Thanks isosti Yep.
Ja Minna hiljaa
Poika on 8.
Mun täytyy tosiaan jutella sen kanssa...sanoa, että on täysin ok mokata, koska ei mistään ilman sitä mitään tule..luulisin kyllä että olen antanut esimerkkiä, kun vaikkapa nyt nämä mun tyhjän raivoomiseni...pyydän anteeksi ja sanon että tein väärin, ja sanon että äiditkin tekee virheitä...mutta ilmeisesti jotenkin sitten siinä mitä sanon ja teen on joku klikki, eikä mene perille, kun ennemmin ne uskoo sitä mistä saavat konkreettisen esimerkin, kun sitä mitä joku sanoo....ja kyllä vaan, mulla on ollu vaikeeta antaa anteeksi ITSELLENI. Vaadin liikaa itseltäni...joten, niinpä.
Mä just tänään sanoin sille, että rakastan sitä, ja se tarkoittaa että haluan auttaa sitä, jos sillä on jotain ongelmia elämässään, ja että sen täytyy uskaltaa puhua niistä...eli olin taasen tarjoamassa sille tätä asioiden selvittämistä ja poistamista.
Tää on nyt tosi valaisevaa.
Mitäs jos mä vaan sanon sille, lupaan, että jos kertoo, mikä mieltä painaa, niin En tee mitään, mutta haluan tietää ja tukea häntä? Ja että ei se mitään, jollet tule toimeen toisten kanssa ja ole suosittu...en herra paratkoon itsekään ole sitä ollut.
EI SE MITÄÄN.
Pitäisköhän mun oikeesti kertoa sille, millainen itse olen ollut? Ihan oikeesti? Raggari pahimmasta päästä.
Ja pitäisi varmaan sanoa sekin, että jos joutuu itsensä puollustamisesta koulussa puhutteluun, niin ei se mitään, mä olen sen puolella, enkä pettynyt vaan ennemminkin ylpeä?! Ettäanan mennä, näytä sille?
Yritänköhän mä kasvattaa sitä vähän liikaa joka käänteessä ulkoisten normien mukaan, joita vastaan itsekin aika pitkälle monessa tilanteessa olen?
Mulla on kyllä hyvä mielikuva kuka se poika on...varma en ole, mutta luulisin jopa tietäväni.
Virtsaongelmia ei ainakaan tietääkseni ole
Mutta se mitä minä en tiedä, voi ihan hyvin olla olemassa kuitenkin
Enkeleitä olen pyytänyt...mutta en ääneen. Miksen? Miten hyvältä sellainen toivotus lapsesta tuntuisikaan!