Mi-Olean viestistä heränneitä ajatuksia: Jollakin tasolla, vaikka niin vahvasti uskonkin jälleensyntymään, tiedän, ettei se elämäänsä jatkava olemus, ydinihminen, sielu tai miksi kipinäksi sitä nimittäisimme, ei ole sama asia kuin Minä. Oikeastaan olisi ihan hassu ajatus, että minä Pallaskissa kaikkine mielteineni ja pinttymineni jatkaisin suoraan johonkin toiseen kehoon! Jokin minussa kuitenkin jatkaa, jokin, joka on täysin riippumatonta tästä päivätajunnasta, näistä aivoista.
Minussa on kuitenkin muutakin kuin tämä ego, tämä minuus. Nuo muistot ja muistumat, ne vain pulpahtelevat pintaan. Osa kirkkaina kuvina, osa oivalluksina, osa epämääräisinä tuntemuksina. Jollakin tavalla ne ovat hyvin irrallisia, ihan kuin jonkun muun muistoja, jonkun toisen elämää. Silti tunnen, minä se olen, se jokin ikuinen minussa!
En näe jälleensyntymää välttämättä lineaarisena ilmiönä, aikakäsitykseni kun on muutenkin syklinen. Ehkä seuraavan kerran synnynkin 1600-luvulle? Ehkä joissakin muistoissani olenkin tulevaisuuden maailmassa?
Selittämätöntä, siksi niin kiehtovaa