa ihan toiseen suuntaan..

Itse olen elämäni varrella kokenut hetkiä, jolloin todellakaan ei ole mitään muuttanut se, että skarppaisin itseäni jotenkin positiivisin ajatuksin tai muuta, ennemminkin se olisi vienyt minut kauemmaksi siitä todellisuudesta ja kokemuksesta, joka minulla oli todellista juuri siinä hetkessä.

Ihminen tai ihmisen mieli pelkää niin kovasti kipua ja elämän raadoillisuutta itsessään ja muissa, että tekee mitä tahansa, estääkseen kohtaamasta sitä. Katsokaa luontoa ja eläimiä....siellä elämä näyttäytyy todellisena.

Itse olen ollut elämäni varrella tilanteissa, jolloin todella tuska on niin suuri kestettäväksi, että ainoa ajatus siitä vapautumiseen on vain elämän lopettaminen. (  mutta, meillä ei taida olla valtaa siihen kuitenkaan...ei edes kykyä....)
Ihminen ajautuu siihen tunteeseen silloin, kun todellakin fyysinen ja konkreettinen todellisuus ei ole muutetavissa, ainoastaan hyväksyttävissä.
Todellinen hyväksyminen ja ymmärrys tapahtuu vain kokemuksen kautta, sisäisenkin kokemuksen kautta.
Ajatus on pieni pintaraapaisu ihmisyydessä.

Kokemus on syvällä, raadoillisuudessa, ytimessä, ajanlaskun alussa...
Ajatus on hyvin pinnalla...

Kuitenkin yksin kukaan meistä ei ole kaikkivoipa, vaan tarvitsemme toisiamme. Kun joku yksilönä lähtee kohtaamaan syvimpiä juttuja, niin hän kaipaa sille kehystä, johon sitä peilata ja mihin suhteuttaen käydä sitä läpi. Mihin peilaten, kokea itseä.
Mitä meillä on tarjota tällaiselle yksilölle?
Tuomioitako? Positiivisia mantroja?

En tiedä...onko jokaisen tarkoitus tämä sitten yksin kokea...vai ei....
Toisaalta tämä maailma on sellainen vellova massa, että en tiedä voiko yksi yksilö olla homeopaatinen lääke...

Ja kuka on jäävi toiselle sanomaan, että ajattele postiivisesti tai että muuta asenteesi....
Emme koskaan voi tietää toisen tuskan ja kivun suuruutta.
Kuten Chandra tuolla aiemmin mainitsikin, se mitä tapahtuu ja kulminoituu tässä hetkessä, on syvemmällä tasolla paljon suuremman summa, kuin mitä näkyy ulospäin.

Jos uskomme useisiin inkarnaatioihin, menneisiin elämiin jne.
Niin silloin meidän pitäisi myös ymmärtää, että takana voi olla vaikka 5000 vuoden takaisia juttuja...eikä vain se mitä fyysinen silmä näkee taikka mieli käsitteellisesti ymmärtää. Vaikka onhan tuo 'menneet elämät juttukin' vain käsittellinen ilmaus jostain, mitä mieli ei muutoin voi käsittää.

Itse oikeastaan koen niin, että se jolla on kokemus, hän voi valita ihan miten vain...koska se lähtee Itsestä...
Mutta ilman kokemusta...pelkkää spekulointia...on vain sana helinää ja pelkoihin perustuvaa analyysiä...

Sekavaa juttua..   

[Alzbeta]

En tiedä kuka on oikeutettu sanomaan ja mitä. Tiedän vain sen oman tuskani syvyyden ja mieleni pimeyden, jonka olen itse kokenut ja josta kärsinyt monta monta vuotta.

Tiedän myös vain omasta kokemuksestani sen, että jos sitä raadollisuutta elämässä etsii niin saamansa pitää. Sinne syvyyksiin voi mennä aivan niin syvälle kuin vain haluaa mennä, koska sehän ei lopu ikinä.

Voin vain sanoa, että itseäni on myönteisen ajattelun opetteleminen vienyt lähemmäksi totuutta. Se todellisuus pysyy aivan samana, mutta sitä voi tarkastella mistä näkökulmasta sitten vain ikinä haluaakin.

Uskon entisiin elämiin ja uskon myös siihen, että on olemassa syynsä siihen miksi emme koko ajan muista tietoisesti 5000 vuotta sitten elämäämme elämää.
Olen hieman eri mieltä siitä, että ajatukset ovat vain pintaa. Miten ylipäätään voisimme kokea yhtään mitään ilman ajatuksiemme voimaa ja vaikutusta?

Nyt en Mi-Olea ymmärtänyt kyllä yhtään mihinkä kirjoituksellasi pyrit. Mutta ehkä te muut ymmärsitte.

Mitä varsinaiseen aiheeseen tulee niin jokaisella ihmisellä on suunnitelmansa ja jokainen voi vaikuttaa vain lopulta omiin päätöksiinsä ja tekoihinsa. Muut voivat olla tukena, neuvojina ja lohduttajina jne. mutta lopulta toisten päätökset ja teot voimme vain hyväksyä.

[Chandra]

Ei lainkaan sekavia olleet ajatuksesi nytkään Mi-Olea

Vaan taas välittyi kokemusta,itsen tutkimista,tunteisiin paneutumista,myötätuntoa,ymmärrystä.

Kokemukset,surun,tuskan ja pelon,tuovat myös ymmärryksen.
Kyvyn asettua toisten asemaan ilman kirjoista opittua viisautta.Oppi kokemuksen kautta on aina aidompaa ja syvempää.

Sen minkä jollain tasolla on kokenut,poistuu pelkojen listalta.Ainakin siltä osin,että asiasta kykenee keskustelemaan ilman suuttumista ja jopa vihankin tunteita.

Kun ihminen fyysisessä sairaudessaan kohtaa tietyn kipukynnyksen,poistuvat myös pelot.Tämän pahempaa ei voi enää tulla,enempää en enää sietäisi.
Tuo fyysinen kipukynnyskin on kaikilla erilainen.Miksei siis myös psyykkinen?

Kuoleman kohtaaminen vie kuoleman pelon.Ei siinä mitään niin ihmeellistä tapahdu.
Sielu vain irtoaa ja jatkaa matkaansa jättäen kuluneet kuoret.

Toki olisi ihanteellista,jos kaikki jaksaisivat kuorensa loppuun asti käyttää.
Ja niin kuin Mi-Olea sanoitkin,jos osaisimme kulkea "pienin askelin"ja katsoa vielä sen seuraavan kulmankin taakse,saattaisi askel jossain vaiheessa taas keventyä.

Sitä pelkoa ihminen loppujen lopuksi niin täynnä on.Kivun tuskan ja kuoleman.
Noissa peloissa saattaa elämä helposti livahtaa ohi suun.Eli elämääkö tässä enemmän pelätäänkin kuin kuolemaa?
Elämään kun sisältyy muutkin kuin pelkkää positiivista hyminää.

[Mirjam]

No itseasiassa en pyrkinyt mihinkään...kunhan vaan ajatusten virtaa kirjoittelin...

Kuten kirjoitin, se jolla on kokemusta, voi 'valita miten vain'...vaikka sen positiivisuuteen taipuvuuden ja se on paikallaan...ja parhaaksi...
Kaikki on niin yksilökohtaista.

Se on totta, että sitä mitä haemme sitä saamme ja löydämme.
Mutta silläkin varmaan on tarkoituksensa jokaisella.
Ja toisaalta jos meillä on valmiiksi laadittu suunnitelma ja kohtalo, niin se syvyysastekin on sitten jo ennalta määrätty, joten toisaalta, jokainen voi vain heittäytyä elämään..rajathan on jo valmiiksi vedetty...

Sitä en tiedä, onko syvyydellä mitään päätepysäkkiä sen enempää kuin pinnallisuudellakaan...
Ehkä tosiaan on viisasta etsiä se oma kultainen keskitie sieltä.

Itsekin uskon, että jokainen perimmiltään teemme ne omat päätöksemme. Mutta kuitenkaan emme ole yksin tällä persoona/yksilö-tasolla, jolla täällä taivallamme, vaan aina yhteydessä toisiimme jollain tasolla. Kait...en tiedä...

Mitä tuohon ajatuksen syvyyteen tulee, niin itse kyllä pidän ajatusta aika pinnalisena ilmiönä....mutta että se nyt vain on oma ajatukseni.. 

Ei tarkoitukseni ole mitään provoa heittää...
itsekin tässä samalla jäsentelen näitä asioita, kun kirjoittelen...