seuraava »

[Pallaskissa]

No niin. Ristiriitainen olo kyllä kieltämättä tulee, kun uutiset maailmasta ovat huonompia kuin aikoihin. On nälänhätää Afrikassa, kuivuus Somaliassa uhkaa jopa 50 000 000 ihmisen henkeä. Malariaan kuolee lapsi joka 30. sekunti. Nepalissa mellakoidaan, Irakin tilanne on mikä on, Keski-Eurooppa tulvii, napajäätiköt sulavat hurjaa vauhtia ja lajien sukupuuttoaalto tappaa kokonaisia lajeja kiihtyvään tahtiin. No, lintuinfluenssapandemia ei vielä ole tullut harventamaan ihmislajia

Missä ristiriita? Joka ikisessä paikassa, jossa kulkee meitä ns. "henkisen tien kulkijoita", tuntuvat ihmiset aivan säteilevän valoa, optimismi on käsin kosketeltavaa, energiatasoja kohotetaan, enkelit laulavat  ja "valitut" tempaistaan pian kohti valoa... *sarkasmia*
Jokainen tuntuu keskittyvän lähinnä omaan elämäänsä, oman kaarensa mahdollisimman nopeaan päättämiseen. Ihan niinkuin elämä pitäisi "lusia" alta pois, ja sen jälkeen pääsisimme valo-olentoina kotiin... Ehkä näin. Elämme kuitenkin tässä maailmassa, lihallisina olentoina, ihmisinä.

Maailmassa on paljon kärsimystä. Eikö karmaa sovittaisi parhaiten se, että omalta osaltaan, ihmisenä, yrittäisi konkreettisesti lievittää tuota tuskaa? Riittävätkö pelkät valon ja rakkauden ajatukset silloin kun lapsi on kuolemassa hitaasti nälkään tai hivuttaviin sairauksiin? Missä ovat enkelit silloin kun valloittaja raiskaa siviiliväestön naisia?

Olenko ymmärtänyt oikein, jos olen käsittänyt useimpien vanhojen sielujen pidättäytyvän jollain tasolla elämästä, etteivät he vain keräisi itselleen karmaa? Onko se jonkinlaista taisteluväsymystä ennen "eläkkeelle lähtöä"?

Missä on tasapaino? Eikö kärsimyksen pitäisi vähentyä täällä pallollamme?

Tällaisissa synkeissä ja ristiriitaisissa ajatuksissa tänään. Ehkä se on se      joka saa tämän Vaa'an turhautumaan tähän huutavaan vääryyteen?

Niin, koska joku kuitenkin vetää herneen nenäänsä tästä "julistamisesta"  ja kysyy, mitä minä teen konkreettisesti lievittääkseni maapallon tuskaa, niin yritän edes jotakin, pienesti, arjessa. Pyrin eettisyyteen kuluttamisessa, lahjoitan vähistä tuloistani Unicefille Maailmanlapsilisää kuukausittain, pyrin olemaan ystävällinen ja pitämään mottonani "Me kaikki olemme Yhtä". Teen pieniä arjen tekoja, ja ihailen hieman kadehtienkin heitä, jotka oikeasti lähtevät barrikaadeille, valaanpyyntialuksia sabotoimaan ja kehitysaputyöntekijöiksi! Minun pieni lippuni heiluu vain arjessa  : Ehkä tämä kirjoituskin oli osa sitä lipunheilutusta 

PS. Valoa ja rakkauttakin tarvitaan, en minä sitä 

[Aniara]

Siinäpä se...

itse tiedostan niin että jossakin korkeammalla tasolla olen täysin tietoinen siitä missä mennään ja että olen vapaaehtoisesti valinnut oman elämäni, omat kärsimykseni ym, ja olen halunnut vapaaehtoisesti tulla tänne tekemään töitä, auttamaan muita.

Käytännön tasolla tiedostan kuitenkin tuon ajattelumallin jossa elämä  tuntuu ¨lusimiselta¨. Välillä tekisi mieli heittää pyyhe kehään ja sanoa ¨tapelkaa keskenänne¨. Henkilökohtainen minäni todellakin haluaa pois heti kun säällisesti se on mahdollista. Sieluminäni haluaa hoitaa hommat loppuun korkeamman tarkoituksen mukaisesti, kokonaisuuden hyväksi.

Mutta kuka sanoo että niiden on pakko olla ristiriidassa?
Kärsimys on myös kiinni omasta asenteesta.
Kun mielensä ja tunteensa saa hallintaan, ¨taipuu vaikka aidanvitsakseksi¨.

Ehkäpä tulisi vain myöntää ¨Tapahtukoon Korkeimman tahto¨. :

(en pysty siihen läheskään aina...)

[Hiisitär]

Maailmassa on paljon kärsimystä. Eikö karmaa sovittaisi parhaiten se, että omalta osaltaan, ihmisenä, yrittäisi konkreettisesti lievittää tuota tuskaa? Riittävätkö pelkät valon ja rakkauden ajatukset silloin kun lapsi on kuolemassa hitaasti nälkään tai hivuttaviin sairauksiin? Missä ovat enkelit silloin kun valloittaja raiskaa siviiliväestön naisia?

On sanottu, että jokainen kohtaa sielunsa matkalla kaikkea, mitä kuvitella saattaa. Olen itsekin kokenut vaikka mitä kauheuksia menneissä elämissä, kuten tässäkin, mutta en ole niistä katkera. Olen kuollut ruttoon lapsena, minut on raiskattu josta minulle syntyi ei-toivottu lapsi, mieheni ovat pettäneet ja jättäneet, elänyt huorana kaduilla. Olen myös itse tehnyt hirmutekoja - tappanut, raiskannut, kiduttanut, ryöstänyt, käyttänyt toisia hyväkseni. Silti se kaikki, niin hyvä kuin pahakin, on johtanut nyt tähän, missä tällä hetkellä olen.

Toisia voi ja tuleekin pyrkiä auttamaan niin hyvin kuin voi, mutta minusta täytyy ymmärtäämyös se, että emme voi ottaa pois toisen kärsimyksiä, koska me emme tiedä, mikä sen kaiken tarkoitus on. Emme voi elää toisen sielun kärsimyksiä hänen puolestaan. Niin julmalta kuin se kuulostaakin. Otetaanpa vaikka tällainen esimerkki:

Vanha ihminen tekee kuolemaa. Hän on ollut vakavasti sairas jo useita kuukausia ja elää enää koneiden varassa. Mitä teemme? Vapautammeko hänet kärsimyksistää  armokuolemalla vai annammeko hänen kuolla omia aikojaan?

Armokuolema on inhimillisin vaihtoehto. Päästetää ihmisraukka kärsimyksistään, hän on jo elänyt pitkän elämän. Kuitenkaan me emme voi tietää, onko tuo vaihtoehto hänen sielullisen kehityksensä kannalta hyvä. Emme voi tietää onko sielu päättänyt, että se haluaa kuolla luonnollisen kuoleman ja kokea pitkän ja raskaan sairauden tai hyvittää jotain mennetty tekoaan tällä tavoin.
Armokuoleman antaminen saattaisi siis aiheuttaa sen, että katkaisisimme hyvää tarkoittaessamme tuon kokemuksen, joka on sielulle tärkeä. Seuraavassa elämässä sielun pitäisi kohdata tämä kokemus uudestaan ja toivoa, ettei kukaan tule nyt puuttumaan siihen.

Aina saa ja pitääkin auttaa parhaansa mukaan, mutta on hyvä muistaa asioiden toinenkin puoli. Tietää se, että emme voi tietää.

Enkelitkään eivät puutu tilanteisiin, joiden on tarkoitus tapahtumia meille. Missä oli suojelusenkelini silloin 1700-luvulla, kun taloni poltettiin ja kaksi huppupäistä miestä raiskasi minut erittäin raa´asti, jonka seurauksena minulle syntyi lapsi, joka muistutti koko lopun elämääni tuosta tuskaisesta tapauksesta? En edes tiennyt, kumpi miehistä oli lapsen isä! Sain ikuiset häpeät päälleni ja muut karttoivat minua kuin syntistä! Missä oli enkelini ja toisen ihmisen enkeli, kun hakkasin kirveellä irti tämän paaluun sidotun ihmisen raajoja yksi kerrallaan?

Siinä he olivat, enkelit, vieressämme. Katsomassa puuttumatta siihen, minkä oli määrä tapahtua. Sen enempää auttamatta kuin tuomitsematta.

[Ozzette]

Hienoa tekstiä Modeilta !
Juuri tämänkaltaista itsekin ajan takaa, vaikken aina osaisikaan oikein sanoiksi pukea... Ihan omasta nykyelämästänikin olisin miljoonat kerrat voinut kysyä ja kysyinkin, missä Jumala ON missä enkelit OVAT, miksi kärsin, eikä kukaan, eikä mikään auta ? Hyvin monesti menetin kaiken uskoni ja toivoni. Kunnes OIVALSIN, että kaikki kärsimyksenikin minun PITI läpikäydä. Vasta NYT melkein 37v. jälkeen voin sanoa olevani ns. sinut itseni ja elämän kanssa. Tämä on ollut se minun tieni, jota pitkin on täytynyt kulkea. Ja KAIKESTA huolimatta voin nykyään TÄYSIN sanoa, että päivääkään, hetkeäkään EN vaihtaisi pois ! En edes elämäni hirveimpiä hetkiä !  :
Ja siksipä "tungenkin" tähän taas mottoni: Mikä ei tapa, se vahvistaa, elämä on suuri seikkailu, ja kaikella on aikansa ja paikkansa.

[Pallaskissa]

Eli meidän ei tule auttaa muita  ? Auttamalla kärsiviä me teemme heille karhunpalveluksen heidän henkisen kehityksen matkallaan, niinkö? Laissez-faire?

*äimistyneenä*

(Anteeksi, Pallaskissa! Menin vahingossa sörkkimään tätä aluetta niin, että viestisi katosi! Liitin sen nyt tähän uudestaan, anteeksi todella *läimii itseään*)

[Ozzette]

Eli meidän ei tule auttaa muita  ? Auttamalla kärsiviä me teemme heille karhunpalveluksen heidän henkisen kehityksen matkallaan, niinkö? Laissez-faire?

*äimistyneenä*

Siinä olen taas sinun kanssasi samaa mieltä, että TOTTAKAI kuuluu auttaa parhaansa mukaan ja niin aina teenkin, mutta sitten taas elämään tai kuolemaan ei meidän pitäisi puuttua, se ei minun mielestäni ole meidän käsissämme... Ellei sitten tilanne ole se, että joku esim. ns. "kasvina" oleva ITSE on määrännyt, että hänet tuolloin TÄYTYY päästää pois. Kuten esim. minä... Hmmm... Vaikka onko sekään "oikein" ? Onko minulla "valta" päättää sellaisesta.

[^^Queen Nefertiti^^]

Hmm...

entä kun kaikki tuntuu illuusiolta paitsi... jokin sielunenergia?

Mikä estää tekemästä konkreettista, exäni olivat hulluna konkreettiseen tekemiseen ja porukkaa piisaa ympärillä järjestöissä. Ero meissä on se, että minun motiivini ei ole auttaa katutasolla paitsi rahaa lahjoittaen, ei toistaiseksi. Autan yleensä henkisesti vaikka otan siitä nyt lepotaukoa. Auttajat.. hmm, minulla on ristiriitainen tunne HEISTÄ nykyään, esim jotkut nimenomaan parantelevat omaa karmaansa auttamalla. Ironia on se että ilman autettavia ei ole auttajia, ihminen voi vaikka kouluttautua auttamiseen/kriisiin, ihan rauhassa puolestani mutta ei ole minua varten. Eli siinä on sitten toisella motiivi olemisessa, koska kriisit ei varmasti lopu. Kahden kauppa, ties vaikka auttaja ja autettava kohtaisivat jossain karmasopimuksessa juuri näin.

[Hiisitär]

Tulee kyllä auttaa, parhaansa mukaan. Mie olen antanut rahaa aina hyväntekeväisyyteen ja vien vanhat vaatteeni ja leluni esimerkiksi Pelastusarmeijan joulupataan.

Samalla tulee kuitenkin mielestäni muistaa, että sen mitä pitääkin tapahtua, se tapahtuu. Emme millään voi pelastaa kaikkia vaikka haluaisimme, emme millään voi viedä kaikkia kärsimyksiä pois. Ehkä Afrikassa nälkään kuoleva lapsi oli edellisessä elämässä kauppias, jolla oli yltäkylläisyyttä. Tässä elämässä sielu haluaa kokea, millaista on kun ei olekaan mitään/millaista on kuolla nälkään/millaista on kuolla pois nuorella iällä.

Sanoisin, että meidän tulisikin ajatella kanssaihmisiämme enemmänkin sieluina kuin ihmisinä. Voimme olla avuksi ja hyödyksi, mutta mielestäni emme kuitenkaan saisi puuttua liikaa toisten elämään. Emme voi elää toisen sielun elämää hänen puolestaan - eihän lapsikaan opi mitään, jos teemme kaiken aina hänen puolestaan. Omassa elämässäni on ainakin pätenyt se tieto, että mitä kärsimyksiä ikinä kohtaankaan, minun tulee kohdata ne yksin. Voin saada auttavaa olkapäätä ja henkistä tukea, mutta ne eivät vie pois sitä kärsimystä. Se lähtee vasta sitten, kun kohtaan sen.
Ja joskus kärsimyksen kohtaaminen voi johtaa kuolemiseen. Ehkä se onkin ainoa asia,mikä meidän pitää tässä elämässä kohdata, jonka jälkeen voimme siirtyä täältä pois.

Nälkä. Minun tulee kohdata nälkä, jotta sieluni ymmärtäisi, mitä on yltäkylläisyys ja täysi vatsa. En ota muita kokemuksia tähän elämään. Voisin syntyä lapseksi Afrikan kuivempaan osaan. Uskon, että saan koettua nälän 3 ikävuoteen mennessä, sitten voin palata tänne Toiselle Tasolle ja sieluni ymmärtää, mitä ovat yltäkylläisyys JA nälkä. Sen jälkeen jatkan seuraavaan elämään ja seuraaviin haasteisiin sekä kokemuksiin.

[^^Queen Nefertiti^^]

Eli palaamme samaan asiaan, kaikki on vain kokemusta?

Kriisi on luotu illuusio, että voisi kokea tilanteen, jollaista ei taivaassa ole?

Auttajan tärkeys/ egoilukin voi kokemukseni mukaan tulla kuvaan. Ei toki kaikilla, ei tosiaan. Ehken koskaan unohda sitä että kiihkeimmillään rakkaussuhteeni exään oli kun hän oli kuumeinen tsunamiauttamistyössä, mutta lähinnä raportoi työstään minulle välittämättä sitten lopulta suhteestamme juurikaan, kun maailman kriisi oli tärkein. Opin jotain mielenkiintoista tossa vaiheessa, nimittäin siitä että EN halua koko ajan olla kentällä, ehkäpä minun tehtäväni ei ole kriisiapu vaan rakkaus, siis oman rakkaussuhteen kokeminen olis tärkeämpää tai ainakin yhtä tärkeää. Sitä ennen etsin itsekin koko ajan autettavia, tuntui että pitää koko ajan  auttaa ja vaikuttaa eri tasoilla.

[Chandra]

Huh,huh!

Siis kyllä uskon sielunsuunnitelmaan.Mutta uskon,että ihminen kuitenkin tässä elämässä valitsee oikeat ja väärät tavat toimia.

Muitten auttaminen on minulle kyllä aivan luontaista.Joskus se on ollut jo väkisin auttamista,etenkin lapsieni kohdalla.Nykyisin yritän olla tuputtamatta apua,jos eivät sitä tarvitse.

Jos lähdemme noin suoraviivaisesti ajattelemaan,niin ketä me autamme,ja kenet jätämme avun ulkopuolelle?

Kadulla makaa tajuton,, Pitääkö miettiä,että tuo on hänen sielunsuunnitelmaansa kuuluva osa,en saa puuttua!?

Kyllä mielestäni meidän kuuluu tukea toisiamme,oman jaksamisen ja kykyjen mukaan.
Muuten on todella iso joukko yksinäisiä ja onnettomia ihmisiä.

[Hiisitär]

Jupiter-Girl

No tuossahan sinulla on yksi kriisi, joka sinun on pitänyt kohdata parisuhteen muodossa Kriisien ei tarvitse olla älyttömiä mittakaavoja saavia tapauksia, vaan sellaisia, jotka vaikuttavat meihin syvästi "negatiivisella" tavalla. On kuitenkin hyvä muistaa tällainen motto:

Pidä huolta siitä, että et kärsi sen takia, että kärsit

hän oli kuumeinen tsunamiauttamistyössä, mutta lähinnä raportoi työstään minulle välittämättä sitten lopulta suhteestamme juurikaan, kun maailman kriisi oli tärkein.

Joillekin auttamistyö voi olla myös elämäntehtävä ja sielunsuunnitelmaan liittyvä asia. Itse elin kerran naisena, joka hoiti silpoutuneita ja kidutettuja ihmisiä. Tämä oli maksuni siitä, että olin edellisessä elämässä kiduttanut ja silponut ihmisiä.

Btw, mikä exäsi on horoskooppimerkiltään? Tuli mieleeni, että Vesimiehillä on aika kiivas tarve auttaa (ainakin niillä veskareilla, jotka itse tunnen)

Minusta on myös hyvä muistaa seikka, jonka psykologitkin tietävät : ei voi tietää asiaa, jos ei tiedä myös sen vastakohtaa. Siksi koemme vuoronperään vastakkaisia asioita, jotta ymmärtäisimme niitä molempia paremmin. Ei voi tietää mitäon valo, jos ei ole kohdannut pimeyttä. Ei voi tietää, mitä on rakkaudeton suhde, jos ei ole kokenut rakkauden täytteistä suhdetta. Ei voi tietää, mikä on vapaus jos meitä ei ole rajoitettu. Maailma on yhtä suurta Ying-Yang ilmiötä.

Haluan korostaa vielä, etten nyt aja takaa sitä, että tulisi olla tunteeton. Asiat pitää katsoa kaikilta suunnilta.

"Hän joka tietää, ettei tiedä mitään, tietää enemmän kuin se, joka ei tiedä muttei tiedä, ettei tiedä mitään"

[Ozzette]

Huh,huh!
Kadulla makaa tajuton,, Pitääkö miettiä,että tuo on hänen sielunsuunnitelmaansa kuuluva osa,en saa puuttua!?

Heh, juuri mielestäni EI näin ! Eli toki autan AINA, jos paikalle osun...   

[*Nikita*]

AthaMaarit, ensimmäinen viestisi sai kyyneleet silmiini.

Eikä mielestäni tarvitse mennä edes Suomen rajojen ulkopuolelle niin törmää kysymykseen missä ovat ne enkelit. Missä ovat enkelit kun hädin tuskin 14-vuotiaan tytön sydän pysähtyy heroiinin yliannostuksen takia? Missä ovat enkelit kun heroiinista riippuvainen äiti kyllästyy pienen vauvansa huutoon ja lopulta kuristaa tämän kuoliaaksi?

Missä ovat enkelit kun nuori tyttö näännyttää itsensä nälkään? Tai missä ovat enkelit kun isä käyttää lastaan kännissä seksuaalisesti hyväksi?

Tottakai pitää auttaa niin paljon kuin vain voi ja aina joka paikassa missä vain siihen on mahdollisuus.

Jotenkin siitä huolimatta tulee väkisin tunne, että yksi elämän rankimpia opetuksia on oppia hyväksymään se mille emme voi mitään. Se jos mikä puristaa rintaa, kuristaa kurkkua ja ahdistaa sielua. Kun tietää, että vaikka tekisi kaikkensa niin se ei siltikään riittäisi. Koska on asioita, jotka eivät ole meidän vallassamme.

[Hiisitär]

Jotenkin siitä huolimatta tulee väkisin tunne, että yksi elämän rankimpia opetuksia on oppia hyväksymään se mille emme voi mitään. Se jos mikä puristaa rintaa, kuristaa kurkkua ja ahdistaa sielua. Kun tietää, että vaikka tekisi kaikkensa niin se ei siltikään riittäisi. Koska on asioita, jotka eivät ole meidän vallassamme

Se oli kauniisti ja herkästi kiteytetty, Nikita.
Tällainen hyväksyminen on osa nöyryyttä. Minusta on hyvä myös osata nöyrtyä suurempiemme edessä, kunnioitustamme antaen.

[^^Queen Nefertiti^^]

Jupiter-Girl

No tuossahan sinulla on yksi kriisi, joka sinun on pitänyt kohdata parisuhteen muodossa Kriisien ei tarvitse olla älyttömiä mittakaavoja saavia tapauksia, vaan sellaisia, jotka vaikuttavat meihin syvästi "negatiivisella" tavalla. On kuitenkin hyvä muistaa tällainen motto:

*Eli voimme sanoa että hän aiheutti minulle kriisin, unettomuutta, pyörtymisen saunassa mitä ei ole koskaan tapahtunut, jonkun piti auttaa etten lyönyt päätäni minnekään ja lepäsin penkillä, kun mies oli taas jossain lentokentällä, tais olla just niitä potilaista ja rampoja siellä vastaanottamassa. Minusta hän sai tällaisesta sulkia hattuunsa, etuja k.o. järjestöltä. Mutta se on hänen "juttunsa" ja olisin voinut olla siinä mukana jollain enemmän strategisella/organisatorisella tasolla kuin kentällä. Se että suhde ei sitten ollut tärkeä, vei multa maun auttaa muutenkin, tai olen tajunnut vihdoin tämän karmajutun, että syy miksi ihmiset syntyy tuollaisiin tilanteisiin on tosiaan 1) karman maksu/kokemus kaikkeudessa 2) joillekuille tilaisuus edelleen tasapainottaa karmaa/ maksaa. Eli kuten sanottu kahden kauppa ja leikki.

Joillekin auttamistyö voi olla myös elämäntehtävä ja sielunsuunnitelmaan liittyvä asia. Itse elin kerran naisena, joka hoiti silpoutuneita ja kidutettuja ihmisiä. Tämä oli maksuni siitä, että olin edellisessä elämässä kiduttanut ja silponut ihmisiä.

*Sepä se, koin että tämä suunnitelma oli niin kovaa iskostunut häneen että mikään ei saanut sitä irti. Sääli asiassa oli se että meidän piti yhdessä auttaa, sanoin siitä vielä viimeksikin pari viikkoa sitten että mihin meni se suunnitelma toimia yhdessä. Itse asiassa, jos minulla olisi vastaavalla tavalla motivoitu rakastettu joka pitäisi suhdetta tärkeimpänä, voisin taas löytää itsestäni nämä suuret suunnitelmat auttaa maailmaa. Mutta kun minua pitää ensin vähän motivoida rakkaudella heheh..

Btw, mikä exäsi on horoskooppimerkiltään? Tuli mieleeni, että Vesimiehillä on aika kiivas tarve auttaa (ainakin niillä veskareilla, jotka itse tunnen)

*Kauris/noususkorp.

Minusta on myös hyvä muistaa seikka, jonka psykologitkin tietävät : ei voi tietää asiaa, jos ei tiedä myös sen vastakohtaa. Siksi koemme vuoronperään vastakkaisia asioita, jotta ymmärtäisimme niitä molempia paremmin. Ei voi tietää mitäon valo, jos ei ole kohdannut pimeyttä.

*Niin.

Olen tässä viime päivinä itse painiskellut tämän olemassaolon illuusio asian kanssa ihan kybällä. Sekin tuo tiettyä mielenrauhaa ja päästää maailmantuskasta, lopulta.