seuraava »

[Jem]

Useimmat muistavat asioita vasta noin 4 ikävuodesta lähtien, ja nekin ovat yleensä ns. tähtihetkiä jotka ovat painuneet mieleen. Itse muistan kuitenkin erään pikku tapahtuman siltä ajalta, jolloin olin äitini mukaan vuoden tai kaksi. Mikään tähtihetki ei ollut kyseessä, vaan aivan tavallinen ruokailuhetki kotona. Olen kuvaillut tapahtuman äidilleni ja hän vahvisti asian olevan juuri kuten muistan. Kysynkin teiltä muilta, mille ikävuodelle sijoittuu ensimmäinen muistikuvanne ja onko kyseessä jokin erikoislaatuinen tapahtuma?

[Lilli]

Ensimmäinen selkeä muistikuva on tilanteesta, jossa äitini otti minusta valokuvaa. Hän puki minut oikein tyttömäisiin vaatteisiin ja asetteli rusetin hiuksiin. Minulla on erittäin herkkä päänahka ja protestoin ankarasti rusetin laittamista. Muutenkin tiesin jo tuohon aikaan olevani poika yhtä paljon kuin tyttö, joten hameen pukeminen ei ollut järin nastaa puuhaa mielestäni.

Ikää tuolloin 1 v.

[Riitta]

Hei
Olin alle vuoden ikainen ja olin sinisessa lastensangyssa ja tatini tuli katsomaan uutta ilmestysta ja vain muistan , etta mielestani piti hymyilla natisti ja muistan tatini aijai ja voivoi sanat, myohemmin kysyin aidiltani oliko minulla vaaleansininen lastensanky ja oli!
Diamond

[MillaMiuMau]

Ensimmäinen muisto on ilmeisesti aika traumaattinen, kun on jäänyt mieleen 
Olin 2-vuotias, kun äitini vei minut ensimmäisen kerran perhepäivähoitoon. Muistan sen niin elävästi, kun äiti lähti ja jätti minut sinne  Hirveä itku ja huutohan siitä syntyi, kun äiti jättää...
Mutta muistan myös sen kun äiti tuli hakemaan iltapäivällä, enkä olisi halunnut lähteä kotiin ollenkaan, kun oli niin kivaa ollut siellä toisten muksujen kanssa 

Lämmöllä muistan perhepäivähoitajaani, jonka luona vietin päiväni 5-vuotiaaksi asti 

-MillaMiuMau

[Sister of Night]

Mun ensimmäinen muisto ajoittuu myös noin ensimmäiselle ikävuodelle, ja hyvin "mitäänsanomattomaan" tapahtumaan.

Muistan, kuinka mentiin mummolaan kylään, ja äiti otti minut autosta ulös ja laittoi maahan hiekalle. Istuskelin siinä, ja lähmin pikku kiviä käsissäni. Oli kesäilta ja auroinkoista. Muistikuva on hyvin selkeä, ja myös mun äippä on vahvistanut tämän todeksi.

Aika jännä juttu, mistäköhän sekin johtuu että tollainen asia on jäänyt mieleen..?

[Elektra]

Seison kotini lähellä pihatiellä - aurinko paistaa täydeltä terältä kirkkaansiniseltä taivaalta - sydämeni on haljeta surusta, kaipuusta - tunnen vihaa aurinkoa kohtaan, sillä ei ole oikeutta paistaa noin iloisesti, koska suruni on niin suunnaton - isäni on kuollut, olen 2v.

[May]

Omia ensimmäisiä muistojani taitaa olla se onneton päivä, kun jäin vangiksi omaan leikkimökkiini. Hakapahanen oli lipsahtanut lukkoon ulkopuolelta. Huusin niin paljon kuin pienistä keuhkoistani irtosi ja aika paljon irtosikin, sillä pienen matkan päässä asuva naapuri tuli katsomaan, mitä lapselle tapahtuu. Äitini sen sijaan pyykkäsi iloisena sisällä kodissamme tietämättä mitään lapsensa ahdingosta... En muista enää minkä ikäinen olen ollut mutta pituuteni on pyörinyt suunnilleen vaahtosammuttimen kokoluokassa.

Varmaankin muistamme enimmäkseen ne kaikken traagisimmat tai toisaalta onnellisimmat päivät. Muistikapasiteettimme tekisikin tenän, jos meidän pitäisi muistaa ihan jokainen arkinenkin päivä elämämme taipaleelta. Toisaalta - traagista kyllä - jossakin alitajunnan syövereissähän ne silti ovat tarkasti talteen talletettuina vaikuttaen yhä vielä elämäämme tavalla, jota emme edes osaa yhdistää aiempiin, sinänsä mitättömiltä kuulostaviin tapahtumiin.

Hauskaa, että monet teistä muistavat myös ihan suhteellisen tavallisia tapahtumia. Kyllä niissäkin tapahtumissa sitten kuitenkin tapahtumahetkellä on ollut paljon tunnearvoa, kun ne ovat mieleen jääneet..

Elektra,
voi kuinka surullista! Vilpittömät myötätuntoni ja halaukseni - joskin tulevat aika myöhässä. Oma isäni kuoli ollessani 14-vuotias. Olen aina ajatellut menettäneeni isäni melkeinpä "harvinaisen" nuorena. Onneksi muiden kokemuksia lukiessa huomaa miten suhteellista kaikki onkaan. Elämä on välillä julmaa, epäoikeudenmukaista, surullista, tekisi mieleni sanoa sitä itteensä. 

[CorvusLeonis]

Parivuotiaan elämää...

Avasin telkkarin ja siellä ei ollut kuin 3 kanavaa ja äitee käski pistää toosan kiinni kun se nukkuu.

Sama jatkui siihen saakka kun muutin omaan kämppään. :

[Aniara]

Mitä syvemmälle omaan itseensä sukeltaa,
mitä perusteellisemmin omat traumansa käy läpi,
sitä varhaisempia muistikuvia tulee mieleen.
Hyvät asiat painuvat helpommin unholaan koska ne eivät jätä energiakehoomme ¨traumajälkiä¨.

Tämä muistaminen tapahtuu helpoiten useimmiten regressio-mielikuvaharjoituksessa tai jossakin terapiassa (energiahoito, rosenterapia, metamorfinen tekniikka mm.), jossa niitä voidaan myös hoitaa.

Kyse on vähän samantapaisesta asiasta kuin menneiden elämien muistaminen: muistaminen etenee varhaislapsuuteen, vauvaikään ja jopa sikiökaudelle asti.

[Rakkauden enkeli]

Vastasin 1v, koska varhaisempaa vaihtoehtoa ei ollut...

Muistikuva on kuitenkin vielä varhaisemmasta. Sellainen muistikuva kun makaan vaunuissani katsellen, ihmetellen ja ihaillen ohikiitäviä valkoisia pilviä. Äitini työnteli minua lämpimällä kesäilmalla ulkona. Muistan pieniä tuulahduksia, muistan lämmön.
Olen syntynyt huhtikuussa, ja koska muistossani oli kesä, ja koska tiedän että kyseiset vaunut olivat minulla vain vauva iässä, olen ollut korkeintaan neljä kuukautta vanha. 

[Elektra]

...Elektra,
voi kuinka surullista! Vilpittömät myötätuntoni ja halaukseni - joskin tulevat aika myöhässä. Oma isäni kuoli ollessani 14-vuotias. Olen aina ajatellut menettäneeni isäni melkeinpä "harvinaisen" nuorena. Onneksi muiden kokemuksia lukiessa huomaa miten suhteellista kaikki onkaan. Elämä on välillä julmaa, epäoikeudenmukaista, surullista, tekisi mieleni sanoa sitä itteensä. 

Oi May, kiitos osanotosta
Niin - emmehän olisi kaltaisiamme, jos olisimme jääneet paitsi näitä kokemuksiamme, mitkä ovat muokanneet meistä meitä.  

[Jinx]

Miulla ois sellanen muistikuva et äitini ois kylvettänyt minua sellasessa sinisessä ammeessa... Varma en ole.. Mutta semmonen on jäänyt mieleen..
Toinen on kun huudan silloisen asuntomme käytävällä "Enpäs tuu..."
Mutta saattaa olla ettei nämä ole edes oikeita muistikuvia...  :

[Risama]

Minun ensimmäinen muistikuvani on noin 1 vuoden tietämillä, kun opettelen kävelemään. Äitini ottaa vauvavaunuista sinisen makuuosan pois ja taittaa vaunut matalalle, niin että niistä on hyvä ottaa tukea. Huomaan että käveleminen sujuu ja nautin olostani, kun pihalla lykkään vaunuja. Aurinko paistaa. Tämä on säilynyt erittäin voimakkaana muistikuvana.

[sammaletar]

Vastasin kolme. En kuitenkaan rupea kertomaan mitä, erittäin negatiivisia 

Nyt välillä meditoidessa tuntuu, että olen päässyt kohtukokemukseen 

[tiav]

Muistoni on kun olin juuri täyttänyt 1vuotta ja opettelin kävelemään iso-äidin luona.
Pidin kädessäni iso-äidin pyykkisauvaa jolla pidin tasapainoa ja niin kävelin se käsissäni äitini luo