seuraava »

[Hematite]

Minua on vaivannut viime aikoina yksinäisyys. Parisuhteessa olen, mutta kaipaan naispuolista ystävää. Minulla oli yksi hyvä ystävä nuoruudesta saakka, mutta välimme ovat viilenneet niin, että olemme ehkä enemmän kavereita.

Ympärilläni ihmiset löytävät toisiaan, mutta minä jään aina rannalle soittelemaan. Olen läpi elämäni ollut aina kolmas pyörä ystävyyssuhteissa.  En vaan löydä sellaista sielunyhteyttä muista ihmisistä mitä muut tuntuvat löytävän. Olen sosiaalinen erakko eli minulla on paljon tuttuja, mutta ystäviä ei oikeastaan. Siskoni on läheinen minulle, onneksi. Viihdyn omissa oloissani enkä ole kovin aktiivinen ottamaan yhteyttä. En pidä ihmisten kutsumisesta kotiini enkä tiedä miksi näin on.

Sosiaalinen erakkous näkyy astrologisessa kartassani. Enkelikorttien mukaan yksinäisyys liittyy henkiseen tehtävääni ja on tarpeen nyt. Tiedän, että jossain menneessä elämässäni olen aiheuttanut karmaa ystävyyssuhteissani ja nyt ehkä saan maksaa siitä.

Onko kellään vertaiskokemusta asiasta tai mitään vinkkiä mitä tehdä? Toisaalta haluaisin hyväksyä tämän ominaisuuden, mutta toisaalta minulla on kaipuu ystävyyttä kohtaan.

[tuollapuolen]

 

[Kuuhilda]

Meitä on varmasti paljon, joilla olis tarina yksinäisyydestä kerrottavana. Minä olen muutenkin tällä hetkellä jonkun liikutuksen vallassa, mutta tuo myelenen kirjoitus oli ihan 
Mutta mikään yksinäisyys ei tunnu niin pahalta kuin tunne siitä, että seurustellessaan jonkun kanssa on sitä enemmän yksin, mitä lähempänä toinen on..
Mutta kyllä vain, yksinäisyys lie tarpeellinen oppiläksy meille täällä, ja sitä kautta voi ja pitääkin oppia paljon, ja sitä varten se on annettu, että sen opetukset läpi käyneenä voi nousta uuteen elämäänsä parantuneena jostain menneistä haavoista, Kullakin ne ovat omansa, erilaiset, ja yksinäisyyteen on johtanut mikä kenelläkin, mutta aina voi asioille tehdä jotakin. Ei ole pakko tuntea olevansa yksin tässä maailmassa, koska todellisuudessa et ole. Mukana kulkee niin paljon rakastavaa ja huoltapitävää porukkaa, että ei tarvitse kuin pyytää että he olisivat kanssasi, ja he todella ovat 
Eikä saa murehtia. Vaikkapa puolison etsintä...minä olen aivan varma siitä, että se oikea kipataan vaikka kotiovelleni silloin kun on tarkoitus, eikä yhtään aiemmin, en löydä sitä mitä haluan etsimällä, vaan vetämällä sen luokseni

Minä olen sosiaalinen erakko ollut kai aina. Minusta siinä ei ole mitään ongelmaa. Mutta siis minä käsittäisin sosiaalisen erakon kyllä jonain muuna kuin yksinäisyytenä, siis ei sosiaalisia tilanteita erakkoon pakeneva, vaan erakko luonne, joka halutessaan on erinomaisen sosiaalinen.

[Hematite]

Ihanaa, että vastasitte!  Alkoi jo tuntumaan täälläkin yksinäiseltä. Olette Myelene ja Kuuhilda ihanan sinut yksinäisyyden kanssa. Se antaa toivoa minullekin.

Olen viime päivinä huomannut, että minulla on vanhoja lukkoja avattavana ja siksi yksinäisyys ja ulkopuolisuus tunkevat päälle rajusti. Joudun väkisinkin tilanteisiin, joissa tunnen itseni todella yksinäiseksi ja surulliseksi. Esim. pari tuttuani, joita olen pitänyt melkein ystävinäni, ovat lähentyneet huomattavasti toisiinsa ja tekevät asioita kahdestaan. Suunnittelevat hauskoja tekemisiään minun läsnäollessani jne. Minua ei tietenkään ole kutsuttu mukaan mihinkään. Tällainen kuvio on toistunut todella usein läpi elämäni; harrastuksissa, opiskelussa, työpaikoilla... Olen aina niellyt pahan oloni ja yrittänyt taas jossain muualla. Yleensä vain pettyäkseni uudelleen. 

Mutta nyt olen tajunnut, että minun on pakko selvittää lukot. Minua kiusattiin koulussa 3.lk- 9.lk ja se on varmasti jättänyt syvät haavat sieluuni. Pahimmillaan toivoin kuolevani, koska muuta ylöspääsyä tilanteeseen ei tuntunut olevan. Pelkäsin kovin kouluun menemistä päivittäin. Nämä kokemukset olen halunnut aktiivisesti unohtaa enkä ole niihin päässyt tunnetasolla kiinni. Onneksi nyt olen nähnyt unia ahdistavista tilanteista ja "saanut" kokea unissa tilanteita uudelleen. Huomaan miettiväni usein kiusaamistilanteita eli asia on noussut tietoisuuteeni. Toivottavasti pääsen tästä jatkamaan asioiden käsittelyä.

Pakko vielä sanoa, että olen keski-ikää lähentelevä. Koulukiusaaminen on traumaattinen kokemus ja sillä on todella kauaskantoiset vaikutukset. Helposti asiaa tulee vähäteltyä, myös itselleenkin.

[meimi]

Minä tykkään olla yksikseni.  Nyt vasta sen huomaa, kun lapset on jo lentäneet pesästä.  Mulla ei oo tarvetta kulkea kaiken maailman kissanristiäisissä, ei oo tarvetta olla 'esillä'.  Jotkut työkaverit kulkevat joka ikisessä tilaisuudessa mitä kaupungista löytyy, en mä jaksaisi sellaasta!

Siks toisekseen oon kyllästynyt seuraamaan ihmisten 'sosiaalisuutta'.  Mitä se on?  Ollaan kovasti kaveria jonku kanssa, haukutaan jotain toista ihmistä.  Sitten seuraavassa hetkessä soitetaan sille jota on haukuttu.  Ei ymmärrä. 

Mulla on hyvin vähän todellisia ystäviä.  Mutta niitä on riittävästi, ja heidän kanssaan on ihana jutustella kaikista asioista.  Heidän kanssaan tuntee olonsa hyväksi ja rauhalliseksi, turvalliseksikin.

[Laksmi]

Jos on parisuhde ja suhteet perheeseen sukulaisiin ei ole yksinäinen. katso ympärillesi.

Voit tuntea itsesi yksinäiseksi vaikka tätä seuraa on. Mitä järkeä olla parisuhteessa jos siitä ei ole tarpeeksi seuraa?

Olen aina ollut aika yksinäinen (nyt 41 v) 24-34 vuotiaana parisuhteessa ja ennen sitä pajon kavereita harrastusten ja opintojen kautta. "sadanvuoden yksinäisyys" alkoi minulla eron jälkeen, mutta sekään ei ollut todellista yksinoloa. SE alkoi reilu vuosi sitten. Eräs astrologi mainitsi ohimennen, että progressiivinen kuuni siirtyy neitsyeen ja se tietäisi yksinoloa. Vähän mä ihmettelin, että voiko enää yksinäisemmäksi tulla mutta kyllä hän vain oikeassa oli. Minulla on   ja varsinainen superyksinäisyys alkoi vasta p. kuun ylitettyä opposition. Näillä mennään, ensi vuonna p. kuu siirtynee vaakaan, en viitsi nyt edes katsoa koska.

Minunkin on ollut pakko selvittää lukkoja, ne liittyvät huonoihin miessuhteisiin. Isästä ja veljestä lähtien.

On ollut loppujen lopuksi mielenkiintoinen kokemus tämä yksinäisyys. Ensiksi jouduin jättämään nais"ystäviä" vuodessa toinen toisensa perään. Tajusin ettei kyseessä ollut aito ystävyys. Se oli rankkaa. Joudin jättämään myös elämäni suurimman ihastuksen, mikä oli vielä rankempaa. Samaan aikaan terapeuttini lopetti hommat, enkä tietenkään epätoivoissani löytänyt uutta. Oli pakko vaan hyväksyä yksinäisyys, puhua itsekseen tai puille, soittaa terapialinjoille...

Nyt olen ollut vuoden ihan yksin. Puhelinta pidän vain varmuuden vuoksi, eli jos jotain sattuu voisin soittaa hätänumeroon. Äitini on ainoa toimiva ihmissuhteeni ja hänen kanssa toki puhun puhelimessakin. Voi kulua päiviä ettei kukaan soita tai tekstaa.  Niin miksi minä en ota yhteyttä ?  Vuosien saatossa olen huomannut lukuisat oharit, vastaamattomuudet, tökkivästi etenevät yhteydet jne ovat aiheuttaneet sen, etten enää oikein jaksa. Toki joskus saatan tehdä aloitteen, mutta mikään ei lähde rullaamaan eikä elämässäni ole nyt ketään sen arvoista, jota jaksaisin yrittää kommunikoida hyvin ja säännöllisesti. Asiat valuvat pois. Pitääkö edes väkisin yrittää?

Aina kun   perääntyy se on minulle helpotus - voi jättää kaikki tökkivät hommat sikseen,   tietää ettei ainakaan silloin luonnistu. Minulla ei muuten ole perääntyvää merkkaria syntymäkartalla.

Minulla on toki harrastuksia edelleen mutta sitä kautta en enää aikuisena ole pystynyt luomaan harrastuksen puitteiden ulkopuolella onnistuvaa kommunikaatiota ja olen nyttemmin hyväksynyt sen ja jättänyt toiveet ja odotukset. Käyn säännöllisesti harrastuksissa ja yritän olla normaali, eli en takerru tai hyökkää ihmisten kimppuun. Työpaikalla olen saanut ihan OK työkavereita mutta olen vuosien aikana joutunut luovimaan ihme tilanteita, kun joku ikään kuin hyökkää kimppuuni mies tai nainen, joka aavistaa epätoivoni - eikä sitten oikeasti haluakaan olla ystäväni.  

Tuota Meimin mainitsemaa "sosiaalisuutta" on kans tullut vastaan ja se onkin ollut syynä monen ystävyyden päättymiselle. En kestänyt tuollaista ja pistin itse välit poikki. Olen ehkä henkisesti epätasapainoinen ( 1-seiska huoneet) mutta en itse ole ollut mikään varsinainen aineiden väärinkäyttäjä. Rajusti käyttäviä on tullut vastaan ja haluneet ystäviksi. Haluneet lopettaa tai ovat olleet olevinaan, ettei dokaamisella ja pillereiden popsimisella ole , edes yli 35-vuotiaana, mitään riskiä, negatiivista vaikutusta eri elämänalueisiin. Koska olin eri mieltä meni välit poikki vaikka muuten varsin suvaitsevainen olenkin. En pakottanut ketään lopettamaan mutta miettimään .

Olen tässä vuosien saatossa, etenkin mennyt vuosi, oppinut viihtymään hyvin omassa seurassani. EHkä vähän liiankin hyvin. En tiedä haluanko enää ihmisten pariin. Lapsettomuuskin tuli nyt kaupanpäällisenä

Sinä parisuhteessa yksinäinen - oletko tosiaan niin yksinäinen kuin luulet? Minulla on sekä fyysisesti että henkisesti totaalinen yksinäisyys päällä. haluatko siihen vai arvostatko sitä "vähää" mitä sinulla on? Onko sinulla lapsia?

Moni ns viisas sanoo että kun siivoa huonot ystävät pois elämästään antaa tilaa uusille paremmille. Samoin jos siivoa huonot rakkaussuhteet. Minun osaltani näin ei ole käynyt, mutta en silti kadu tekojani.Siis sitä, että itsekin olen pistänyt välejä poikki.  En tiedä nyt Jumalan aikataulua, koska hän sitä toista ovea aukaisee vai miten se nyt meni. Kunnon parisuhteen loppumisesta on jo liki 10 vuotta ja puoleentoistavuoteen ei ole heilaa ollut. Ystävättäriä kaipaan kyllä vähemmän kuin miestä....

[skipidoway]

Minunkin on ollut pakko selvittää lukkoja, ne liittyvät huonoihin miessuhteisiin. Isästä ja veljestä lähtien.

On ollut loppujen lopuksi mielenkiintoinen kokemus tämä yksinäisyys. Ensiksi jouduin jättämään nais"ystäviä" vuodessa toinen toisensa perään. Tajusin ettei kyseessä ollut aito ystävyys. Se oli rankkaa. Joudin jättämään myös elämäni suurimman ihastuksen, mikä oli vielä rankempaa. Samaan aikaan terapeuttini lopetti hommat, enkä tietenkään epätoivoissani löytänyt uutta. Oli pakko vaan hyväksyä yksinäisyys, puhua itsekseen tai puille, soittaa terapialinjoille...

Hei, olen itse kokenut äkillisen terapeutin vaihdon ja se saattaa olla oikeasti hyvin traumaattinen kokemus. Olisiko sinun mahdollista jatkaa jollakin toisella terapeutilla??? Ei ole hyvä jättää terapia työtä kesken. Jos kela kustansi sinun terapiasi on sinun mahdollista jatkaa jollakin toisella terapeutilla.

[Hopealohikäärme]

Tässäpä minunkin elämää koskettava aihe, en ole koskaan ollut mikään sosiaalinen tapaus. Kunnollisia (kauko)ystävyyssuhteita on vain kaksi (ne tosin ovat kestäneet) + perhe jota näen joka viikko. Sitten on tietysti koulukaverit ja muut tuttavat, joiden kanssa heittää sanan silloin tällöin. Parisuhdetta ei ole ollut yli vuoteen. Minun on ainakin hyvin vaikea päästää ketään lähelle tai tutustua uusiin ihmisiin, toisaalta en usein haluakaan niin. Yksinäisyys ei useimmiten haittaa, minulle on elämässä tärkeämpiä muut asiat, mutta joskus tulee angstattua. Onneksi harvoin. Tuntuu, että "saman aaltopituuden" ihmiset ovat hirvittävän harvinaisia. Pohjimmiltani ehkä ajattelen niin, etten ole tutustumisen arvoinen, tai että jos päästän lähelle, se velvoittaa, tai sitten joku voi haavoittaa. Jotain semmoista...

[tuollapuolen]

Pelko purkkiin purkki mereen sieltä sitä ei peikko löydä

[skipidoway]

Laksmi: Koitin kirjoittaa sinulle mut tekstin lainaus epäonnistui.

[Hematite]

No, totaalisen yksin en ole, onhan minulla perhettä. Olen totaaliyksinäisyydenkin kokenut, mutta onneksi elämääni on tullut mies. Lapsiakin on tullut tehtyä osittain sillä ajatuksella, että en olisi yksin. Mutta en halua sälyttää heidän päälleen velvollisuutta tyydyttää yksinäisyyden tunteitani. Lapsilla tulee olemaan joskus oma elämänsä ja on bonusta jos he äitiään muistavat.

Ehkä olen astunut johonkin harhaan, että jokaisella pitäisi olla ainakin yksi ystävä jolle voisi kertoa kaiken. Mies toki tuntee minut hyvin, mutta on asioita joita en halua/voi hänen kanssaan jakaa. Esimerkiksi henkisyyteen liittyvät asiat ovat todella vaikeita muille ihmisille.

Minun on ainakin hyvin vaikea päästää ketään lähelle tai tutustua uusiin ihmisiin, toisaalta en usein haluakaan niin. Yksinäisyys ei useimmiten haittaa, minulle on elämässä tärkeämpiä muut asiat, mutta joskus tulee angstattua. Onneksi harvoin. Tuntuu, että "saman aaltopituuden" ihmiset ovat hirvittävän harvinaisia. Pohjimmiltani ehkä ajattelen niin, etten ole tutustumisen arvoinen, tai että jos päästän lähelle, se velvoittaa, tai sitten joku voi haavoittaa. Jotain semmoista...

On niin tutun oloista tekstiä! Sitä on saanut niin monta kertaa siipeensä, että ei oikeastaan jaksaisi edes yrittää. Monet ihmiset ovat aluksi mukavia, mutta pian paljastuvat tyypilliset naisten jutut kuten kateus, pahanpuhuminen yms. Ystävyys tuntuu muutenkin olevan vähän kertakäyttöistä. Ystävän voi helposti vaihtaa toiseen ja skipata vanhat pois. Itse pidän tärkeinä pitkiä ystävyyssuhteita, vaikka niissä olisikin huonoja aikoja toisinaan.

[Kuuhilda]

Minulla ei ole ikinä ollut noita tunteita, että olisin jotenkin ns. huono toisten silmissä. Pikemminkin päin vastoin. Ylpeä ja omanarvontuntoinen, joka olen aina pitänyt itseäni mahtavana tyyppinä. Mutta ehkä siinä juuri lie syy, miksi olen ottanut petetyksi ja loukatuksi tulemisesta niin siipeeni, että sanouduin irti kaikista ihmissuhteistani lapsia lukuun ottamatta ja poltin sillat takanani. Ja ehkä juuri siksi ihmisillä onkin ollut tarve jollain tasolla loukata ja kouluttaa minua?
Kävi niin, että osa jättämistäni ihmisistä tulikin häntä koipien välissä takaisin, kun tajusivat mitä menettivät. Juuri ne, joilla jotain väliä olikin. Ne joilla ei ollut minulle suurempaa merkitystä, pysyvät poissa, ja saavat pysyäkin.

" Monet ihmiset ovat aluksi mukavia, mutta pian paljastuvat tyypilliset naisten jutut kuten kateus, pahanpuhuminen yms. Ystävyys tuntuu muutenkin olevan vähän kertakäyttöistä. Ystävän voi helposti vaihtaa toiseen ja skipata vanhat pois. Itse pidän tärkeinä pitkiä ystävyyssuhteita, vaikka niissä olisikin huonoja aikoja toisinaan."
Kylä vain, tämän allekirjoittaisin minäkin. Pinnallisuus, kertakäyttöisyys, pelaaminen ja hyötymien ovat asioita, jotka tahdon poistaa ihmissuhteistani, ja myös poistan, kun ja jos ne sieltä kiiltokuvapinnan alta paljastuvat. Tämä on omiaan aiheuttaamaan ongelmia, koska nuo ihmiset kokevat sitten tulleensa täysin hylätyiksi ja loukatuiksi, ja heillä on valmiuksia noihin ikäviin ominaisuuksiin, ne tapaavat vain korostua entisestään tuollaisessa tilanteessa.

[Kuuhilda]

Noh, It's up to you honey 
En minäkään juuri näe, kuule tai tunne kosketusta...minä elän heidän kanssaan kuitenkin 
He mm. kertovat minulle vitsejä, yleensä minusta itsestäni  , tai sitten pyytävät esim. katsomaan kaunista sateenkaarta. Ihan pieniä juttuja mukana arjessa.
En ole yksin 

[Kuuhilda]

No niin

Kyllä kannattaisi oikeasti tehdä tuota useammin, se ihan oikeasti lohduttaa kun on rinnalla kulkijoita 

[khanda]

Hassua että täältä löytyy monia yksinäisiä ihmisiä vaikka foorumilla vilisee keskenään samanmielisiä sieluja joiden kanssa voisi koittaa muodostaa ystäväkontakteja.. vai asuuko kaikki niin kaukana toisistaan ettei tapaamiset järjesty?
Yksinoleminen on itsellenikin tuttua, mutta omalla kohdallani se on ollut aika luontevaa ja olen nauttinutkin siitä, koska henkisyyteni kautta olen saanut tietynlaisen Korkeamman turvan ja läsnäolon tunteen sisimpääni, eikä ole tuntunut yksinäiseltä..
Nyt kuitenkin elämässäni on taas menossa jokin henkinen muutosprosessi joka on nostanut pinnalle yksinäisyyden negatiiviset puolet ja tunteet, ja rikkonut tietyllä tapaa sitä entistä turvallisuuden tuntua, ajaen kohti (vierastamaani) sosiaalisempaa aktiivisuutta, etsien uusia ja aitoja ihmiskontakteja/tukipilareita/sieluntovereita (myös sielunkumppania), pyrkien enemmän eroon omasta sulkeutuneisuudestani. Toisaalta kaipaan samanhenkisten introvertti-tyyppisten ihmisten kautta peilaamista, toisaalta saan voimakasta energiaa myös vastakohtaisemmista ekstrovertti-sieluista. Mutta kenen tahansa aidosti synkkaavan samanhenkisen ihmisen löytäminen tuntuu toisinaan olevan todella vaikeaa