seuraava »

[valonkantaja]

Olen tässä pällistellyt elämääni viimeiset 4-5kk sillä silmällä että mitä h*mmettiä, missä minä olen ja mihin minä olen menossa...

14-20-vuotiaana seurustelleena koko ajan ja nyt "ensimmäistä kertaa" sinkkuna tunnen oloni tosi oudoksi. Olen vain niin tottunut, että voi soittaa ja tekstata jollekin ihan joka asiasta, tyyliin "arvaa mitä, mä näin just hämähäkin!"..  

Olen kaksonen, nouseva jouskari, mutta vapaudenkaipuu on vieras asia.. Ehkä kuu kauriissa selittää jotain ja se että seiskahuone on tulvillaan tavaraa... 

Ei sillä, etteikö minulla olisi henkilökohtaisia unelmia ja tavoitteita ja että pitäisin elämääni tylsänä, mutta jotenkin on aina tuntunut, että osaan elää paremmin toisen ihmisen kautta. Minulle muiden ihmisten unelmien vuoksi taistelu on ollut aina tärkeämpää, kuin omieni. Minä olen tsemppaaja ja rohkaisija, nautin toisten onnesta ja itken toisten suruja.. Ne merkitsevät minulle jotenkin niin paljon enemmän, kuin omat iloni ja suruni.

Kysymykseni on niinkin tyhmä, kuin että miten te osaatte olla sinkkuja? Mitä ihminen voi tehdä, mitä iloa siitä tekemisessä on, kun et voi jakaa sitä rakkaan kanssa? 

Olisiko aika unohtaa miehet vähäksi aikaa ja opetella elämään yksin, vaikka se on ihan mälsää?

[_Lucita_]

Minulle sanoi äitee silloin kuusi vuotta sitten, kun muutin pois kotoa, että opettele ensin elämään yksin, jotta osaat elää jonkun toisen kanssa.

Niin minä sitten tein ja rankkaa oli. Kärsin tuolloin samasta ongelmasta kuin sinä nyt. Ei mitään järkeä raahustaa tyhjään kotiin tai tehdä mitään ihmeellistä jos ei ole ketään jonka kanssa jakaa sitä tai kertoa siitä.

Mutta sitten se valaistus tuli, löysin tavan tehdä itse itseni onnelliseksi. Ja ymmärsin että onnellisuus ei ole muista riippuvainen tekijä. Vain sinä itse voit määrittää onnellisuutesi määrän. Eikä sen jälkeen ollut enää yksinäistä.

Nyt suorastaan kaipaan välillä omaa rauhaa ja asioita mitä voin tehdä yksin.

Sinulle haluaisin sanoa, että käy itseksesi leffassa, käy kahvilla ja kirjastossa. Katsele ympärille, mieti mitä näet ja miten koet sen. Ja jos sinusta tuntuu että haluat kertoa jollekin jotain niin kerro se vastaan kävelevälle henkilölle.
Minä tein sitä myös. Ihmiset aluksi hämmästyvät, mutta ryhtyvät sitten juttelemaan sinulle. Siinä saa uusia tuttavuuksia samalla. 

Tsemppiä. Yksin oleminen ei ole paha asia. Ja itsensä kanssa on kiva jakaa maailma.

[Rakkauden enkeli]

valaistus tuli, löysin tavan tehdä itse itseni onnelliseksi. Ja ymmärsin että onnellisuus ei ole muista riippuvainen tekijä. Vain sinä itse voit määrittää onnellisuutesi määrän. Eikä sen jälkeen ollut enää yksinäistä.

Nyt suorastaan kaipaan välillä omaa rauhaa ja asioita mitä voin tehdä yksin.

Aivan. Sama täällä.

[Jinx]

Olen samaa mieltä _Lucita_:n kanssa!!!  

Eihän sitä välttämättä miestä tarvita jos haluaa soittaa jollekkin esim.
"Iik hämähäkki..." jutuista...
Itse olen ollut jo reilun vuoden sinkku ja noista samoista asioista soittelen ystävälleni joskus viitisenkin kerran päivässä...

Osaan olla sinkkuna oikein hyvin...
Seurustelin pari vuotta (kaksos) miehen kanssa..
Muutettiin jopa samankaton alle kunnes sitten tajusin etten haluakkaan vakiintua vielä...  
(Kaipase kaksosten vapuden kaipuu iski ihan kunnolla)

Miehiä tulee ja mihiä menee...

Otat vaan rennosta ja annat ajan kulua...
Nauti nyt vielä kun voit sinkku elämästä..
Sitten kun olet naimisissa ja perheellinen ei enää olekkkaan niin paljona aikaa itselleen!!!

Nauti siis elämästä, äläkä harmittele..
Sinkkunakin on oikein mukava olla... 

[valonkantaja]

Olen ollut aina haaveilija ja haahuilija, kunnianhimoa ei ole nimeksikään enkä oikeastaan pidä minkään asian saavuttamista tärkeänä... Toisin sanoen minun ei tarvitse saavuttaa mitään konkreettista asiaa ollakseni onnellinen, minä vain olen ja se minun olemiseni on joko tylsää tai onnellista.  :

Se kun on joku ihminen, joka tekee asioita, tuntuu että minunkin elämääni tulee asioita ja täytettä hänen mukanaan, vaikka en niihin asioihin osallistukaan muuten kuin kuuntelemalla hänen tuntemuksiaan ja ajatuksiaan niistä asioista... Siksi tuntuu, että tarvitsen jonkun ihmisen kertomaan minulle asioista... 

Kyllä minäkin olen harrastanut ties mitä ja kovasti yritän tässä opiskellakin. Motivaatio on keskitasoa ja joskus yritän saada ihan hyviäkin numeroita, mutta aina palaan mielessäni siihen että oikeasti millään ei ole mitään väliä. En minä arvosta itseäni yhtään sen enempää tai vähempää, sain sitten tentistä ykkösen tai vitosen. Näin ollen elämä ja sen kokemukset eivät tarjoa minulle paljoa tekemistä. Saan nautintoa ja onnea paljon yksinkertaisemmista asioista, pienistä luonnonilmiöistä, vastaantulijan hymystä, tässä hetkessä elämisestä, omasta fantasiamaailmastani, joka on hyvin kaukana tästä maailmasta...

Tuntuu vain aika hullulta, että nyt kun olen tässä itsekseni, voisin muka toteuttaa nyt kaikkia niitä juttuja mitä en silloin voinut kun olin sidottu. Kun ei minulla oikeastaan ole sellaisia juttuja. Kaikilla muilla näyttää olevan päämäärä ja tuli perseen alla, kauhea kiire jonnekin... Ja sitä minä seuraan vierestä hieman hämilläni pohtien, pitäisikö minunkin hypätä tuohon hullunmyllyyn, vaikka voin vain olla möllöttää ja katsella tähtitaivasta..

Jotenkin se, että on suhde, pitää jalkani maassa. Saa minut ymmärtämään, minkä takia arkipäiväisiä velvollisuuksia pitää hoitaa. En minä usko että minä olen laiska. En vain ymmärrä tätä maailmaa, koska tiedän liian hyvin että kaikki on vain harhaa. Miksi minun pitäisi näytellä tässä teatterissa?

[mateve]

Sanotaan että saa sitä mitä tilaa joten varmista että tilauksesi on paras mahdollinen sitten onkin selvitettävä itselleen onko valmis vastaanottamaan, sillä tilattua ei voi enään perua

Elämäkö mälsää? katsele kaunista ja iloitse
mateve 

[valonkantaja]

Ja siis se, kun minä sanon, että "millään ei ole mitään väliä", ei tarkoita, että olisin välinpitämätön elämän suhteen tai että olisin masentunut... Haluaisin vain niin kovasti irti tästä sekametelisopasta. Siitä, että meille tyrkytetään ties mitä hömppää, tee sitä, tee tätä, katso salkkareita, harrasta politiikkaa, laihduta itsesi kesäkuntoon... Ja sitten ihmiset katsovat salkkareita ja yrittävät epätoivoisesti laihduttaa ja tekevät mitä vain, jotta heidän elämänsä olisi onnellisempaa, jotta heillä olisi enemmän mainetta, kunniaa, kirjatietoa, kokemuksia, hyvää ulkonäköä... Ei se kuitenkaan johda mihinkään. 

En minä pääse ikinä maailman reunaan, vaikka juoksisin ihan hulluna maapalloa ympäri, koska se on pyöreä! 

[Jinx]

Onpas siulla aika masentava eläman katsomus.. 

Mutta paistaa se aurinko vielä risukasaankin...! 

[_Lucita_]

Nyt meni minulta hieman ohitse.

Se, että nauttii elämästä itsensä kanssa ei kai tarkoita sitä että pitää juosta ympäriinsä yrittää tehdä kaikkea mahdollisemman nopeasti.

Vai oliko pointtisi se, että kaikki tekevät niin kuitenkin?

Please, try to explain yourself a bit more....

Minä ei nyt taas ymmärrä. Syytän siitä tähtiä.

[valonkantaja]

Hei, ei mikään ihme, ettet ymmärrä kun en minäkään ymmärrä...

No sanotaan nyt näin, että kai minun pitäisi yrittää jotenkin palauttaa itseni maan pinnalle, jotta saisin jotain kosketusta konkreettisiin asioihin...

Enhän minä voi vain elää toisten (ja omani) haavemaailman kautta... Vai voinko, jos se tosiaan on minun juttuni?

[valonkantaja]

Ehkä pointti oli se, että minä vain mietin mitä elämä on ja miten sitä eletään, sen sijaan että oikeasti tekisin jotain ja ottaisin siitä tekemisestä ilon irti.

[valonkantaja]

Kiitti nousukuu.

Näin itsekin tunnen, osittain. Olen onnellinen, että olen oivaltanut hiljaisuuden ja "vain" olemisen merkityksellisyyden... Ehkä se on se ympäristö, joka luo niitä paineita. Esimerkiksi yksi erittäin rakas leijonaystäväni, joka opiskelee, käy töissä, on yksinhuoltajaäiti ja yrittää olla kaikissa noissa täydellinen saa minut tuntemaan oloni hieman tyhmäksi kysyessään

"Mitä oot tehnyt tänään? Mä kävin jumpassa ja kirjastossa, tein enkun aineen, imuroin ja illalla meen töihin"

"Ööh... Kattelin valokuvia, kuuntelin musiikkia, maalasin.. En mä taida tänään mitään erityisempää, otan rennosti"

"voi ei..! Koska sä meinaat tehä sen portfoliojutun, mä tein sen kaks viikkoo sit, sehän pitää palauttaa ylhuomenna!"

Jne... Mutta mä en vaan jaksa ottaa paniikkia... Kyllä mä kaiken aina sit kuitenkin teen, vaikkakin viimesenä iltana...

[Ajatus]

Jne... Mutta mä en vaan jaksa ottaa paniikkia... Kyllä mä kaiken aina sit kuitenkin teen, vaikkakin viimesenä iltana...

Kuulostat ihan minulta. Etenkin opiskeluaikoina olin ihan just tuollainen. Jos sitä "viime tinkaa" ei olisi ollut, en olisi saanut mitään tehtyä. Nyt vanhempana olen vähän parempi organisoimaan ajankäyttöäni, mutten vieläkään viitsi alkaa stressata mistään deadlineista monta viikkoa aiemmin.

Hoida vaan hommat oman aikataulusi mukaan, itsehän tiedät toimiiko se vai ei. Toiset ihmiset vain ovat niin "tehokkaita" (tai antavat itsestään sellaisen kuvan), se on heidän tapansa elää. Minusta hiljaisuudesta, valokuvista ja musiikista nautiskelukin on kyky sinänsä, toiset eivät osaa sitä ollenkaan.

[sawotar]

Itse menin eka kerran avioliittoon 17v:na ja ero..siitä 5v yh ja uusi suhde 7v ja ero 4½v yksin ja nyt aviossa : eli olen opetellut olemaan yksin ja yhdessä..yksinolo on alkuun hankalaa, mutta siihen tottuu ajankanssa ja se opettaa kuitenkin sen että suhteessakin voi olla itsenäinen, ettei jää sormi suuhun tilannetta

[elviira]

Hei Valonkantaja !

Pelottavaa,  ootko sää mun pään sisällä. Olen kans sen tyyppinen, että jos joku ei tarvitse mua, niin suurin piirtein maailma kaatuu, en ole vielä tajunnut, että MINÄ tarvitsen itseäni kaikista eniten ja aina ja olen huomannut ihmissuhteissa sellaisen asian, että annan itseni kokonaan kyseenalaistamatta ja unohdan itseni ja luotan että toiset tietävän tarpeeni paremmin kuin minä itse.

Tässä elämässä on vielä paljon opittavaa, mahtaako ikä edes riittää siihen.

Valonkantaja, päivä kerrallaan, eikö niin 


t. Elviira