Löysä
Satunnainen astroilija
Viestejä: 17
|
 |
« : 09.04.2006 18:22:08 » |
|
Tulin kertomaan tarinani liittyen enkeleihin, olen nimittäin ollut hyvin läheisissä tekemisissä heidän kanssaan koko ikäni.
En halua pahoittaa kenenkään mieltä kertomuksellani, vaan toivon, että siitä otetaan opiksi ettei kenenkään muun tarvitse kärsiä kuten minä kärsin.
Minun äitini oli yh, ja hyvin kiinnostunut enkeleistä.
Muistan niin kauas kuin vain muistikuvia minulla on, siitä kuinka äitini kertoi minulle miten olen Indigo lapsi ja miten paljon minusta lähtee rakkautta.
Hän kertoi minulla enkeleistä ja siitä kuinka he rakastivat minua todella paljon koska olin niin lähellä heitä omassa rakkaudessani.
Koko kasvuikäni sain kuulla miten olin rakkauden enkeli ja siitä kuinka minä olin täysin erilainen kuin muut lapset.
Ja hän aina varoitteli minua muista lapsista, varsinkin punaisista tytöistä, miten en saisi olla tekemisissä heidän kanssaan.
Itse en vielä silloin ymmärtänyt mitään, tiesin vain miltä minusta tuntui, en osannut ajatella asiaa sen pidemmälle.
Uskoin siis kaiken mitä äitini minulle kertoi, varoin muita lapsia, varsinkin niitä tyttöjä, kadulla kävellessäni siirryin aina toiselle puolelle katua jos näin jonkun tytön jolla oli punaista päällään.
Halusin olla hyvä poika, miellyttää äitiäni.
En tavannut ketään, pitäydyin omissa oloissani koulussakin, en saanut ystäviä, olin yksinäinen.
Ainoa kaverini ja seurani oli äitini, hän lohdutti usein minua kertomalla miten enkelit olivat kanssani joka hetki.
Tunsin silti itseni yksinäiseksi.
Masennuin jo 14 vuotiaana.
En halunnut elää enää, en kyennyt ymmärtämään enkeleitä, en tuntenut heitä, en saanut lohtua heistä vaikka äitini aina väitti heidän huolehtivan minusta.
Olin niin yksin ja tunsin itseni niin epäonnistuneeksi, tunsin varsinkin, että minussa täytyy olla jotain vikaa!
Miksi minä en tunne samoin kuin äitini!?
Miksi minä kärsin niin, vaikka äitini vakuutti minulle, että minä olen erikoinen ja miten minä olin ITSE rakkaus!
Olin hyvin masentunut.
Hiljalleen aloin epäilemään äitiäni.
Ehkä hän tiedäkään mitään, eihän hän pystynyt pitämään isäänikään.
Aloin vihaamaan häntä!
En sietänyt hänen ääntään, en pystynyt katsomaan häntä.
Olin täynnä vihaa!
Hän oli valehdellut minulle koko ikäni!
Halusin kuristaa hänet, ihan mitä vain!
Onneksi päätin vain karata kotoani, matkustelin ympäri suomea bändärinä.
Kyllästyin siihenkin, matkustin ulkomaille, tein paljon pahoja asioita, joita kadun.
Aiheutin itselleni lisää kärsimystä.
En tiennyt kuka todella olin, en tuntenut itseäni, tunsin vain ne typerät enkelit ja sen typerän rakkauden mikä elää vain huulilla!
Pohjalle vaivuttuani, makasin vain Moskovan kaduilla, olin yksi heistä.
Olin koditon ja rahaton pummi.
Sitten tapahtui jotain mitä siunaan vielä tänäkin päivänä.
Tapasin Guruni, jokin hänessä veti minua puoleensa, hän otti minut siipiensä alle suojaan.
Ruokki minut kun minulla oli nälkä, piti minua sylissäni kun kaipasin lämpöä.
Hän pelasti minut elämään.
Hänen nimensä oli SAATANA.
|
