seuraava »

[Artemis]

Ilmeisen poikkeuksellisena oinaana voin sanoa että itse en osaa olla yksin. Eikös oinaatkin liene juuri vapaudenkaipuisia? Olen seurustellut aina enkä koskaan ole ollut sinkkuna sen jälkeen kun täytin 16.v.
Tosin minulla on aina suhteessa ollut myös oma tilani ja aikani ja se on tärkeää. En ole koskaan asunut yhdenkään miehen kanssa. En edes vaikka olen ollut rakkaan mieheni kanssa nyt kohta 8 vuotta yhdessä. Sen verran minäkin tarvitsen omaa aikaa  Sinkkuus ei liene minun juttuni lainkaan.

[Sister of Night]

Kannanpa minäkin korteni kekoon tähän keskusteluun. Kuulostaapa nimittän Valonkantaja taas kerran tutulta... johtuneeko osittain siitäkin, että mä olen myös kaksonen, nouseva jouskari. 

No, kuitenkin; mulla oli myös läksyni opittavana kun muutama  vuosi sitten erosin seitsemän vuoden suhteestani. Olin koko suhteen loppuajan vaan kaipaillut omaan tilaa ja rauhaa ja aikaa, mutta kun se sitten koitti, niin olin ihan pihalla että mitähäh

Olin myös tottunut siihen, että pienemmistäkin asioista soitellaan päivän mittaa..lähinnä se kyllä oli eksäni joka soitteli, ja sekin minua ahdisti loppuaikoina suunnattomasti. Mutta kummasti sitäkin yht äkkiä jopa kaipasi.

Jonkun aikaa kärvisteltyäni päätin, että eihän tästä mitään tule, ja tajusin myös sen, että suhteemme oli ollut todellinen hoivasuhde, jossa minä nimenomaan tsemppasin tätä miestäni eteenpäin ja kuuntelin hänen murheitaan. Asia ei sinänsä haitannut minua seurusteluaikoina, mutta jälkeenpäin kävin sitten pohtimaan, että enhän minä saanut siitä mitä halusin, ja miksi sellaisen perään pitäisi haikailla.

Samoin oli tuo parisuhdejuttu, jonka perään myös kaipailin kun erosta oli kulunut vähän aikaa, mutta mitään kivaa ei sattunut eteen. Myös sen asian suhteen tein päätöksen, ja asennoiduin asiaan niin, että pystyn elämään kivaa, tasapainoista ja kaikinpuolin mukavaa elämää ilman, että kaikkea jaan kokoajan jonkun toisen kanssa.

 Yksistään tuo asennoituminen eri tavalla toimi jo mun tapauksessani. Sen jälkeen kaikki oli helpompaa.Ja sitten kun kaikki nuo poikayastävähuolet ja muut oli jääneet taka-alalle, niin sitten tapasinkin nykyisen kultani, jonka kanssa ollaan oltu yhdessä nyt yli vuosi.

Ymmärrän hyvin nuo sinun tuntemukset, mutta tämä vaan tälläisenä kertomuksena omista kokemuksistani, ja vahvana viestinä: kyllä asiat loksahtelee paikoilleen.

Elä elämää omalla tavallasi, ja aivan varmasti kun aika on kypsä (ja yleensähän se on silloin kun vähiten asiaa ajattelee tai odottaa) niin hommat menee taas eteenpäin.

Valoa,
S 

[meruska]

Hei
On mielenkiintoista todeta että joillakin on ongelmia "sinkkuuden" suhteen. Itselläni ongelma on ihan päin vastoin. Olen pitkään huolehtinut itse itsestäni. Toki muutama seurustelupätkä löytyy, muttei niin pitkää tai vakavaa että olisin päässyt jyvälle, millaista on elää jonkun toisen kanssa...

Kerron tämän vuoksi kaveristani. Hän seurusteli 7 vuotta nuoruuden ihastuksensa kanssa ja asuivat yhdessä pitkään. Opiskelupaikkaan muutettuaan totesivat ettei yhteiselo toimi kun toinen kaipaa vaan kotiseudulle eikä halua jäädä kaupunkiin asumaan kaverini valmistumisen jälkeen. Muuttivat erilleen. No, totta kai Kaverini koki yksinäisyyttä, välillä. Mutta sitä varten on kaverit ja ystävät. Pidettii tyttöjen iltoja ja käytiin ulkona. Kaverini keksi myös uuden harrastuksen joka vei aikaa pari iltaa viikossa jne.. Aluksi oli välillä haikeaa kun kaipasi sitä toista mutta jo puolessa vuodessa alkoi elämä olla normalisoitunutta ja ystäväni koki olevansa tyytyväinen. Pitkästä aikaa hän eli pelkästään itselleen eikä elänyt toisen kautta. Sai tehdä mitä halusi ilman että joutui kuuntelemaan nurinaa ym. Nyt hän taas asuu parisuhteessa mutta kysymyksessä on nyt kaksi itsenäistä ihmistä joilla on hauskaa yhdessä mutta silti myös omaa elämää.

Sinkkuuden ydin on olla onnellinen pienistä asioista, nauttia kavereista, tulla ja mennä milloin haluaa. Pitää oppia elämään niin sanotusti. Sitten kun pystyy olemaan oman itsensä kanssa kahden, voi hankkia sen toisen siihen rinnalle...

Itse en lukeudu tähän kategoriaan mutta pitkään sinkkuna eläneille on varmaan olemassa erilainen läksy...

[pluto]

Nämä ihmissuhteet ja niiden puuttuminen on aina ollut tärkeällä sijalla omassa elämässäni.
Tuosta "allekirjoituksestani" näkeekin, että vaakaa on kovasti kartalla ja Venus nousussa. Tämän lisäksi vielä  ...
Voisi siis kuvitella, että minä tyttö se olen seurustellut pienen ikäni.
Toisaalta kartallani näkyy aivan päinvastaista vaikutusta.  ( neitsyessä,  kauriissa  ja 7. huone tyhjyyttään kumisten...)
Tästä syystä kai olenkin  käynyt elämässäni jatkuvaa sisäistä kamppailua halutessani löytää sen oikean ja taas toisaalta kieltäydyttyäni "huolimasta" ketään muuta kun sen oikean.
Ensirakkauden haavoja parantelin yli 5 (!!!)  vuotta, emmekä edes ikinä oikeasti seurustelleet.
Ehdoton asenne ei varsinaisesti helpottanut tätä etsikkoaikaa...
Tämä ei varsinaisesti sinua lohduta, Valonkantaja, mutta kaikki se koulutus oli kuitenkin kotiinpäin.
Itse löysin vasta melkein kolmikymppisenä miesystävän, ja tottakai, ehdoton kun olen, niin naimisiin sitten tietysti ollaan menossa. (Mies kosi, en minä...ihan totta...)
Nyt suhteessa tunnen itseni ja tapani niin hyvin, etten katoa tähän suhteeseen tai sulaudu mieheeni, vaan ennemmin olemme kaksi tasaväkistä kumppania, jotka tukevat toisiaan.
Ehkä sinullekin on hyvä tutustua itseesi ilman "häiriötekijöitä", jotta voit myöhemmin antaa ja saada suhteessa vielä paljon enemmän. 

[valonkantaja]

Kiitoksia kaikki ihanista lohdullisista kirjoituksista...

Sister of night, minulla oli itse asiassa ihan sama juttu... En varsinaisesti voi puhua vapaudenkaipuusta, mutta jonkinlaista "irtiottoa" oli havaittavissa viimeisen vuoden aikana minun tuossa edellisessä suhteessani... Asuimme kaksi vuotta eri kaupungeissa ja näimme harvoin, mutta viimeisen vuoden aikana en tuntenut ikävää lainkaan. Minulle jotenkin riitti se, että tiesin hänen olevan tuolla jossain, kun hän taas halusi ehdottomasti nähdä minua kaikkina viikonloppuina ja vapaapäivinä... Olen ollut aina kova flirttailemaan ja kun muutin tänne opiskelupaikkakunnalleni, olin aivan innoissani uusista miestuttavuuksista ja ihastuin pintapuolisesti aika usein. Tiesin kuitenkin aina, että se on vain ohimenevää, se on minun venus oinaassa-luonteeni...

Ehkä juuri se, että ihastuin niin usein, sai minut pohtimaan, olenko sittenkään parisuhdeihminen... Ja se, että olin poikakaverini kanssa toisaalta enemmän "turvallisuussyistä" kuin siksi, että olisin rakastanut häntä tosi palavasti, sai minut lopulta ajattelemaan että ero on ainoa oikea ratkaisu. Tunsin aina, että hän on ennen kaikkea paras ystäväni (varmasti olemme aikaisemmista elämistä tuttuja) ja niinpä viimeiset puolitoista vuotta seksielämä oli aika kuollutta, mikä ei sinänsä haitannut kumpaakaan, mutta ei se ihan normaalilta kuitenkaan tuntunut.

Hän on edelleen paras ystäväni, mutta ystävyyttämme on hieman rassannut hänen uusi tyttöystävänsä... Hän rapuna ei osannut olla kahta kuukautta pidempään yksin, kun minä vasta nyt olen alkanut suremaan eroa. Tässä vaiheessa koen lievää mustasukkaisuutta, vaikka todellakin olen onnellinen, että hänellä menee hyvin. Ehkä ajan kanssa pääsen yli ja toivon sydämestäni, että voisin tutustua hänen tyttöystäväänsä ja ystävystyä hänen kanssaan - sitten kun olen kypsä siihen... En missään nimessä halua olla uhka uudelle tyttöystävälle, sellainen vamppi exä joka yrittää pilata suhteen...

Päivä päivältä oivallan miten suuri ilo vapaus voikaan olla. Onhan minulla paljon ystäviä, joille voin soittaa vaikka keskellä yötä, jos tulee jotain. Aina voi halia miespuolisia kavereita, jos tulee halipula.  Tänään on ollut keväinen ilma ja se jos mikä saa elämän taas näyttämään hymyilevät kasvonsa. Edessä on kesä sinkkuna, voi mennä rannalle hävyttömän pienissä bikineissä kavereiden kanssa katselemaan rantaleijonia, mikäpä kivempaa...

[Sister of Night]

Hei Valonkantaja!

Täytyy sanoa, että sama kaava meillä jatkuu edelleen!  Tuolla minun eksällä kesti myöskin muutama  kukausi kun hän jo löysi uuden tyttöystävän itselleen, ja silloin minä vasta aloin toden teolla käydä läpi koko meidän eroa. Siihen asti kun minun tehtäväni oli vaan olla ja tukea häntä siinä mielettömässä itkhysteriassa..

Kyllä se silloin kova pala oli kuulla uudesta suhteesta, ja kuinka pian se tuli. Varsinkin kun vielä edellisellä viikolla kyseinen miekkonen oli sitä mieltä, että kuolee katuojaan kun menetti minut. Sitten kun löytyi uusi heila, niin sitten olikin yht äkkiä valmis päästämään irti ja tunnustamaan suhteemme huonoja puolia yms. Olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että hänkään ei osaa olla yhtään itsekseen. Ja nyt on menossa ensi kesänä naimisiin, mutta jo on korviini yhteisiltä tutuiltamme kantautunut kaikkea kauheita mustasukkaisuusdraamoja heidän välillään..ja muitakin asioita, joita en halua edes tietää, ja olen vaan onnellinen että olen itse ne jättänyt taakseni.

Tottakai se on kova pala kuulla, että toisella on niin nopeasti joku uusi, mutta yritä ajatella, että hän ei varmaan silloin paljoakaan tuosta teidän erostanne ole oppinut , tai niitä asioita ehtinyt kelailemaan, kun taas sulla on siihen nyt mitä loistavin mahdollisuus, ja mennä eteenpäin, kasvaa ihmisenä.

Joten flirttaile vaan ja nauti elämästä.  Ja ole onnellinen, että pystytte sentään olemaan ystäviä. Se onkin kai ainoa silmiinpistävä ero näiden meidän tapausten kanssa, minun eksäni kun ei ole vieläkään ystävyyteen pystyntyt, ja se vähäinen yhteydenpito mitä meillä on, tapahtuu aina minun aloitteestani.

Voimia sinulle, kaikki menee varmasti sulla juuri siihen suuntaan kuin pitääkin! 

[valonkantaja]

Sister of night, sama juttu tuon itkuhysterian kanssa! En ollut ikinä nähnyt tätä exääni niin tasapainottomassa tilassa kuin eromme jälkeen... Ehkä suren eroa vasta nyt, kun silloin minun piti jäädyttää omat tunteeni, jotta pystyin lohduttamaan exääni rakentavalla tavalla... Jos olisin silloin heittäytynyt samanlaiseksi sekopääksi, olisimme varmaan lohduttaneet toisiamme liikaa ja päätyneet takaisin yhteen (näin kävi kesällä, kun yritimme ekan kerran erota)... Katkeruus oli hänen puoleltaan valtavaa eron jälkeen, kun hän oli ollut hankkimassa kihlasormuksia ja erosuunnitelmani tuli hänelle kuin salama kirkkaalta taivaalta... Mutta onneksi hän on henkisesti kypsä ja tiedän hänen antaneen anteeksi. 

Hän on sanonut minulle, että ystävyytemme kestää läpi elämän ja olen siitä itsekin ihan satavarma. Juuri tämän täydellisen yhteensopivuutemme takia tämä sinkkuus on askarruttanut; löydänkö ikinä ketään, jonka kanssa olisin noin samalla aaltopituudella kuin tämän exäni kanssa. 

Totta kai aluksi olin vähän skeptinen hänen uuden suhteensa toimivuudesta. Pelkäsin, että hän vain lohduttaa itseään sillä ja polttaa taas näppinsä. Mutta loppujen lopuksi näin on parempi, koska huomaan että hän tosiaan rakastaa tätä tyttöä. Hänen kuuluu olla jonkun kanssa. Se ei ole minulta pois. Tiedän, että hän on parhaimmillaan jonkun kanssa. Ei se ole paha asia. Ehkä hänellä ei tähän elämään liity itsenäistymisen oppiläksyjä yhtä vahvasti kuin minulla. Sisimmässäni tiedän olevani vahva, yksinkin, toisin kuin exäni. Olenhan aina ollut vähän erilainen, suuressa porukassakin se yksinäinen susi. Aika usein olen käynyt sisäistä kamppailua siitä, olenko erakko vai ylisosiaalinen ihminen, sillä jompi kumpi niistä puskee päälle kausittain. On aika ottaa se vahvuutena, muuntautua tilanteen mukaan, eikä jäädä jumittamaan samoihin kaavoihin.

[enska]

Kysymykseni on niinkin tyhmä, kuin että miten te osaatte olla sinkkuja? Mitä ihminen voi tehdä, mitä iloa siitä tekemisessä on, kun et voi jakaa sitä rakkaan kanssa? 

Mikään tyhmä kysymys ole..Itse oon nyt todella sinkku, aviero virallistui n. puoli vuotta sitten. Tosin pääni sisässä olin ollut ns. itsekseni jo useamman vuoden, eikä se erohakemus muuta kuin konkretisoinut tuon itsekseen olon.
 
Joskus ammoisina aikoina sitä oli juuri sellainen sex&thecity-sinkku joka   melkein kaikkea mikä liikkui. Mutta se ei ollut mitään parisuhten etsintää, kunhan vaan halusi välillä jotain lähelle, ei kuitenkaan ihan loputtomiin. Nykyään ns. uussinkkuna ei tee ollenkaan pahaa katsella muiden kutemista tvs. kevään merkkejä.

Voihan sitä jakaa kaikki hämis-hauskuudet, ilot, surut ja tekemiset jne myös ystävien kanssa, ei siihen mitään parisuhdetta tarvitse. Eikä sellaisten asioiden jakaminen loppujen lopuksi paina (ainakaan meikäläisen   :ssa ) niin paljoa, että sen takia pitäisi joku haalia kainaloon kiehnäämään...

Jotenkin sellainen "kunhan vaan mulla ois ees joku"-ajattelu on vähän epäreilua paitsi itseä myös sitä toista kohtaaan. Lauseen pitäisi kai kuulua "kunhan mulla on se tietty." Ja silti täytyy muistaa, että vaikka kuinka olisi miten tiiviissä ja sielusympaattisessa parisuhteessa, silti siinä on kaksi ERILLISTÄ ihmistä, erillisyydessään pohjimmiltaan kuitenkin yksinäistä. Ja tuo tosiseikka on itse asiassa tärkeää ja kasvattavaa, eikä ollenkaan niin lohdutonta kuin voisi ensimmäiseksi ajatella.

Pari vakavaa suhdetta ovat opettaneet, etten välttämättä halua sellaista "keitetään riisiä yhdessä jne"-suhdetta, vaan täytyy saada omaa hengitysilmaa. Ehkä mulle sopiikin sinkkuus tai sitten suhteen pitäisi rakentua muulla tavalla kuin perinteisillä tavoilla. Sellainen vapaarakkaus-tyylinen ehkä, tai jokin kaukkosuhde. Vaikea sanoa olisinko kypsä/valmis jne edes sellaiseen. Tällä hetkellä evvk, mutta katsoo nyt miten tuo kevään eteneminen taas vaikuttaa. Vaan on sitä keväthormonia ennenkin meikäläinen pystynyt sublimoimaan ..

[intiraymi]

Siitä, että meille tyrkytetään ties mitä hömppää, tee sitä, tee tätä, katso salkkareita, harrasta politiikkaa, laihduta itsesi kesäkuntoon... Ja sitten ihmiset katsovat salkkareita ja yrittävät epätoivoisesti laihduttaa ja tekevät mitä vain, jotta heidän elämänsä olisi onnellisempaa, jotta heillä olisi enemmän mainetta, kunniaa, kirjatietoa, kokemuksia, hyvää ulkonäköä... Ei se kuitenkaan johda mihinkään. 
 

Ei se johdakaan mihinkään. Se kaikki on harhaa. Mutta jotta oppisit tuntemaan sen, mitä sinä todellisuudessa olet, sinun on todettava kaikki se, mitä sinä ET ole.

Itse olin naimisissa, erosin 26-vuotiaana, 4 vuotta sitten. Olin täysin symbioottisessa suhteessa, mitä ENNEN olin taas yli-itsenäinen. Laidasta laitaan siis.
Ymmärrän täysin, mistä Valonkantaja kirjoitat. Ihminen kaipaa ihmistä. Läheisyyttä ja yhdessäoloa.

En todellakaan tiedä, miksi olen edelleen yksin. Minulla on ollut satunnaisia, lyhyitä suhteita, joista mikään ei ole kantanut pidemmälle. Jotain olen kuitenkin tästä kaikesta oppinut: OLEN OPPINUT TUNTEMAAN MINUT. Minut minuna, ilman toista "puoliskoa". Toista täydentävää ihmistä. Sillä kaikki se löytyy sisältäni. Mikään ei ole itseni ulkopuolella.

Olen saanut takaisin itsenäisyyteni, rohkeuteni ja itsearvostukseni. Opin arvostamaan minua minuna, enkä minua toisen kautta. Siis tämä perus lause: rakasta ensin itseäsi... Liian monet ihmiset rakastavat itseään vasta sen jälkeen, kun joku toinen rakastaa heitä. Monet suhteet tulevat siihen tarpeesee, mutta kun tuo tarve on tyydytetty, suhde katkeaa. (En tarkoita sinua, koska en tunne sinua, kerron vain omista kokemuksistani).

Mikäli tällaista ajatusta on vaikea toteuttaa, niin minua on helpottanut seuraava kelttiläinen ajatus:

Yksinolon siunaus

Suo itsesi aistia sielusi läsnäolo, voima ja valo.
Suo itsesi havaita, ettet koskaan ole yksin,
että sielusi kirkkaudessaan ja yhteenkuuluvuudessaan
yhdistää sinut läheisesti maailmankaikkeuden rytmiin.

Suo itsesi kunnioittaa omaa yksilöllisyyttäsi
ja erilaisuuttasi
Suo itsesi havaita, että sielusi muoto on ainutlaatuinen
ja että sinulla on täällä aivan erityinen tehtävä,
että elämäsi julkisivun takana
tapahtuu jotakin kaunista, hyvää ja ikuista.

Suo itsesi oppia katsomaan itseäsi samanlaiselle
ilolla, ylpeydellä
ja yhtä suurin odotuksin
kuin millaisena Jumala sinut
joka hetki näkee.

Käytä aikasi itsetutkiskeluun. Ole hiljaa. Kuuntele sitä ääntä, joka sisälläsi puhuu. TUNNE, TUNNE, TUNNE !!! Mutta älä jää jumiin niihin tunteisiin, ota tunteet impulsseina, jotka tulee ja menee. 

Valoa ja rakkautta Sinulle. Muista, että KAIKELLA ON TARKOITUS.

[enska]

Intiraymi..
 viisasta tekstiä..

Kaipa se sinkkuus mun tapauksessa on osittain juuri tuota mistä kirjoitit..Elän itsenäni ja ainakin OPETTELEN rakastamaan itseäni. Sitten kun kelpaan (vähän paremmin) itselleni, niin palataan asiaan..
Kenenkään kautta en halua elää enkä halua rakastaa jonkun muun kautta itseäni.
Tuota minäkin yritin selittää tuolla erillisten, mutta yksinäisten yksilöiden parisuhteella. Vaatii aika kokonaisvaltaista ajattelua siitä vuorovaikutuksesta itsenäisyyden ja keskinäisyyden välillä..

[valonkantaja]

En minä pelkää yksinäisyyttä tai sitä että ei ole ketään... Olen tottunut siihen jo lapsena, kun kiusattiin koulussa ja vietinkin sitten paljon aikaa yksikseni; niin oli paljon hauskempaa. Minä rakastan itseäni jo osittain, mutta kyllä sitä työsarkaa on vielä edessä. Tätä juuri ajattelin erotessani: minun pitää tulla sinuiksi itseni kanssa, minä en kasva ja pääsen liian helpolla, jos tyydyn siihen että rakastan itseäni vain tuon toisen ihmisen kautta...

Kun tässä oli pahin yksinäisyys päällä, saatoin parikin kertaa viikossa jakaa yön jonkun satunnaisen miehen kanssa, ihan vain että heräisi jonkun vierestä. Se homma satutti tosi paljon, koska eivät nämä miehet tietenkään minun kanssani samasta syystä olleet. No en minä olettanutkaan, mutta... Epätoivoisena sitä on typerä ja sinisilmäinen. Itsearvostus laski kuin lehmän häntä, käteen ei jäänyt muuta kuin huono omatunto. 

En minä ala etsimään ketään. Se tulee kun se on tullakseen. En minä halua löytää itseäni seukkaamasta jonkun kaljamahaisen raksaopiskelijan kanssa, joka vetää röökiä kuin korsteeni ja ajelee pinkillä toyota corollalla popittaen Eroticia niin että koko pitäjä jyskyy.. Tai siis tietenkin tuollainenkin ihminen voi olla fiksu ja syvällinen, mutta ehkä ymmärsitte, mihin tähtäsin esimerkilläni..

Vaatimustaso on niin korkea, että en ihan usko sen miehen tulevan noin vain vastaan. Mutta olenhan minä nuori. Elämässä on niin paljon muutakin tässä vaiheessa kuin parisuhde!
 

[intiraymi]

Tuota juuri tarkoitin, Valonkantaja... että ne ihmiset ketä tapaa, kertoo siitä, mitä itse itsestäsi ajattelet. Ihmiset projisoivat itsensä toisiin... toisissa näkee totuuden itsestä.

Jaksamista!! Olen itse käynyt läpi ihan samoja asioita. Hiljalleen alkaa helpottaa. USKO pois.  

[valonkantaja]

Kiitos!

Hei nyt välähti:

Siinä vaiheessa kun rakastan itseäni niin täydellisesti, että en tunne lainkaan yksinäisyyttä enkä TARVITSE ketään, elämääni tupsahtaa ihan satavarmasti täydellinen mies! Eikö totta?

[Jinx]

Aivan niin...!!!

Mies saattaa tupsahtaa siunki elämää silloin kun sitä vähiten odottaa...
Mutta jos oikein odottaa (ja etsii) niin eihän sitä tietenkään sillon mistään tule..
Jokin karman laki vai mikähän se on...? 

[intiraymi]

JUURI NIIN JINX JA VALONKANTAJA. JA MINÄKIN. USKON USKON USKON!