Tätä ketjua lukiessani tuli fiilis, että yksinäisyydestä kärsivät koittavat etsiä ulkopuolelta jotain, mikä löytyy vain sisältä. Kuuhilda kertoi tarinansa, miten käy, kun se ulkoa etsitty muuttuukin sisältä löydetyksi.
Jos leikkisin tällä ajatuksella lisää (siis fiilistelen, en sano että näin olisi...), niin tavallaan se etsiminen ja ikävä toisen luo voisi jopa karkottaa muita ihmisiä. Esimerkki: Joku janoaa suorastaan ystävää/parisuhdetta/tms. Kohde tuntee suorituspaineita ja klaustrofobiaa (sieluna) koska toinen tavallaan tukahduttaa haluamisellaan. Vaativaa energiaa. Pääsettekö jyvälle? "Anna mulle tätä." "Tee minut onnelliseksi." Mikä muotoillaan lauseeksi "haluan tehdä sinut onnelliseksi (kunhan teet minutkin onnelliseksi)". "Älä jätä!" "Älä jätä minua! Älä jätä! Minä tarvitsen sinuaaaaa"..., kuten Tero Vaara laulaa.
Sellaisen tavallaan vaativan ihmisen seurassa ei halua olla. Sielu ei tykkää pakottamisesta. Alkaa ahistaa. Tekee mieli vetäytyä tai jos on vilunkityyppi: alkaa käyttää asemaansa hyväksi.
Otetaan toinen esimerkki: Ihminen on tyytyväinen itseensä, oloonsa ja elämäänsä, ainakin suureksi osaksi. Hän säteilee hyvää oloa, ystävällisyyttä (koska ei koe muita uhkana tai pettäjinä tai mahdollisesti ikävinä ihmisinä). Tästä tyypistä huokuu tasapaino, omassa keskuksessaan viihtyminen, itsevarmuus, hyväntahtoisuus, tai muita positiivisina tunnettuja fiiliksiä. Hänen itsevarmuutensa ei riipu muiden mielipiteistä, sillä hänen itsevarmuutensa tulee sisältä, ei ulkoa. Hän tuntee itsensä ja hyväksyy itsensä. Hänen mielestään hän on hyvä tyyppi ja hän viihtyy seurassaan tosi hyvin. Tunteeko hän yksinäisyyttä? Veikkaan, että harvemmin. Veikkaan, että hänen seurassaan viihdytään. Veikkaan, että hän tapaa ihania ihmisiä. Veikkaan, että hän ei ole niin altis hyväksikäytölle, koska hän ei tarvitse toisten hyväksyntää tunteakseen itsensä hyväksytyksi. Hän hyväksyy itse itsensä. Jos joku suhde katkeaa, hänen elämänsä ei mene palasiksi (näin veikkaan), sillä hänen todellinen voimansa tulee sisältä, ei siitä katkenneesta suhteesta.
Itsensä tunteminen, itsensä hyväksyminen ja itsevarmuus. Siinä jotain tärkeitä palikoita.
Tällaisia mietteitä tuli entiseltä koulukiusatulta yksinäiseltä, joka nykyään viihtyy itsekseen ja seurassa, eikä edes halua parisuhdetta, ellei toinen osapuoli ole yhtä tasapainoinen. Pääsääntöisesti tasapainoinen. En itsekään ole Ihan Aina kuosissa.
Itsevarmuus kukoistaa ja se on seurausta oman pään kaivelusta ja piiitkästä matkasta sisimpään. Sitä edisti yksinolon aika, mikä parisuhderintamalla on kestänyt vuosia. Ei siis ollut häiriötekijöitä, positiivisessa tai negatiivisessa mielessä. Vain minä ja minun mieleni oppimat väärät käsitykset itsestäni ja elämästä. Erakkoaika kesti useamman vuoden. Silloin myös ystävien kanssa oli hiljaisempaa monista eri syistä. Nykyään minulla on kaksi hyvää ystävää: toinen lapsuudesta ja toinen muutaman vuoden takaa. Viihtymisseuraa on oikein mukavasti.
Jos yksinäisyys vaivaa jatkuvasti, sillä on syynsä. Se syy kannattaa kaivaa esiin. Ja sitten käsitellä. Sen verran osaan sanoa, että sielulleen kannattaa antaa ohjat. Se näyttää tien. Sillä on tuhansien vuosien kokemus yhteen ihmiselämään verrattuna. Se tietää kyllä tasan tarkkaan, mitä on tekemässä. Anna mennä ja luota. Siitä se alkaa etenemään.
Voisin jopa veikata, että yksinäisyys voi johtua sielun ja mielen välisestä kuilusta. Siitä, että mieli tarpoo (mielestään) yksin elämässä ja sielulla olisi sananen sanottavana, navigaattori tarjottavana ja rakkautta annettavana yli äyräiden, mutta kun mieli ei ota vastaan, ei usko, ei kykene yhteistyöhön, pelätessään syrjäyttämistä... Kun mieli vain tajuaisi, että se ei ole kaikki mitä
itse on. Se on vain muutaman vuoden osa, irrallaan muusta itsestä.
Itse, se tyyppi joka
oikeasti on, on jotain käsittämättömän mahtavaa. Se on sielu, joka on elänyt monta kertaa, nähnyt vaikka mitä, kokenut uskomattomia asioita ja viisastunut matkalla. Se ei ota mielen määräysvaltaa, eikä kyykytä tai vedä mattoa alta. Se vain haluaa tulla enemmän esiin. Olla symbioosissa nykyisen mielensä kanssa. Luoda yhdessä, kokea yhdessä ja rakastaa yhdessä. Se on oikeasti hyvä tyyppi. Kaikilla meillä on
todellinen oma itsemme ja se on hintsusti viksumpi ja viisaampi kuin nykyisen elämän mieli. Se on valinnut just tämän kehon ja tämän elämän kokemukset ja se rakastaa kehoaan ja mieltään ihan täysillä. Keho ja mieli ovat lahja. Ne mahdollistavat kokemukset ihmiskehossa. Matkaa kummasti helpottaa yhteistyö: sielun ja mielen välinen yhteistyö. Se, että mieli tajuaa olevansa vain osanen isompaa kokonaisuutta ja antaa sielulle tilaa "tulla alas", lähentyä mieltä, vahvistaa yhteyttä. Antaa luvan itselleen tulla siksi joka oikeasti on: ihmiskehossa asuvaksi sieluksi, jolla on yhteistyökykyinen mieli.
Kun mieli ja sielu sulautuvat rakastavasti yhteen, lakkaa yksinäisyys. Ja tulee rauha, tasapaino ja hemmetin hyvä fiilis.
Meni vähän hypetykseksi, mutta mutta kun on niin hyvä fiilis!
Tsemppiä kaikille yksinäistä polkua tallaaville! Se polku VOI olla lahja.
