Heipä hei!
En pystynyt kaikkia viestejä/sivuja lukemaan, kone hyppi minne sattuu (siis ei konkreettisesti, he he
vaan sivu!), mutta kommentoin alkupäätä ja lisään oman angstini. Työn hakemisesta en osaa paljon mitään sanoa, mutta oli IHANA lukea, että on muitakin, joita työ ei ole kovin kiinnostanut. Minusta kun on tuntunut siltä, että KAIKKI muut tykkäävät tehdä töitä ja kärsivät työttömänä.
Oma tilanteeni on se, että masennus on uusinut pahasti (jos siitä ikinä paraninkaan) ja lopetin yhden työn psyykkisten ongelmien takia, nyt pitäisi ensi viikolla mennä työkkäriin, mutta pelkään niin etten voi hengittää. Kolmen kk:n saikku ei ole auttanut toipumisessa, olen ihan lopussa, ahdistunut, peloissani jne. Enkä ole koskaan tykännyt töistä. Ei ole kiinnostanut pätkän vertaa. Tietysti olen ollut joissain töissä ja kärsinyt.
Psykiatri oli sitä mieltä, että saikku ja lääkkeet ovat auttaneet (huijasin häntä, en edes ole aloittanut lääkitystä, vaikka nyt huomaan, että olisi pitänyt!), ja että olen valmis jatkamaan työelämää. Kysymyksiä kaikille siis, varsinkin työtä vieroksuville:
-miten vältytte työkkärin ahdistelulta ja aktivoimistoimenpiteiltä?
-ovatko kaikki henkisistä asioista kiinnostuneet ihmiset ja henkisesti korkealla tasolla olevat ihmiset todella intohimoisia työntekijöitä ja minulta vain jäänyt jotain ymmärtämättä?
Minulla on kauheita rahaongelmia, liiton raha tarjoaisi turvatun toimeentulon mutta en olisi turvassa, sillä vuoden alusta astuvat voimaan tiukemmat aktivoimistoimenpiteet, enkä minä jaksa... Jos saisin 6-12 kk:n saikun ja turvatun toimeentulon, voisin hoitaa itseni kuntoon, mutta nyt olen ihan hukassa. Terapeuttienkin tavoitteena on hoitaa minut työkykyiseksi, minulle taas olisi tärkeää löytää oma itseni, oma paikkani ja parantua, jotta voisin sitten tehdä sitä työtä mikä on minun juttuni, ei mitä tahansa lääkkeiden voimalla vain koska yhteiskunnan varoilla ei saa elää.
Minusta yhteiskunta on menossa pahempaan suuntaan: kovat asenteet ja kontrolli. Minä en halua elää tämmöisessä maassa...