seuraava »

[Hiisitär]

Onko täällä muitakin kummajaisia kuin minä, jotka eivät tunnista itseään peilikuvista tai valokuvista, vaikka kuinka niitä katsoisivat? Kyse ei niinkään ole siitä "hyi kauhea, miltä näytän", vaan ihan todellakin siitä, että peilistä tuntuu katsovan aivan vieras naama..  Juuri tuossa eilen tai toissa päivänä istuin peilin edess ja tuijotin omaa kuvaani. Aivan kuin olisin katsonut silmiin vierasta Peilimaailmasta. Tiedän kyllä miltä näytän ja osaan tarvittaessa värkätä itsestäni karikatyyrin piirtämällä, mutta en todellakaan sisäistä fyysistä minuuttani. Se tuntuu niin vieraalta.

Lapsena ihmettelin useasti fyysistä itseäni. Saatoin istua sängyssäni tunnin ja ihan vain miettiä itseäni. "Maarit... Maarit... Se on nimeni, minä siis olen Maarit... mutta miksi se kuulostaa niin hassulle, en millään voi ymmärtää, että OLEN Maarit ja että nämä ovat käteni ja nämä jalkani..."

Millaisia muita peilikokemuksia tai oman fyysisen identiteetin kokemuksia teiltä löytyy?

[sawotar]

Löytyy samanlainen kummajainen täältäkin itse kanssa pienenä ihmin miksi mulle annettiin kyseinen nimi äiti oli tiukilla monta kertaa

[sirahvi]

Kausittaisittain on oma pelikuva näyttänyt vieraalta, mutta yleensä se tuttu päärynänaama niistä kuvista kurkistaa.

[Elämänilo]

Lapsena ihmettelin useasti fyysistä itseäni. Saatoin istua sängyssäni tunnin ja ihan vain miettiä itseäni. "Maarit... Maarit...

Hei "AthaMaarit"

*****

Minulle tulee sellainen olo,
että olet jostakin syystä
poistunut kehostasi ja
elät itsesi ulkopuolella.
- syynä voi olla insesti,
 raiskaus, väkivalta tmv.

Koetko katselevasi omaa
elämääsi ns. sivullisena.

Klassisesta Homeopatiasta saat apua,
jos haluat asialle tehdä jotakin.

*****

Hoito on kokonaisvaltaista
- mieli - tunne - fyysinen tila huomioidaan

http://www.homeopaatit.org/



Elämänilo

(http://smileys.smileycentral.com/cat/5/5_7_7.gif)

[marzukka]

Kattelin tuossa juuri avokin siskon ottamia kuvia...Kun oli jostain pippaloista ja avokin seurassa (takana tms) oli joku nainen...Hitto kun en muistanu että olisin itse ollu paikan päällä ja kyllä tulistuin...No onneksi olin yksin ja jaksoin tutkailla lisää...Se oli semmonen sivukuva...kun se seisoskeli siinä avokin takana..Sitten huomasin että se piti kättään sen olkapäällä ja ku kunnolla tiirasin ni avot...miun käsihän se oli (tunnistaa sormusten paljoudesta)...
Ja sitten tutkailin sitä omaa sivukuvaa mikä siinä näky...ni ei...kyllä en tunnistanu itteäni mitenkään päin...
Että tällänen...mutta onneksi siis olin yksin ni en kerenny siitä riehumaan...

[Hiisitär]

Ei minulle ole koskaan sattunut mitään pahaa, Elämänilo, joka aiheuttaisi tuollaista itsensä kieltämistä. En vain todellakaan tunne olevani tämä ruumiini (kuten ei kukaan meistä pohjimmiltaan olekaan).

[Mirjam]

Tuli tuosta Athamaaritin kirjoituksesta mieleen, että minä taasen aina pienestä lapsesta saakka ihmettelin, että mistä tiedän, että minä olen juuri minä ja tämä keho/mieli tässä...miksi nuo toiset muka tietää olevansa vain ja juuri se keho ja nimi ja mieli jotka ovat...
Mikä tekee sen, että kokee olevansa juuri tietty yksilö..
Tosin en pohtinut sitä ihan näin samoin sanakääntein, mutta jotain tuon tapaista välillä pohdiskelin, koska minusta se oli jännä/outo/kiinnostava ilmiö... :

[Asterix]

Minulla oli lapsena tuollainen olo kuin AthaMaarit kertoi. Kaikista eniten minua häiritsi se, että ruumiini oli lapsi, koska se oli mielestäni varsin rajoittavaa, mutta sitten jossain vaiheessa vain ikään kuin luovutin ja ajattelin, että jos tässä ruumiissa minun tulee tämä elämä viettää niin otetaan siitä sitten kaikki irti, mitä saadaan ja tehdään olo niin mukavaksi kuin suinkin mahdollista.

Ikään kuin koe-ajaisin uutta autoa ja kokeilisin kuinka nopeasti se kiihtyy ja kuinka ketterä se on..

Aloin harrastaa kaikkea kokeiluluontoisesti taivaan ja maan, jopa merien syvyyksisien väliltä tanssista karateen, laskuvarjohyppyihin ja sukellukseen asenteella, että kaikkea pitää kokeilla ainakin kerran.

Sama asenne siirtyi syömiseeni, matkailuun, työhön, seksuaalisuuteeni, ulkonäkööni, hengellisyyteeni.. oikeastaan koko elämääni.

Voitte kuvitella, että kaikki ihmiset eivät ole asiasta yhtä iloisia, mutta minä teen kehollani mitä haluan. Tehkööt muut omillaan mitä haluavat.
Tämä keho on minulla vain tämän elämän.  

Ihmiskeho pystyy ihan uskomattomiin asioihin ja sillä pystyy tuntemaan aivan mielettömiä ekstaaseja.  
Mutta ensin täytyy repäistä...  

Iloa, valoa ja rakkautta  

Asterix

[Chandra]

En vielä lapsena keskittynyt itseeni,olin aina menossa.

Minulle nuo asiat ovat tulleet tutuiksi vasta aivan viime vuosina.
Luulisin,että AthaMaaritin ihmetyksen tunnen hyvinkin.

Ei ole pitkäkään aika,kun juuri sanoin ääneen,etten tunnista omia kasvojani.
Näyttivät niin oudoilta.

Toki tiesin,että minun ne ovat,mutta jotain perin vieraan tuntuista niissä oli.
Nykyisin tuo tunne tulee paljon useammin.
Alkuun kovin harvakseltaan.

[Mirjam]

Lainaus Sign? :ltä:

...tällä hetkellä on sellainen olo että olen "kehon takana". katselen näitten silmien läpi mutta takanani on jokin laajempi alue,...

Minulle tuli tuosta mieleen, miten aina jaksan hämmästellä sitä kun katson jonkun silmiä, tai omianikin, että miten ihmeelliset ne ovat... 
Monesti sitä katsoo vain silmiä pinnalta, mutta kun oikein KATSOO, niin tulee jännä tunne, "Sieltä takaa katsoo joku!"  : Silmähän on vain 'laite/elin', jonka avulla JOKU näkee ja katsoo ja kun tavallaan katsoessaan ohittaa fyysisen silmän ja katsoo sitä katsetta, omalla katseellaan, tunne on aika koskettava!

Joskus aina joltakulta tutulta kysyn, että oletko koskaan miettinyt, että kuka se on, joka oikeasti katsoo, sillä eihän silmä itsessään katso....
Noh, olen saanut vain päänpyörityksiä osakseni....

[Mio]

Joskus aina joltakulta tutulta kysyn, että oletko koskaan miettinyt, että kuka se on, joka oikeasti katsoo, sillä eihän silmä itsessään katso....
Noh, olen saanut vain päänpyörityksiä osakseni....

Mikä katsoo ja mitä? 

[Mirjam]

Mikä katsoo ja mitä? 

Hmm..sitäpä juuri olen joskus pohtinut...
Mutta, että eikö kukaan katsokkaan mitään....Hmm..olipas jännä näkökulma... : *raksraksraks* 

[Alzbeta]

Mielenkiintoista kyllä peilistä olen yleensä aina tunnistanut itseni. Varsinkin teininä peilailin erittäin usein. Kieltämättä minulla oli suoraan sanoen syömishäiriöisiä taipumuksia ja ajatuksia juuri 16-17 vuotiaana ja silloin peili sai eri merkityksen. Se oli ikään kuin todiste, että olen olemassa. Samalla ajatuksella tutkin kuvajaistani kaikista heijastavista pinnoista. Se ei ollut ihailua tai vihaa vaan pelkästään todiste siitä, että minä olen olemassa.

Henkisemmällä tasolla ajateltuna peilaaminen liittyy tosiaan vahvasti varsinkin murrosikään ja nuoruuteen. Peilaa sitä itseään toisista ihmisistä enemmän kuin voi itse heijastaa sitä kuka toinen on kun se oma minä on niin vielä hakusessa.

Itselläni on hieman jäänyt tuo "peilivaihe" päälle ja vieläkin harrastan sitä aivan liiaksi, mutta onneksi iän myötä se peilaaminen on siirtynyt taiteisiin enemmän eikä niinkään toisiin ihmisiin. Kun luen hyvää kirjaa niin todella yhtäkkiä havahdun aivan kuin toisesta maailmasta olisin tupsahtanut siihen sohvalle kirja kädessäni.

Hassua, että tämä aihe osui silmiini, koska luin juuri silloin teininä Rodney Collinin kirjoittaman kirjan Valon peili, jossa juuri käsitellään tätä peili aihetta. Jostain syystä se nyt tarttui silmiini kirjastossa näin 6 vuotta myöhemmin ja minulle tuli jostain tarve lainata se ja nyt olen aloittanut lukemaan sitä ja en voi kuin hämmästellä miten osuva kirja se varmasti oli silloin 16-vuotiaana.

Olen opetellut henkisellä tasolla suhtautumaan itseeni lempeästi ja se on tarkoittanut sitä, että olen parhaani mukaan yrittänyt unohtaa kehoni, koska ne ikävät ajatukset, jotka aikoinaan johtivat syömishäiriöiseen käyttäytymiseeni tulevat niin helposti pintaan.

Nyt kun henkisellä puolella on tapahtunut edistystä niin pitäisi opetella rakastamaan myös tätä kehoaan ja siinä riittää hommia...  
Vieläkin...  

Tuo Signin vertaus siitä ajoneuvosta, jossa hieman vaihteet reistailee jne ja
  perässä oli aivan loistava.   Juuri tuollainen olo on itsellänikin ollut, vaikka jossain vaiheessa ajattelin juuri niin että tämä on minun kehoni ja testataan sitten kunnolla mitä kaikkea voin sille tehdä...

Mutta minut pysäytettiin... ja joudun suorittamaan ajokortin uudestaan... ja tässä sitä nyt sitten opetellaan jälleen ajelemaan...  

[Alzbeta]

Lumor noinhan se pitäisi mennä, mutta kun siitä peilistä ei näe kuin pelkästään itsensä vaikka kuinka yrittäisi muuta.

[Spica]

Vau!! Tätä olen kyllä monesti miettinyt. Nämä vaan ovat jotenkin sellaisia ajatuksia, ettei niistä kehtaa puhua, koska tuntuu, että ihmiset ajattelee, että nyt se on pimahtanut.. Ehkä eniten tunnistan itseni noista Mi-Olean jutuista. Joskus yllätän itseni pohtimasta, että "Niin, minä olen minä.. Ja minua on vain yksi.. Minä olen tässä kehossa ja pääni sisällä ja katselen näiden silmien läpi. Tunnen tämän kropan tuntemukset.. Minun pitää pitää huolta, että se pysyy niin hyvässä kunnossa, kuin mahdollista. Tuolta minä näytän peilistä katsottuna.. Miltähän mahdan näyttää muiden silmissä..? Minä ohjailen tätä kehoa minne milloinkin ja puhun toisten ihmisten kanssa ja he kuuntelevat minua.. Mutta eivät näe/kuule pääni sisälle.. (ainakaan useimmat )" Tästä meinaa vaan tulla aika irrallinen olo..