Kiitos Lilli!
Kolisi oikein kunnolla kohdalleen. Minun on erittäin vaikeaa ollut itselleni myöntää, että tavallaan minulla on ollut(on)taipumusta 'elää siivellä'.... siis ei suoranaisesti sitä hakien tai tarkoituksella, vaan sitä todellakin on ollut ihmissuhteita, joissa minun antini on ollut vain sitä henkistä ja 'näkymätöntä' ja toinen osapuoli 'paiskii töitä'.
Alussahan aina kaikki on sitä SUURTA RAKKAUTTA itsestänikin, mutta sitten alta paljastuu ihan erilainen kuvio...
Olen siinä sitten 'kahden tulen välissä'; suhde ei anna mitään sisällöllisesti, mutta perusturvallisuus on niin kunnossa, että olisin hyvin epäkiitollinen, jos vaatisin enää muuta sisältöä. Siinä on toisaalta turvallista olla, mutta samalla tyhjää.
Ja todellakin sitten sitä 'dramatiikka ja sisältöä' tuollaisessa tilanteessa hakee jostain muualta.
Tuollaisen selkeän ihmissuhteen olen jo taakseni jättänyt.
Uudenkin aloittanut ja likimiten ajautunut taas samaan kuvioon, mutta tällä kertaa viimeisen kolmen vuoden aikana olen jollain ihmeen kummalla saanut pidettyä sen rajan, etten ihan pääse laakereillani levähtämään suhteeseen nojautuen. Mutta liki ollaan menty monet kerrat.
Silti edelleen 'lojun'jossain välitilassa.
Olen saanut itseni tietyllä tapaa irti tuosta kuviosta ja sen myötä vajoan nyt kuin uppoava laiva kohti pohjaa, ilman tosiaan sitä tietynlaista suhteen tuomaa turvaa. Tuntuu, että kaikki rakenteet ropisee pois, mitkä on vähääkään on tukeneet sillä tapaa elämääni, mikä ei suoraan ole lähtöisin omasta tekemisistäni ja sen tuomasta mahdollisesta 'palautteesta'. (esmes nyt taloudellinen turva yms)
En saa mistään kiinni, tai otetta, mistä alkasin rakentaa tuota 2.huoneen teemaa(eikös se niin mennyt?).
Joku voima ja usko puuttuu siihen.
Ikäänkuin tyhjän päällä...
Eihän kai sitä tuo elämä etene astroillenkaan..
Oikeastaan en vielä ole löytänyt sitä puolta itsestäni, että onneani etsisin esmes parisuhteen toisen osapuolen kautta. En siis ainakaan henkistä onnea tai turvallisuutta.
Enimmäkseen olen kokenut, että jotenkin kierteen kautta olen voinut aina jäädä laakereilleni makaamaan, kun on voinut ehkä taloudellisestikin nojata toiseen osapuoleen. Ja sillä tavoin, en ole omaa onneani lähtenyt hakemaan oman tekemiseni kautta.
Oikeastaan olen nyt viimeisen parin vuoden aikana ihan tietoisesti kieltäytynyt kaikenlaisesta touhusta, mikä vahingossa parisuhteen kautta voi sekoittaa tätä taloudellista ja rahapuolta. Omat pyykit, omat ruuat, omat kodit, omat tulot ja menot tyyliin.
Jostain syystä vielä kaikki suhteiden toisen osapuolet ovat sellaista tyyppiä minulla olleet, että he haluavat kauheasti aina minulle antaa kaikkea...tavallaan osaltaan myös ovat ihmistyyppejä, jotka ilmaisevat välittämistään ja rakkauttaan lahjoin ja lahjoituksin.
Olen aina suhteissani saanut valtavasti lahjoja yms. Eikä niin pieniäkään....
Vedänkö siis jotenkin alitajuisesti sitten juuri tällaista tyyppiä puoleeni...
Olen joutunut olemaan todella tiukka itseni ja suhteen toisen osapuolen suhteen, kun olen taas ryssinyt rahatilanteeni, ettei minulle tarjota edes kympin hätäapua, enkä sellaista ota vastaan...
Silti tietysti kitisen ja itken tässä, kun vajoan tuossa alaspäin kohti lopullista konkurssiani, mutta samalla jollain tasolla ymmärrän, että niin on tapahduttava, tai ainakin edettävä, että alan seisoa omilla jaloillani. Sitä en tiedä, kuinka suuren polvilleen menon tämäkin taas vaatii, mutta ainakin jollain lailla tiedostan tuon ongelmani. Mitään valoa ei kyllä vieläkään tunnelin päässä näy.
Kovasti tosiaan olen etsinyt viimeaikoina(-kin) itseäni kiinostavia asioita ja jotain hiukan löytänytkin...
Toisaalta taas ote lipsuu, kun esmes sen koulun alakamiseen, johon todella tunnen suurta kiinostusta, on aikaa vaikka kuinka paljon vielä...
Oho...tulipas pitkä riipustus...
