seuraava »

[metsätonttu]

Kiitos Nikita!

Nyt löytyi rinnalleni ihminen, joka puhuu asiaa eikä vain intelligoi. Tämä on sitä arjen todellista harmautta. Ei sitä voi kiertää eikä peitellä luomalla uskon illuusioita itsestänsä.

Pitää todeta joskus 'harmaa asvaltti'. Silloin vasta voi alkaa ponnistaa. Ponnistusalusta pitää olla, eikä se ole pumpulia eikä samettia.

Minusta meillä on yhtä hyvä lupa olla juuri niinkuin sanot Nikita, aivan yhtä hyvä lupa kuin olla positiivista.

Joskus minustakin tuntuu, että pitää olla niin positiivista, että!!! Ja laasta maton alle kaikki negatiivinen.

En auta itseäni tekopirteydellä, enkä varsinkään ystäviä, joiden mieli on ihan maassa.

Annetaan vain tyhjyydenkin olla. Siellähän voi olla erilaisia yllätyksiä!

[Aniel]

No ehkä se onkin juuri se asenne, että eläisi siinä hetkessä mitä elää. Kaikki voi loppua huomenna, ylihuomenna tai vuoden päästä. Voi jättää haikailemisen ja olla tyytyväinen siihen, mitä ON. Jos ulkoinen maailma ei tuo tyydytystä niin sisäinen maailma on kyllä tuhat kertaa mielenkiintoisempaa kuin yksikään elokuva.

Tätä tarkoitin myös ESKAPISMILLA, todellisuuden pakoa. Katsokaa elämäänne sellaisena kun se on eikä sellaisena kuin sen haluaisitte olevan... 

MITÄ TE TEKISITTE JOS TIETÄISITTE KUOLEVANNE ENSI KESÄNÄ? OLISIKO ELÄMÄ TYHJÄÄ?

[metsätonttu]

Kiitos Inka!

Enpä todellakaan tietäisi miten reagoisin! Tulisin varmaan hulluksi, juoksisin kuin päätön kana ja kaikki olisi entistä sekavampaa.

 

Ja jos ei olisi tyhjää olotilaa, niin mitäs sitten täyttäisi? Ja olisko täyttä hullaannuttavaa olotilaa?

[Aniel]

Kiitos Inka!

HIH, mahtavaa! Olen edellisessä jossain elämässä ollut kuulema inka (inkkari) ja tässä elämässäni täysin hullaantunut tuohon muinaiseen kansaan... 

Mutta vielä tuosta... että vai alkaisitko ehkä elää täysimmin?

INTI   

[metsätonttu]

HIH, mahtavaa! Olen edellisessä jossain elämässä ollut kuulema inka (inkkari) ja tässä elämässäni täysin hullaantunut tuohon muinaiseen kansaan... 

Mutta vielä tuosta... että vai alkaisitko ehkä elää täysimmin?

INTI   

Anteeksi Inti, tuo Inka! Se tuli aivan ajattelematta, kas kummaa.

Minäkin tunnen suurta sympatiaan 'inkkareita' kohtaan. Käteen tarttuu kaikki heitä koskeva kirjallisuus.

Voi kun sitten tietäis mitä on täysimmin eläminen. Kyllä siinä varmaan ensin olisi mielen kaaos, ei ainakaan tyhjiö!   

[täysikuu]

Hei Metsätonttu


Tyhjyys, jota voi sanoa tällä hetkellä jollain nimellä, seuraavana hetkenä jo jollain muulla määreellä....

Johan kuitenkin hyvän asian laitoit pohdittavaksi. Monenlaista se on saanutkin aikaan.

Minullakin on aika usein sellainen NORMAALIN TALLAAJAN AJATUSMAAILMA, eli jos on tyhjyys tunne, se on ei mitään, mälsää, harmaata, tihkusadetta vasten kasvoja tai kaikki on jättäneet - unohtaneet minut!
Tyhjyys - ei mitään! Ei kerrassaan yhtään mitään. Aivot tyhjät ja olo tyhjääkin tyhjempi.
Jääkaappikin voi silloin olla tyhjä

Tyhjyys voi tulla myös jonkun läheisen kuoltua, ei ole enää häntä konkreettisesti, on vain tyhjää

Tyhjyys voi olla masentuneen olotila, se voi olla rakastuneen "tyhjää" kaikki muu.

Tyhjyys on HYVÄ olla olemassa. On jotakin mitä sanoa, kun on niin ........olo!

[Aniel]

Juu siis minäkin tunnistan ja allekirjoitan tuon tyhjyyden. Eilen illalla nukkumaan mennessä meinasin vielä avata koneen ja kirjoittaa tänne huudon: KYLLÄ IHMINEN TARVITSEE IHMISTÄ!!!

Toisaalta, silloin kun olin vielä avioliitossa niin tunsin itseni yksinäisemmäksi ja tyhjemmäksi kuin nykyään koskaan. Vai menikö se niin...? 

Mutta arjen sietäminen on iso juttu. Mulla on auttanut siihen nämä henkiset jutut ja sisäänpäin tuijottaminen... buddhalaisuus on nykyään pop, se tuntuu minua täyttävän. 

[Lez]

Joskus nuoruudessa suunnittelin itsemurhaa noin vuoden päivät hyvinkin aktiivisesti ja kun siitä suosta selvisin tuli myös selkeä tajunta siitä, että kuolen joku päivä. Se pysäytti ajattelemaan sitä miten on elämänsä siihen mennessä elänyt ja minun täytyi katsoa peiliin ja myöntää, että takana oli vain elämätöntä elämää.
Silloin otin tavoitteekseni, että kuolinpäivänä voin sanoa itselleni, että kuolinpäivänä ei olisi ainakaan katumista siitä mitä en ole tehnyt.
Kuten Sign sanoi, erittäin hyödyllinen kysymys.

[CorvusLeonis]

Arkinen tyhjyys on perseestä - kyllästyin siihen jo ajat sitten.
Hm. En hyväksy enää apatiaa, joka toden totta kolkuttelee ovelle melkein koko ajan, ja mielestäni sitä vastaan tulee taistella keinolla millä hyvänsä, luomalla ratkaisuja ja toimintaa.

[metsätonttu]

Arkinen tyhjyys on perseestä - kyllästyin siihen jo ajat sitten.
Hm. En hyväksy enää apatiaa, joka toden totta kolkuttelee ovelle melkein koko ajan, ja mielestäni sitä vastaan tulee taistella keinolla millä hyvänsä, luomalla ratkaisuja ja toimintaa.

Todella hyvä asenne, Corvus! Mutta mitä sitä tyhjää tunnetta peittämäänkään. Ottamalla se esille, siihen saa objektiivisuutta pikkasen ja sitä voi tarkastella hiuksenhienolla etäisyydellä itsestään. Eikö vain?

Kun se on sanoina tässä, se on pikkuisen irti itsestä, itselle tiedoksi ja maailmalle ja sitä voi alkaa jakamaan, ei suinkaan kuin lahjaa, vaan kuvana tuoda esiin tiettyä todellisuutta.

Kiitos kun uskalsitte siitä kertoa!

Elämä on niin tupaten täynnä tarjolla kaikkea, liian paljon. Syntyykö siitä se kaaos, kun ei ole millä vastaanottaa, mihin sijoittaa sitä, että torjumalla se kaikki ja istua tyhjyyteen, on yksi vaihtoehto? Voisiko se olla paikka miettiä, mistä aloittais? Vähän niin kuin Jellonaleidi miettii miten sitä itseä rakastaa. Ja onhan tuolla toisella areenalla puitu sitäkin asiaa pitkästi ja rankasti, mihin sitä lopettais.

Mutta voisko tässä miettiä mistä aloittais? 

[valonkantaja]

Tyhjyydentilan, harmaan, saamattoman, turtuneen, välinpitämättömän, kyllästyneen, luovuttaneen, hukassa olevan, pohjattoman kaipauksen "olisi edes JOTAKIN", sen tilan alla piilee jotakin Suurta ja Jumalaista... Se tila valmistelee meitä, kasvattaa meitä kestämään ja olemaan vahvoja, jaksamaan taivallusta kohti päämäärää vaikka ei edes tiedä sellaista olevan. Mikään ei kasvata niin paljon, kuin tyhjyys ja tietämättömyys. Kun ei ole mitään mihin takertua, voi vain USKO kannatella eteenpäin...

Palkintona tuosta päämäärättömästä tuskaisesta taipaleesta saamme vahvuuden, luottamuksen, rohkeuden... Ja kun ne olemme saavuttaneet, elämä palkitsee meitä tilaisuuksilla, tapahtumilla, väreillä, ihmisillä ja rikkauksilla!

Emme ehkä olisi valmiita kohtaamaan onnea ja värikylläistä elämää, emmekä osaisi sellaista elämää elää, ennen kuin olemme oppineet rakastamaan omaa tyhjyyttämme, elämää sellaisena kuin se on oli ulkona sitten harmaa loskakeli tai lempeä aurinkoinen kesäpäivä kukkivine niittyineen...

Suurinta henkistä kasvua tapahtuu eniten juuri silloin, kun sitä ei itse tajua. Todennäköisimmin nämä tyhjyysjaksot ovat juuri tällaisia.

[Aniel]

tajunta siitä, että kuolen joku päivä.

...tai JOKA päivä. Syntymästä astihan me kuolemme joka hetki... Pintakerros ihmistä on kuolleinta solukkoa. 

[Aniel]

Suurinta henkistä kasvua tapahtuu eniten juuri silloin, kun sitä ei itse tajua. Todennäköisimmin nämä tyhjyysjaksot ovat juuri tällaisia.

totta niin totta. Ja kun on maailman kiukkuisin on maailman "ihmisin" eli kun antaa tuntea ja tuntee lujaa (siis kaik ihimilliset tunteet) niin se vasta elämää onkin.  --> 

                             

[taiska]

Tunnen itseni tyhjäksi vain kun olen tosi surullinen.Tänään se tunne taas on koska meidän piti nukuttaa jo kolmas koira puolen vuoden sisällä.Kaikki koiramme vanhenivat yhtä aikaa ja jäljellä on vielä 1 sekarotuinen (12 vuotta), josta ei onneksi edes huomaa että se alkaa jo olla vanha.Tuntuu että surua on nyt ollut liikaa ja kauhean itkun jälkeen jää vain tyhjä olo.Onneksi surukin joskus helpottaa, mutta yhtään koiraa en taida enää eläissäni laittaa.Luopuminen on liian tuskallista  .

[Aniel]

Taiska....  kurjaa...