seuraava »

[Ave^^]

Ai niin! Samoin olen huomannut, että se asia, joka koskettaa meitä eniten ja heittää eniten tunteitamme sinne tänne, on vaikein asia toteutettavaksi. Ihmisen haasteet tuntuvat asettuvan aina sille osa-alueelle, jota ihminen kaipaisi elämäänsä eniten. Minulla se on raha ja kovimmat asiat liittyvät AINA rahaan - rahaa on myös haasteellisempaa vetää puoleensa omalla kohdallani kuin muita asioita. Ystävälläni se on taas parisuhde. Kaikki muut pariutuvat hänen ympärillään ja hän itse 25-vuotiaana odottaa edelleen elämänsä ensimmäistä rakkautta saapuvaksi. Parisuhteen löytyminen on siis hänelle haasteellista. Isälläni se on menestyksen himo - menestystä ei ole tullut koskaan ja sen saaminen on erittäin haasteellista hänelle. Äidilleni se on jälleen kerran raha - se on aina lopussa. Siskolleni vaikeinta on löytää työpaikkaa - hän on nyt seitsemättä vuotta työttömänä eikä työharjoittelupaikkaakaan meinaa irrota vaikka miten yrittäisi! Hän on kuitenkin reipas, ystävällinen, terveet elämäntavat omaava nainen, joka painaa töitä vaikka 24/7 jos on tarvetta.

Mielenkiintoista tämä ajatus, samantyyppisiä asioita olen kuullut. Tosin, jos se yksi asia on vaikea saada, muodostuuko se silloin muutenkin tärkeäksi asiaksi? Siis, jos haluaa esim. suhteen ja työn ja toisen saa ja toista ei, kaikki energia kohdistuu siihen mitä ei saa? Pitäisikö silloin helpottaa hetkeksi ja keskittyä vaikka siihen toiseen minkä on saanut? Tällaiset asioiden kyseessä ollessa on silti hankala helpottaa, työtäkin vain tarvitsee saadakseen leipää niin ettei tarvitse joka penniä venyttää ja varsinkin nykymaailmassa tauko cvssä on liikaakin miinusta.

Oikeasta toteutumisajasta puhuessa on asioita, joilla on aikarajat. Esim. tuo pitkä työttömyysputki jättää aina jonkinlaiset jälkensä ja sulkee hieman ovia, kovalla työllä ehkä voi silti onnistua avaamaan niitä uudestaan. Mutta perheen perustamisessa on selkeästi biologinen raja. Olen jutellut ihmisen kanssa, joka on joutunut luopumaan vanhasta tavoitteestaan ja asettamaan uusia, sillä asiat eivät vain ole toteutuneet oikealla tavalla vaaditussa ajassa. Joku voi sanoa, että tuo kokemus on opettanut hänelle jotain mitä hänen on kuulunut oppia, ja niinhän se varmasti on tehnytkin. Silti ei voida sanoa, että kaikki toteutuisi omalla ajallaan oikeaan aikaan. Omat valinnat, omat teot sekä ympäristön esteet vaikuttavat siihen miten ja milloin asiat toteutuvat jos toteutuvat.

Ja tuo vastustus, tuntuu että itsellänikin jonkinsuuntaisia kokemuksia siitä on, itselläni sellaista monesti mistä olen tyytyväinen, sellaista mikä on auttanut juuri arvostamaan saavutettua enemmän. Ihmettelen muiden kokemuksia kuunnellessa, että miksi tuota vastustusta on niin, että kirjaimellisesti tekee asian mahdottomaksi? Mitä ihmetemppuja pitäisi tehdä, jotta saavuttaisi tavoitteen ja osaisi sitä arvostaa tuon vastustuksen johdosta, jos tuo arvostus sen tarkoitus on? Voiko olla niin, että joiltain henkilöiltä vain evätään joitain asioita?

[mesolet]

Oletetaan että meillä kaikilla on superviisas sielu, "yliminä", jumalallinen täydellinen osa meitä...no tämä superminä tietää paremmin minä meille on hyväksi, sillä kun on tieto tulevasta (aikaa ei ole eli jumalallisen viisas sielumme tietää jo mihin mikin polku johtaa, koska se on tavallaan jo johtanut sinne, siinä hetkessä kun polku valitaan). Siksi se mitä maallisena ihmisenä kiihkeästi HALUAMME ei aina toteudu. Jumalallinen osa meistä haluaa ikäänkuin aikaa näyttää maahiselle päiväminällemme, että "ei kannata valita noin, tiedän mihin polku vie, rotkoon".

Jälkeenpäin useimmat ihmiset kommentoivat menetettyjä unelmiaan, että "olipa hyvä että en silloin saanut mitä halusin, sillä nyt olisin pulassa saamani asian kanssa".
Esim. joku nainen voi haluta lasta herra a:n kanssa, mutta ei millään onnistu. Aikaa kuluu ja herra a osoittautuu hirviöksi. Myöhemmin nainen huokaisee helpotuksesta kun hänellä ei olekaan lapsia hirviön kanssa eikä tarvitse olla tämän kanssa tekemisissä.

Toisaalta monesti myös saa mitä haluaa, tekee haluamisessaan virheen ja katuu sitä myöhemmin.

Aika irvokkaaltahan elämä joskus tuntuu kun ajattelee, että on olemassa jumalallinen viisaus ja tieto mitä kannattaisi tehdä ja haluta ja miten kannattaisi elää (ja kaiken kukkuraksi meidän OMA pyhä sielumme tuntee tämän viisauden), meille vain ei kerrota sitä etukäteen! Ikäänkuin olisimme laboratoriorottia jotka tekevät tuskallisia virheitä ja joutuvat oppimaan kärsimyksen kautta.

Mutta laboratoriorottiahan me tavallaan olemmekin  Ja se lienee elämän tarkoitus (buddhalaisittain):  "Kärsimyksen syynä on elämän jano". Minä ymmärrän tämän lauseen siten, että kärsimyksen syynä on itse asiassa TAKERTUMINEN, elämään, tavaroihin, paikkoihin, ihmisiin...

Eli se joka on joka hetki valmis luopumaan ja päästämään irti kärsii vähiten. Se joka ymmärtää että jokainen henkäys voi olla viimeinen, kirjaimellisesti. Se joka ymmärtää, että elämä on vain teatteriesitys joissa näyttelemme eri rooleja. Todellinen olevaisuutemme on olla pyhä sielu ilman ruumista.

Myönnän että olen monesti tuntenut myös vihaa omaa "pyhää sieluani" kohtaan, etenkin silloin kun olen ihan totaalisen hukassa, en saa minkäänlaista ohjausta, mitään katharsiksia ei tapahdu pitkiin aikoihin, mitään pieniä hedelmäpelivoittoja ei heru... ja tiedän, että se PERHANAN YLIMINÄ TIETÄÄ MITÄ PITÄISI TEHDÄ, EI VAIN KERRO SITÄ!!! 

[Kuuhilda]

Juup, ja sittenkin, kun katselet elämää teatteriesityksenä, jossa meillä laboratoriorotilla on eri rooleja, jotta kokisimme ja oppisimme, löytää itsensä ihan ymmyrkäisenä ymmärryksen suuren valtameren ääreltä...olis monesti kauheen paljon helpompaa kun ei ihan niin paljon ymmärtäisi.

Tää nyt ei ehkä ihan tähän otsikon alle sovi, mutta oon viime aikoina huomannu, että olen hypännyt elämän virran kyytiin, ja annan mennä sinne, minne se minua vie. Mutta kun tämä kaikki pitää tehdä ihan sokkona, pelkästään vain luottaa, tulevaisuus on minulta peitetty, vaikka tiedän, että tässä on matkattava kohti jotain määränpäätä...mutta tunnen olevani niin kuin sokea, jolta se keppikin on vielä viety.
Jostain syystä minun täytyy mennä eteenpäin tällä tavoin, oppia nyt luottamaan siihen kliseeseen että elämä kantaa, vaikka minulla ei ole minkäännäköistä hajua, että mihin!
Sekin, että miksi näin, selkenee varmaan sitten myöhemmin, kun asioita voi katsella jo taaksepäin.

Onko kellään ollut samanlaista kokemusta? Ja mitä sieltä polun päästä paljastui?

[Ave^^]

Mun maailmankuvaan ei jostain syystä istu ns. alistua jonkin "yliminän" ennalta määräämään tahtoon. Siis tietenkin, omana filosofianaan tuo on ihan toimiva ja hyväkin varmasti. Mulle se on jollain tapaa rajottava, tykkään ajatella enemmänkin niin, että joka hetki meillä on mahdollisuus päättää ja tehdä asioita, mahdollisuus muuttaa elämäämme. Jokin suunta voi tuntua hankalalta ja on oma päätös jatkaako sinnikkäästi vai suuntaako muualle. Nuo päätökset lopulta määrävät sitä miksi elämä muodostuu. Jotkut suunnat taas loppuvat, ja silloin on osattava luopua siitä ja suunnattava muualle. Luopumiskokemuskin on omalla tavallaan opettava. Onhan siitä puhetta ja teorioita, että ihmisen oma tahto on vain harhaa ja kaikki olisi yhtä suurta suunnitelmaa. Niin, mulle on lopulta parempi se, että valitsee sellaisen elämänfilosofian, mikä tuntuu itselle hyvältä ja mikä auttaa itseä omassa elämässä. Sillä, mikä on lopulta totta, ei ole niin merkitystä. Ehkäpä se on tuo psykologiasta tuttu locus-of-control -termi tässä kysymyksessä läsnä?

[Ave^^]

Kuuhilda, mä elän pitkälti luonnostaan aika paljon virran vietävänä. Mulla kun aika suuren roolin päätöksenteossa näyttelee tunnusteleminen ja fiilikset. Menen niiden mukaan ja luotan niihin, ja eivät ole suohon vielä kertaakaan vieneet. Kokoajan olen silti tietoinen siitä mitä teen, päätän ja valitsen, harkitsen tekoni. Tulevaisuus ja tavoitteet on aina hyvä pitää jonkin verran avoimena, kun ne ajan myötä muuttuvat koko ajan. 

[Ave^^]

Ja vielä, varmasti on toteutumattomia asioita, jotka eivät olisi olleet huonoja asioita. Se olisi vain ollut toisenlainen polku, erilainen, mutta ei välttämättä huonompi. Voiko jokainen biologisesti lapsien saannissa hankaluuksia kohdannut sanoa, että "onneksi en saanut lapsia, koska sitä ja tätä"? Kuinka monesta asiasta edes voi sanoa noin, kun ei ole kokeillut sitä polkua? Ei ole kulkenut sen oppimistehtäviä. Mistä tietää, minkälaiseksi ihmiseksi olisi muuttunut sillä toisella polulla? Erilaiseksi varmasti. Eikä välttämättä huonommaksi, eikä paremmaksikaan tietenkään.

[Kuuhilda]

No ihan puhtaasti intuitiolla tässä on taaplattava...ja ihan oikeaan olen tähän asti osunut, kun tämän matkan aloitin. Erittäin mielenkiintoista nähdä, mitä se elämä eteen heittääkään...minä ainoastaan tiedän, mitä haluan, ja sitäkään en välttämättä ole paras itse arvioimaan, mikä minulle parasta on.
Mutta siis, polku on oikea, tarpeelliset jutut tipahtelevat syliin

Ja koko ajan tuntuu tulevan viestiä, että en ole yksin, vaan rinnallani kujetaan, pidetään kädestä kiinni  


Ja en usko, että olisi hyviä tai huonoja polkuja...vain raskaampia, helpompia...ylipäänsä erilaisia.

[mesolet]

Valintoja voimme tietysti tehdä, mutta ainakin minulla on kokemus että usein selkeästi ESTETÄÄN tekemästä jotain (joku estää, on se sitten yliminä tai joku muu henkiolento).

Olen myös kokenut aika paljon odottamattomia menetyksiä kuoleman kautta, ja kuolemat ovat olleet sellaisia joihin ei ole ollut minkäänlaista mahdollisuutta vaikuttaa kenenkään omilla teoillaan. Niitä on hyvin vaikea ajatella muuksi kuin käsikirjoitetuiksi tapahtumiksi, sielunsopimuksiksi, väistämättömiksi. vahva tunne heti kuolemien tapahduttua on aina ollut (jo lapsena): "HYVÄKSY niin pääset helpommalla, tätä et olisi voinut mitenkään välttää etkä omilla valinnoillasi estää."

Avelle: En tarkoittanut sitä, että meitä aina estettäisiin tekemästä myöhemmin seurauksiltaan hankaliksi paljastuvia asioita. Itsekin olen tehnyt lapsia miehelle joka ei todellakaan ollut se oikea. Mutta koen sen "erheen" tarkoituksenmukaiseksi, vaikka sen ymmärtäminen on vienyt aikaa. Mutta olisin voinut saada lapsia jonkun muun sankarin kanssa, jonka kanssa olisivat ongelmat olleet viheliäisempiä. Tai näin ainakin uskon.

[Kuuhilda]

Minä oon tainnu tehdä niitä lapsia miesten kanssa, joiden kanssa ongelmat ovat niitä ihan juuri oikeita sekä minulle, miehelle että lapsille itselleen. Niitä, joita tässä kuuluukin läpi kahlata.

Mutta niin, mulla on käsitys, että me voidaan täällä itse valita, otetaanko joku läksy vastaan, vai kierretäänkö se ja keskitytään johonkin muuhun, mutta sitten on olemassa viimeinen takaraja, kun ne läksyt heitetään päin näköä, eikä niitä enää voi välttää millään konstia.

[mesolet]

Ihan hyvä teoria. Eli voi viettää välillä vaikka ihan lepoelämää ilman karmamaksuja...MUTTA: jos on sielutasolla ennen syntymää vakaasti päättänyt, että TÄSSÄ elämässä makselen oikein urakalla, niin on hyvin vaikea yrittää välttää maksamista.

Tällainen tunne minulla on. Tässä elämässä.

[mesolet]

Olen myös huomannut sellaisen vähän pelottavan ilmiön että aina kun näen toisessa ihmisessä tai toisten ihmisten elämässä kritisoitavaa tai NEUVOTTAVAA, niin eipä aikaakaan kun itse joudun asemaan, jossa kritisoitavani on!

Esim. jos ääneen lausun, että ompa appivanhemmilla kylmä ja nihilistinen ja ja vääristä syistä kasassa pysyvä avioliitto (esim. tottumuksen tähden), heille itselleen olisi kaikkein paras vaihtoehto jos eroaisivat...niin vähän ajan kuluttua olen itse eroamassa kylmästä liitostani.

Ikäänkuin olisin jonkinlainen itseruoskintaMAGNEETTI: Kun näen virheen toisessa ihmisessä niin JANOAN kokea saman kokemuksen itse, jotta näkisin oman kritiikkini omahyväisyyden ja saman virheen itsessäni. Mehän emme ole erillisiä, viha/kateus/kauna/halveksunta toista ihmistä kohtaan on järjetöntä, koska olemme kaikki yhtä.

Aika nöyräksi vetää tällainen "pikakarma"

[Ave^^]

^
entä jos kiinnitit huomiota tuohon avioliittoon juuri sillä hetkellä siksi, että vaistosit jo jollain tasolla saman teeman olevan omassakin elämässäsi?  : Yleensä huomaa maailmasta ne asiat, mitä itsellä on käsiteltävänä.

Mihin pisteeseen asti kritiikki muuten on negatiivista? Tai miksi se olisi negatiivista? Jos sen ajattelee vain yhtenä näkökulmana, joita on monia, miksi ruoskia itseään sen antamisesta tai ajattelemisesta? Onko se kiellettyä?

[Kuuhilda]

Juu, hyvä ja käytännön esimerkki on vauvanvaunut ja raskausmahat silloin kun se on omassa elämässä pinnalla 

Minä en koe, että kritisoinnissa on mitään pahaa, kunhan sen lähtökohdat ovat "ylevät", eli pontimena ei ole kauna, katkeruus, kateus, viha, pelko tms. vaan  hyvä tahto, ja sen tekee muita kunnioittaen ja asiallisesti.
Mutta jos saan itseni kiinni ilkeydestä, jostain kaunaa pursuvasta vahingonilosta, silloin otan ajatukseni takaisin ja mietin uudelleen. Mikä minä, piikikäs ja ilkeä ihminen tässä olen ketään kritisoimaan?

[Suomityttö]

 
 
Mulla myös tuo pikakarma toimii ja on toiminut jo pitempään.  Heti napsahtaa takaisin kuin bumerangi tai giljotiini. Myös ajatuksia on saanut siivota oikein rankasti.

[mesolet]

Tarkoitinkin juuri tuota, että se asia mikä pitää käsitellä omassa elämässä on pinnalla ja sen huomaa toisissa.

Ihmiset saavat vihamiehikseenkin niitä, jotka tavalla tai toisella ovat heidän itsensä kaltaisia. Eli miettikää ihminen jota inhoatte (tai jos ette inhoa ketään niin joku josta ette pidä). Hänen ominaisuutensa ovat todennäköisesti sellaisia, joista ette pidä omassa itsessänne.

Olen kyllä nuoruusvuosien jälkeen siivonnut ajatuksia ja eritoten sanomisia. Kun oppii että ärsyyntyy vain omista heikkouksistaan tajuaa toisten ihmisten arvostelun järjettömyyden.