No niin. Ristiriitainen olo kyllä kieltämättä tulee, kun uutiset maailmasta ovat huonompia kuin aikoihin. On nälänhätää Afrikassa, kuivuus Somaliassa uhkaa jopa 50 000 000 ihmisen henkeä. Malariaan kuolee lapsi joka 30. sekunti. Nepalissa mellakoidaan, Irakin tilanne on mikä on, Keski-Eurooppa tulvii, napajäätiköt sulavat hurjaa vauhtia ja lajien sukupuuttoaalto tappaa kokonaisia lajeja kiihtyvään tahtiin. No, lintuinfluenssapandemia ei vielä ole tullut harventamaan ihmislajia
Missä ristiriita? Joka ikisessä paikassa, jossa kulkee meitä ns. "henkisen tien kulkijoita", tuntuvat ihmiset aivan säteilevän valoa, optimismi on käsin kosketeltavaa, energiatasoja kohotetaan, enkelit laulavat ja "valitut" tempaistaan pian kohti valoa... *sarkasmia*
Jokainen tuntuu keskittyvän lähinnä omaan elämäänsä, oman kaarensa mahdollisimman nopeaan päättämiseen. Ihan niinkuin elämä pitäisi "lusia" alta pois, ja sen jälkeen pääsisimme valo-olentoina kotiin... Ehkä näin. Elämme kuitenkin tässä maailmassa, lihallisina olentoina, ihmisinä.
Maailmassa on paljon kärsimystä. Eikö karmaa sovittaisi parhaiten se, että omalta osaltaan, ihmisenä,
yrittäisi konkreettisesti lievittää tuota tuskaa? Riittävätkö pelkät valon ja rakkauden ajatukset silloin kun lapsi on kuolemassa hitaasti nälkään tai hivuttaviin sairauksiin? Missä ovat enkelit silloin kun valloittaja raiskaa siviiliväestön naisia?
Olenko ymmärtänyt oikein, jos olen käsittänyt useimpien vanhojen sielujen pidättäytyvän jollain tasolla elämästä, etteivät he vain keräisi itselleen karmaa? Onko se jonkinlaista taisteluväsymystä ennen "eläkkeelle lähtöä"?
Missä on tasapaino? Eikö kärsimyksen pitäisi
vähentyä täällä pallollamme?
Tällaisissa synkeissä ja ristiriitaisissa ajatuksissa tänään. Ehkä se on se
joka saa tämän Vaa'an turhautumaan tähän huutavaan vääryyteen?
Niin, koska joku kuitenkin vetää herneen nenäänsä tästä "julistamisesta" ja kysyy, mitä
minä teen
konkreettisesti lievittääkseni maapallon tuskaa, niin yritän edes jotakin, pienesti, arjessa. Pyrin eettisyyteen kuluttamisessa, lahjoitan vähistä tuloistani Unicefille Maailmanlapsilisää kuukausittain, pyrin olemaan ystävällinen ja pitämään mottonani "Me kaikki olemme Yhtä". Teen pieniä arjen tekoja, ja ihailen hieman kadehtienkin heitä, jotka oikeasti lähtevät barrikaadeille, valaanpyyntialuksia sabotoimaan ja kehitysaputyöntekijöiksi! Minun pieni lippuni heiluu vain arjessa :
Ehkä tämä kirjoituskin oli osa sitä lipunheilutusta
PS. Valoa ja rakkauttakin tarvitaan, en minä sitä
JOku muukin on samaa mieltä! Olen paininut tuon saman aiheen kanssa toisella otsikolla. Ja todennut, että olen siellä aika YKSIN meuhkaamassa kun ollaan niin ûberonnellisia ja optimisteja. Oikeasti, ei kukaan hetkahda. Sitä vaan katsellaan omaa napaa ajatellen "enkelit pelastaa"...
Saakeli että suututtaa....
