seuraava »

[valonkantaja]

Olen kamppaillut tässä aika pitkään erilaisten ongelmien kanssa ja tällä hetkellä olen ongelmavyyhdissä terveyteni, ihmissuhteiden, opiskelun, raha-asioiden ja "itseni etsimisen" kanssa.

En tiedä, olenko yrittänyt tarpeeksi löytää vastauksia sisältäni. Tuntuu vain, että ne ovat siellä jossain niin syvällä, että pitäisi repiä ne sieltä väkivalloin irti.

Olen joskus soittanut ennustajalle, mutta sekin tuo vain hetken rauhan. Eihän kukaan voi tuntea elämäni kulkua ja päämääriä, niinkuin minä itse. Sen takia ulkopuolinen apu on aina se viimeinen oljenkorsi. Alan vain jotenkin turtua siihen ikuiseen pähkäilyyn "kuka minä olen... miksi olen tässä tilanteessa... minkä asian hoitamiseen keskittyisin nyt ensin... mihin tämä tie minua vie... mitä minulle yritetään opettaa tällä kaikella..."

En yksinkertaisesti usko, että joku ulkopuolinen voisi auttaa millään tavalla. Voin ottaa vastaan neuvoja ja kehoituksia, mutta on aina oma päätökseni noudatanko niitä. Tämä kaikki ahdistaa, koska tunnen olevani niin yksin ja avuton. En tiedä, mihin sisäinen johdatukseni on kadonnut. Olenko vaimentanut sen? Olenko ollut sille niin kauan kuuro, että se on ottanut nokkiinsa, eikä enää yritäkkään karjua näille kuuroille korville, mitä pitäisi tehdä?

Olen vain niin hukassa, että en enää jaksa yrittää auttaa itseäni. Mutta kuka muu voisi ratkaista ongelmiani, kuin minä itse? Ei kukaan.

Eli tässä tavallaan vastasinkin kysymykseeni. Lähinnä haluaisin tietää, että miten te, jotka olette joskus olleet hukassa kaiken kanssa, löytäneet ulospääsyn?

Pitäisikö vain nostaa kädet ilmaan... Unohtaa, että tässä olisi joku ongelma, päästää irti ja laskea aseet, antautua. Heittäytyä elämään, luottaa...

[Keho]

Olen kamppaillut tässä aika pitkään erilaisten ongelmien kanssa ja tällä hetkellä olen ongelmavyyhdissä terveyteni, ihmissuhteiden, opiskelun, raha-asioiden ja "itseni etsimisen" kanssa.

En tiedä, olenko yrittänyt tarpeeksi löytää vastauksia sisältäni. Tuntuu vain, että ne ovat siellä jossain niin syvällä, että pitäisi repiä ne sieltä väkivalloin irti.

Olen vain niin hukassa, että en enää jaksa yrittää auttaa itseäni. Mutta kuka muu voisi ratkaista ongelmiani, kuin minä itse? Ei kukaan.

Pitäisikö vain nostaa kädet ilmaan... Unohtaa, että tässä olisi joku ongelma, päästää irti ja laskea aseet, antautua. Heittäytyä elämään, luottaa...

Tavallaan todellakin teit sen jo sillä, kun sanoit sen "ääneen" Itseillesi eli sille, joka sen tekee sitten teoiksi, kunha kuule sen "äänesi" oikealla tavalla.  : Eli se Luojamme aito ajatuksen tuoja, joka samoin tein tuon sen teoiksi, kun uskomme niin olevan jo meille suotu ennen kuin ehdimme edes toivoa. 

Sillä kelle muulle voimme antautua kuin sille universumille, jonka teoilla tehdään jokaisesta ajatuksestamme tähänkin maailmaan näkyvä asia, koska se on Luojamme luomista parhaimmillaan.

Muttemme voisikaan tehdä siitä luomuksestamme onnellista, ellemme anna sen Luojamme tahdon tapahtua ja sen tähden ei kannata enempiä halujaan tuoda esille kuin vain sen alku. Eikä sitä olekaan tarpeen enää selitellä, että kuka sen halumme toteuttaa sen jälkeen, kun jäämme kiinni siihen haluumme. Sillä sehän kiertää silloin kollektiomme pimeyden kautta eikä tuo esiin sitä Valoamme, jonka jo kuuluukin tulla esille.

Joten sen tähden tuo, miten sen nyt sanoitkin, valonkantaja, on oikea tapa luoda, niitä Valon asioita elämäämme. 

[*Nikita*]

Valonkantaja *halaus* 

Itse taistelen aivan samojen juttujen kanssa ja tiedän todellakin miltä sinusta tuntuu.

Ei se sisäinen ääni ota ikinä nokkiinsa eikä se myöskään ikinä karju. Se on erittäin huomaavainen eikä halua tunkeutua väkisin elämäämme ja sen ääni on erittäin hiljainen ja rauhallinen.

Ajatukseni ovat harhailleet viime aikoina, mutta yleensä minua auttaa kun joku ilta itken oikeen kunnolla kaiken ahdistuksen ja epävarmuuden ja pahan mielen sisältäni, kerron ongelmani joillekin henkiolennoille ja rukoilen apua. Seuraavana päivänä on yleensä edelleen tyypertynyt olo ja itkusta silmät vieläkin turvoksissa ja punaiset, mutta olo on kuitenkin jollakin tasolla parempi. Sitten yritän parhaani mukaan unohtaa koko jutun ja vain elää hetken ja päivän kerrallaan kunnes näköpiiriini ilmaantuu jotain, joka herättää ajatuksia tai saa kiinnostumaan.

Kyllä ne asiat aina tapaavat selvitä parhain päin. Vaikka itsellänikin joskus on hieman vaikeuksia sitä uskoa, mutta kyllä se niin vain on.

Mitä isompi ongelma sitä varmemmin kannattaa rukoilla ja yrittää antaa voimakkaampien käsien haltuun koko ongelma. Kantaa vain sen minkä jaksaa.

yritetään sinnitellä. Kyllä se sisäinen äänesi sitten tavoittaa sinut kun vain olet tarpeeksi rauhallinen ja mielesi hiljainen sen hentoa ääntä kuulemaan.

Tarkkaile ympärillesi... kyllä se ääni tavoittaa sinut. Eikä se mitään ole kyllästynyt usko pois se on erittäin kärsivällinen vaikka itse olisi kuinka hermot tiukalla.

 

[*Nikita*]

Niin muuten jos sinulle tulee sellainen tunne, että ennustaja voisi auttaa sinua saamaan yhteyden sisäiseen ääneesi niin älä epäröi, vaihtoehto sekin on. Ja senhän tarkoitus on todella parantaa itsetuntemusta. Ei sen tarvitse olla sitä, että "toinen kertoo sinulle mitä sinun pitäisi tehdä", koska lopultakaan kukaan toinen ei pysty sitä sinulle kertomaan, mutta voi tosiaan auttaa näkemään tilanteesi sellaisesta kulmasta mitä itse et tullut ajatelleeksi.

 

[valonkantaja]

Kiitos kaikille ihanista vastauksistanne. Avain onnelliseen elämään on elää onnellista elämää. Peloista pääsee luopumalla niistä. Rakkaus tulee kun rakastaa.

Ihmisen ongelma yleensäkin on se, että ihmismieli tekee kaikesta niin kovin monimutkaista. Ratkaisut ovat niin yksinkertaisia, ettei sitä tahdo tajuta että niin se vain on.

Eilinen on mennyttä, huominen tulee joskus.
Niiden aiheuttamat tunteet ovat turhia.

Vain tämä hetki on merkityksellinen.
KESKITYN TÄHÄN HETKEEN. ELÄN, OLEN, RAKASTAN. 

[/color]

[maallikko]

Tervehdys Valonkantaja!

Eksyksissä oleminen on normaalia ja sitä voi kestää pitkäänkin, välillä tiedät missä menet välillä et todellakaan. Ennustajista en tiedä, mutta jos sellaisella käynti tuntuu välttämättömältä niin sinne vaan, mitä sillä voittaa jos kauheasti pidättelee itseään.
   Itse selvisin pahimmasta eksyneisyydestäni yksinkertaisesti niin, että päätin alkaa tehdä sitä mikä itsestä parhaalta tuntui. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta aloitin pienestä. Aloin taas harrastaa samaa juttua mitä harrastin lapsena. Sellaista hommaa jolloin unohdin usein kellon ja olin täysin syventynyt itse tekemiseen. Tunsin heti tehneeni oikean ratkaisun ja vaikka minulla olikin alussa vain se yksi harrastus, joka ei päivässä paljoa aikaa vienyt niin se oli kuin salainen suojapaikka tai puutarha, jonne saatoin aina vetäytyä. Niinhän siinä sitten kävi, että aloin keksiä myöhemmin uusia mieluisia hommia ja niin olen tullut nykyiseen elämäntilanteeseeni, jossa minua ei oikeastaan vaivaa mikään. Kaikki on kohdallaan, mutta huom! En edelleenkään tiedä mikä minusta tulee isona tai mihin tässä seuraavaksi ryhtyisi tai että olenko eksyksissä vai en. Nuo asiat eivät vain vaivaa enää.

[^^Queen Nefertiti^^]

Minä antaisin saman vinkin että koeta keskittyä siihen mistä pidät, kuten minulla on nyt mm tämä matkailu kotimaassa ja ulkomailla, tietty mystiikkaosuus aina on elämässä mukana. Jos todella kiinnostaa, voithan keskittyä tutkimaan jotain tiettyä uskonnonfilosofista asiaa, joogaa tms mutta koeta pysyä maan pinnalla samassa. Mikään kokemus ei kait mene hukkaan, vaikka henkisessä kasvussakin menis "liian pitkälle" tai tekis "vääriä valintoja" sillä kaikki kokemus opettaa edelleen suunnan valinnassa. Olen itse mennyt tosi pitkälle välillä, ottanut liian isoja projekteja harteilleni taikka sitten riskejä mutta kun asiat ovat olleet niin mielenkiintoisia. Välillä pitää pudottaa osa harrasteista tai ihmisistäkin pois, kun ei tunnu oikealta.

Muuten jossain vaiheessa niinkuin minulle eräs joogaopettaja sanoi, ihminen voi luulla olevansa valaistunut, sen huomaa mm ylpeydestä, sitä kutsutaan nk minivalaistumiseksi. Tunnen erään henkilön joka uskoo näin, tosin jos hän olisi valaistunut, hän tietäisi paljon enemmän asioita jatkuvasti kyselemättä ja utelematta. Ja meditaation tms harjoitusten kautta "vastaukset" tulevat pehmeällä tavalla eikä niitä tarvitse repiä esiin. Voi sieltä tulla idea elämäntavan muutokseenkin.

Jos elämäntehtävää tosissasi mietit, tuli mieleen että regressioterapiassa voisi valjeta se mitä oli ajatellut tänne tullessaan tehdä.

Serkkuni joka melkein syntyi kaksosena muuten antoi hyvän vihjeen, että ei ilkeilijöihin kannata kiinnittää huomiota. Exäni tuntien, pluto tekee sen vaikutuksen että jos henkistä yliotetta ei saa, on oltava ilkeä. En viittis varmaan edes miettiä asiaa ellei pluto olis jouskarissa käsittääkseni pitkin vuotta..mutta taas meni maku ihmisten auttamiseen. Kyllä se ehkä jollain tavalla palaa takaisin, mutta vie paljon energiaa. Exä joka oli noususkorppari, sentäs älysi pyytää ilkeyttään anteeksi, en halua enää plutovaikutetta lähelleni (ilmeisesti liittyy piilevään huonoon itsetuntoon, mistä tämä A-henkilö palstalla on koettanut minulle vinoilla, kun minulla EI ole huono itsetunto). Pitänee selvittää aina ihmisten nousumerkit aika tarkkaan. Sitä edeltävän skorpparin mielestä minun olisi pitänyt hyväksyä ja rakastaa häntä ilkeänä. No ei tullut mieleenkään. Plutovaikutteiset saa todella miettimään mikä ihmissielussa on niin pimeää, että se pimeys kätkeytyy kuin susi lampaan vaatteisiin. Jaa-a. Liittyisikö siihen että ihminen ei saa valtaa vain leikkien hyvää ja kilttiä.

[selkälokki]

Tiedoksi:
Poistin tästä ketjusta muutaman henkilökohtaisuuksiin menneen viestin.
Niitä tuskin kukaan kaipaa.
Yritetään jatkossa pysyä aiheessa.

[valonkantaja]

Tänään päätin tehdä asioille jotain ja varasin lääkäriajan... Ehkä sitten kun saan nää terveyshuolet eliminoitua, niin kaikki muukin näyttää taas valoisammalta. 

[valonkantaja]

Ärrimurri, oho, onpa paljon scorppioonia...   

Niin se vaan on... Olen nyt liian pitkään ajatellut että kyllä tämä krooninen poskiontelontulehdus paranee ilman niitä antibiootteja... Meidän perheessähän ei olla ikinä menty rutisemaan lääkärille pikku kolotuksista. Kyl se melkein pitää olla eka joku raaja irtipoikki!

Mut kas kummaa, sain aamulla puhelun et ois viikonlopuks kaks iltavuoroo ja yks aamuvuoro tarjolla vuodeosastolla (ensimmäiset palkalliset työni siellä siis!) niin eiköhän mieli muuttunu ton lääkärille menon suhteen... Enhän mä kipeenä voi mennä töihin! (vaikka olen käynyt 3kk kipeenä koulua..  )

[Ozzette]

Niin se vaan on... Olen nyt liian pitkään ajatellut että kyllä tämä krooninen poskiontelontulehdus paranee ilman niitä antibiootteja... Meidän perheessähän ei olla ikinä menty rutisemaan lääkärille pikku kolotuksista. Kyl se melkein pitää olla eka joku raaja irtipoikki!

Itselläni oli vuosikaudet, jatkuvasti ongelmia poskionteloideni kanssa. Aina, kun sain flunssan, tuli poskiontelontulehdus. Söin ties kuinka monet antibioottikuurit, mutta mikään muu ei auttanut, kuin punkteeraus. Sekin tehtiin vaikka kuinka monta kertaa. Lääkärit eivät sitten millään meinanneet uskoa minua, kun sanoin, että EN ota vastaan mitään lääkkeitä, kun ne EIVÄT auta, ainoastaan punkteeraus. Sitten minut jossain vaiheessa määrättiin poskionteloiden avarre-leikkaukseen ja vasta se tepsi ! Siitäkin on jo vuosikausia ja sen jälkeen ei poskiontelontulehduksia ole ollut enää ikinä. Minulla oli niin ahtaat tiehyeet, että siksi tuo vaiva oli minulla krooninen. Tuo operaatio oli todella helppo, vaivaton, kivuton ja tehtiin paikallispuudutuksella. Kokemuksesta voin siis suositella lämpimästi ! Mahtavaa, kun ei enää moisesta vaivasta tarvitse kärsiä ! Kyselkää lääkäriltä, olisiko se teidän kohdallanne hyvä ratkaisu. Minulle se oli todellakin ! 

[valonkantaja]

Tämä onkin vasta toinen kerta, kun minulla on tämä poskiontelontulehdus... Viime kerralla olin myös pari kuukautta kipeänä ennen kuin menin lääkäriin, mutta silloin ne antibiootit auttoivat heti.

Minä olen päättänyt, että tämän antibioottikuurin jälkeen en enää sairastu ikinä. piste. 

Sitten ei enää tarvitse pähkäillä, mennäkkö lääkäriin vai eikö mennä. Eihän noi anbiootit oo kauheen kiva juttu...

Älkääkä nyt väittäkö, ettei elämää voi määräillä tällä tavalla. Olen kertakaikkisen itsepäinen tämän asian kanssa... 

[maarita]

onkin vasta toinen kerta, kun minulla on tämä poskiontelontulehdus... Tämä Viime kerralla olin myös pari kuukautta kipeänä ennen kuin menin lääkäriin, mutta silloin ne antibiootit auttoivat heti.
Hei 'valonkantaja'!

Huomasin, että yksi ongelmistasi on poskiontelotulehdus.

Täällä on parikin ketjua, joissa sitä on käsitelty.
Kurkkaappas osiot:

Kuume-flunssa-kurkkukipu-lihassärky lääkettä?

ja

Krooninen nuha...
Niissä on vihje mm. nenähuuhtelukannusta ns. sarvikuonosta.

Toivottavasti saat sieltä apua.


     maarita           

[Unneli]

Olen kamppaillut tässä aika pitkään erilaisten ongelmien kanssa ja tällä hetkellä olen ongelmavyyhdissä terveyteni, ihmissuhteiden, opiskelun, raha-asioiden ja "itseni etsimisen" kanssa.

En tiedä, olenko yrittänyt tarpeeksi löytää vastauksia sisältäni. Tuntuu vain, että ne ovat siellä jossain niin syvällä, että pitäisi repiä ne sieltä väkivalloin irti.

"kuka minä olen... miksi olen tässä tilanteessa... minkä asian hoitamiseen keskittyisin nyt ensin... mihin tämä tie minua vie... mitä minulle yritetään opettaa tällä kaikella..."

Olen vain niin hukassa, että en enää jaksa yrittää auttaa itseäni. Mutta kuka muu voisi ratkaista ongelmiani, kuin minä itse? Ei kukaan.

Pitäisikö vain nostaa kädet ilmaan... Unohtaa, että tässä olisi joku ongelma, päästää irti ja laskea aseet, antautua. Heittäytyä elämään, luottaa...

Samojen asioiden kanssa 'painiskellaan'... välillä ei ole voimia mihinkään - tänään on taas parempi päivä.  Ehkä on vain parempi höllätä hiukan eikä yrittää väkisin 'puristaa' vastauksia ulos. Itse olen alkanut suunnata elämääni uusille urille Joseph Murphyn Alitajuntasi voima -kirjan oppien avulla.

Voimia 

[inkivääri]

Emmanuelin kirjassa luki jotensakin seuraavasti:

Älä tuomitse itseäsi siitä, ettet nähnyt silloin kun oli pimeää.